Kolumni 5/2017

Sovittelun taitoja sosiaalityön koulutukseen | 22.5.2017

Olen pitkään miettinyt, miksi erilaisten konfliktien sovittelujen taitoja opetetaan niin vähän yliopistossa, vaikka toimintaympäristön isot muutokset edellyttävät erityisesti yhteistoiminnan asiantuntemusta. Toki sosiaalityön perustutkinnossa on paljon vuorovaikutustaitoihin liittyvää opetusta, mutta kaipaisin laajan teoreettisen ymmärryksen rinnalle enemmän opetusta konkreettisten sovittelun työmenetelmien hallinnasta.

Sosiaalityöntekijät tekevät työtä sosiaalisten ongelmien parissa ja niihin liittyy usein erilaisia konfliktitilanteita ja intressiriitoja. Sain parin vuoden ajan olla rikosten sovitteluohjaajien kouluttajana ja samalla mahdollisuuden perehtyä sovittelun keskeisiin lähtökohtiin. Vaikutuin sovittelun ideologiasta ja ihailin sovittelijoita, jotka onnistuivat ratkaisemaan hyvin vaikeitakin konflikteja. Sovittelua on opetettu Suomessa vuodesta 2000 alkaen myös ala-asteikäisille ns. vertaissovitteluna. Koulun vertaissovittelijoiksi koulutetaan oppilaita, jotka auttavat toisia oppilaita sovittamaan ristiriitojaan. Myös työyhteisösovittelussa on vertaissovittelun piirteitä siltä osin, että organisaatioihin koulutetaan sisäisiä sovittelijoita työyhteisössä ilmenevien ristiriitojen ratkaisun tueksi.

Jäsennän tässä sosiaalityötä kolmena eri tehtävänä, jotka ovat suojelutehtävä, välittäjätehtävä ja vaikuttamistehtävä. Näitä alueita on jäsennetty tutkimuksessa erilaisin teoreettisin käsittein. Tarkastelen ensin sovittelun kannalta kahta ensimmäistä ja lopussa palaan lyhyesti myös sosiaalityön vaikuttamistehtävään. Suojelutehtävässä sosiaalityön rooli on edistää heikommassa asemassa olevan etua. Tällaisia tilanteita ovat esimerkiksi lastensuojelu- ja perheväkivaltatilanteet. Suojeluun liittyy myös erilaisia interventioita, joissa sosiaalityöntekijä käyttää julkista valtaa. Suomessa käynnistyi vuonna 2011 kokeilu, jossa sovittelutoimintaa käytetään lasten huoltoriitojen ratkaisujen edistämisessä. Kokeiluun osallistuivat Espoon, Helsingin, Oulun ja Pohjois-Karjalan käräjäoikeudet. Tällaisessa, ns. asiantuntija-avusteisessa sovittelussa sosiaalityöntekijän roolina on edustaa lapsen näkökulmaa ja hän katsoo koko prosessia tästä näkökulmasta.

Sovittelun alueelle astutaan erityisesti sosiaalityön välittäjätehtävissä, joissa sosiaalityöntekijä on edistämässä erilaisten intressiristiriitojen sovittelua. Hän joutuu usein luovimaan asiakkaiden asioissa laajassa monitoimijaisessa verkostossa ja koordinoimaan asiakkaan tuen kokonaisuutta. Näissä tulee usein esiin erilaisia vaikeasti sovitettavia ristiriitoja niin lasten vanhempien välillä, ammattilaisten eri näkökulmien kesken, palvelujärjestelmän eri hallintokuntien linjausten osalta sekä kulttuurisesti. Perheasiain sovittelulla on Suomessa pitkät perinteet ja sitä on annettu jo 1940-luvulta, mutta siinäkin on kehitelty uusia työmuotoja, jossa sosiaalityöntekijä tai psykologi toimii tuomarin työparina. Lisäksi sosiaalityöntekijät ovat ratkomassa lapsen huoltoa ja tapaamista koskevia ristiriitoja, kun vanhemmat eivät olet päässeet yksimielisyyteen asiasta. Jos sopimusta ei synny, asia riitautetaan ja siitä käynnistyy oikeusprosessi. Välittäjän rooliin kuuluu selkeästi taito yhdistää toimijoita, löytää pieniäkin yhteisymmärryksen siimoja, joiden kautta päästään yhdessä punomaan sovintoa. Suojelutehtävän ja välittäjätehtävän jännite tulee esille esimerkiksi perheväkivallan sovitteluun liittyvässä keskustelussa. On tuotu esiin, että perheväkivaltatilanteessa ei ole kyse kahdesta tasavertaisesta toimijasta. Sosiaalityön tehtävä on varmistaa väkivallan kohteeksi joutuneen turvallisuus. Joskus se on lapsi, joskus väkivallan kohteeksi joutunut puoliso. 

Sovittelutoimintaa ohjaa restoratiivisen oikeuden näkökulma, joka erotetaan ns. formaalista oikeudesta, joka perustuu lakeihin ja niihin liittyviin seuraamuskäytäntöihin. Tämä ratkaistaan yleensä oikeusprosessien kautta. Formaalin oikeuden kannalta on tärkeä määrittää syyllisyys ja määrätä rangaistus, sillä rikos on loukkaus myös lakia vastaan. Restoratiivisessa oikeudessa rikos nähdään ihmisten välisenä ja se koskettaa usein kahta eri osapuolta. Sana ”restore” (eng.) viittaa asioiden tilan palauttamiseen ennalleen. (Elonheimo 2004.)  Sovittelussakin, kuten asiakaskohtaamisissa yleensä, ydin on dialogisessa kohtaamisessa, oppimisessa ja toisten ihmisten ymmärtämisessä. Työyhteisösovittelun keskeisen kehittäjän, Timo Pehrmanin (2011) mukaan sovittelua ohjaa kolme periaatetta, jotka ovat kohtaaminen, keskustelu ja korjaaminen. Sovittelussa ei koskaan etsitä syyllisiä eikä anneta rangaistuksia, koska nähdään, että ne eivät auta konfliktien ratkaisussa.

Yksi tavallinen kompastuskivi konfliktien sovittelussa on, että sovittelija ei kykene luomaan tilaa tasavertaiselle tarkastelulle ottaessaan vahvan kannan asiaan. Samalla hän ikään kuin ottaa konfliktin itselleen sen sijaan, että palauttaisi sen asianosaisille ratkaistavaksi. Joissakin tilanteissa suojelupositio saattaa estää tätä tavoitetta, sillä interventio aina muuttaa suhteen luonnetta toiseksi.  Sovittelijan rooliin asettunut henkilö ei aina tehokkuuspaineissa jaksa odottaa, että osapuolet tuottavat ratkaisun itse. Pehrman viittaa kriminologi Nils Christien ajatukseen, jonka mukaan ”valtio, lakimiehet ja ammattilaiset ovat varastaneet ihmisiltä konfliktin”.

Nyt käsillä olevassa Sote-uudistuksessa jokaisen profession asema ja kompetenssi ovat palvelukokonaisuudessa tarkan syynin alla, niin myös sosiaalityön erityisosaaminen. Osa sosiaalityöntekijöistä hankkii perustutkinnon lisäksi lisäkoulutusta lääketieteen, hoitotyön ja terapiatyön menetelmistä. Näitä toimijoita kuitenkin Suomessa jo riittää. Vähemmän on niitä toimijoita, jotka osaavat yhdistellä erilaisia palvelukokonaisuuksia, lakeja ja sovitella eri osapuolien intressejä puhumattakaan vastuun ottamista vaativissa elämänkriiseissä, mikä taas on sosiaalityön keskeistä erityisosaamista suhteessa muihin toimijoihin. Sosiaalityön tulee kehittää erityisesti sosiaalityöspesifejä psykososiaalisia menetelmiä ja mielestäni sovitteluosaaminen on yksi näistä.

Vierailin huhtikuussa Namibiassa ja kävimme Martti Ahtisaaren nimeä kantavalla koululla. Siellä minulle kirkastui entisestään ex-presidentin ja rauhannobelistin merkitys rauhanneuvottelijana Namibian itsenäistymisprosessissa. Myös sovittelijat pitävät Ahtisaarta sovittelun ihannekuvana. Ahtisaari itse on tuonut esiin, että suomalaiset ovat vahvoja osaajia rauhanneuvotteluissa. Yhteiskuntaa ja ihmisyhteisöjä vahvistetaan ehkäisemällä kaikenlaista eriarvoisuutta ja eri ryhmien välisiä konflikteja. Tämä liittyy sosiaalityön vaikuttamistehtävä, johon liittyy yhteiskunnallisten epäkohtien esiin nostaminen, sosiaalisten oikeuksien ja yhteiskuntarauhan edistäminen. Aikana, jona vastakkainasettelut vain lisääntyvät, tarvitaan sovittelevia vastavoimia ja erityisesti yhteistoiminnan asiantuntijoita, joita sosiaalityöntekijät parhaimmillaan ovat.

 

Kaarina Mönkkönen

yliopistonlehtori YTT, dosentti

 

Lähteet:

Pehrman Timo 2011. Paremmin puhumalla. Restoratiivinen sovittelu työyhteisössä. Akateeminen väitöskirja. Acta Universitatis Lappoensis 212.

Elonheimo Henrik 2004. Restoratiivinen oikeus ja suomalainen sovittelu. Oikeus, 2004 2(1), 179-199.


Kategoriat: Ajankohtaista, Kolumni