Kolumni 8/2016

Tutkimustietoon perustuvat lasten ja perheiden selviytyvyyttä tukevat sosiaalipalvelut? | 30.11.2016

Olen useasti miettinyt, miten kohtalokasta ihmiselle on se, jos hän todella uskoo olevansa se ”toivoton tapaus”. Tämä koskee niin lasta kuin aikuistakin. Tarkastelen ”selviytymiskysymystä” nyt erityisesti lastensuojelun sosiaalityön tutkimuksen näkökulmasta. Tuskin kenenkään ihmisen on esimerkiksi tarkoitus syntyä tähän maailmaan elääkseen elämän, joka johtaa lopulta siihen, että hän on eräänä päivänä parhaassa työiässään umpikujamaisessa elämäntilanteessa, jossa hän ei pysty enää huolehtimaan myöskään omista lapsistaan. Keskeisiä kysymyksiä tässä tilanteessa ovat: miksi näin on tapahtunut, miten tilannetta voisi korjata ja ennaltaehkäisevästä näkökulmasta kysymys siitä, kuinka vaihtoehtoinen, parempi todellisuus olisi voinut mahdollistua.

Ihmisten selviytyvyyden tukemista voidaan pitää yhtenä lastensuojelun sosiaalityön kestohaasteena. Selviytyvyydestä (resilience) on erilaisia määritelmiä ja niistä hyödynnän laajempaa määritelmää, jolla en viittaa ainoastaan henkilön sisäisiin ominaisuuksiin. Määritelmän sanoittajana toimii nyt Luthar (2000): “selviytyvyys viittaa dynaamiseen prosessiin, joka kattaa positiivisen sopeutumisen merkittävien vastoinkäymisten yhteydessä” (s. 543) ja havaintoesimerkkini on Child Abuse & Neglect -lehdessä vuonna 2013 julkaistu Kanadassa toteutettu tutkimus. Ungar tutki tutkimusryhmänsä kanssa vähintään kahta lastensuojelun, nuoriso-oikeuden (ml. poliisi), mielenterveyden tai erityiskasvatuksen palvelua kuuden kuukauden aikana saaneiden 13–21-vuotiaiden nuorten selviytyvyyden, riskitilanteiden, palvelujen käyttökokemusten ja toiminnallisten elämän osa-alueiden (functional outcomes) yhteyksiä. Viimeksi mainitut liittyivät koulunkäyntiin, sosiaaliseen kanssakäymiseen ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen.  Selviytyvyyttä (resilience) mitattiin Child and Youth Resilience Measure -28 mittarin kolmella ala-asteikolla. Tulokset tukivat varauksellista päätelmää, että näin mitattu nuorten parempi selviytyvyys oli positiivisesti yhteydessä toimintaan mitatuilla elämän osa-alueilla. Vakavampi henkilökohtainen riskitilanne oli heikentävästi yhteydessä toimintaan elämänalueilla sekä suoraan että nuoren heikomman selviytyvyyden kautta. Varsinkin myönteiset palvelukokemukset (ei suurempi määrä em. palveluita) puolestaan vahvistivat selviytyvyyttä ja sitä kautta nuoren positiivista toimijuutta eri elämänalueilla. Tutkijat totesivat, että tulokset ovat alustavia ja osin yleistettävyydeltään rajallisia, mutta nuorta näyttäisi hyödyttävän eniten selviytyvyyttä kohentavat toimenpiteet, etenkin laadukkaat, hänen palvelutarpeisiinsa kohdennetut palvelut.

Eipä sitten muuta kuin vain tuumasta toimeen – tosin lasten ja heidän perheidensä selviytyvyyden tukemista tavoittelevan lastensuojelun sosiaalityön kohteena erilaiset sosiaaliset ongelmat eivät suinkaan ole vaatimaton kamppailukumppani. Toimiva lastensuojelu -työryhmä onkin vuonna 2013 ehdottanut, että lastensuojelun työkäytäntöjä ja -menetelmien käyttöä alettaisiin niin ikään ohjata terveydenhuoltoon vakiintuneen Käypä hoito -suosituksia vastaavan järjestelmän avulla. Kuitenkin arvioiden mukaan tutkimusnäyttöön perustuvien sosiaalityön käytäntöjen toteuttamiseen liittyy merkittäviä haasteita. Sekä Pekkarinen raportissa ”Lastensuojelun tieto ja tutkimus” että toimiva lastensuojelu -työryhmä loppuraportissaan ovat todenneet, että lastensuojelun tutkimusta on luonnehtinut hajanaisuus, tutkimustiedon pirstaleisuus ja vaikuttavuustutkimuksen puuttuminen. Petteri Paasio on jopa arvioinut näyttöön perustuvaan sosiaalityön käytäntöön kohdistuneisiin, vuosina 2010–2012 julkaistuihin artikkeleihin perustuneen lisensiaatintutkimuksensa johtopäätöksenä, että sosiaalityön tutkimus on tässä suhteessa ”esiparadigmaattisessa tilassa” ja siksi ”näyttöön perustuva käytäntö sosiaalityössä ei ole mahdollista”. Paasion päätelmä perustuu tutkimuskirjallisuuden analyysiin.

Suuntaus on kuitenkin nähdäkseni hyvä. Vuonna 2012 julkaistiin Pohjola ym. toimittamana sosiaalityön vaikuttavuustematiikan alla ensimmäinen kokoelmateos ”Sosiaalityön vaikuttavuus”. Teoksessa Anneli Pohjola käsittelee kysymystä sosiaalityön tietoperustasta ja määrittää sosiaalityön professiolle tavoiteltavaksi lähtökohdaksi tutkimustietoon perustuvien käytäntöjen ja metodien systemaattisen soveltamisen. Sosiaalityön tietopohjan kumuloitumisen ongelmat on osin liitetty tieteellisen tutkimustyön mahdollistavien koordinoivien ja integroivien tutkimusrakenteiden ja pitkäjänteisten tutkimusohjelmien puuttumiseen. Esimerkiksi THL:n johdolla on lastensuojelun kehittämis- ja tutkimushankkeessa (2013–2015) vahvistettu lastensuojelututkimuksen koordinaatiota laajan yhteistyöverkoston kanssa. Myös akateemisen tutkimuksen piirissä on esimerkiksi osana Soccaa toimivassa Heikki Waris -instituutissa kehitetty käytäntötutkimuksen lähestymistapaa (ks. http://www.socca.fi/tutkimus/kaytantotutkimus) ja sittemmin Itä-Suomen yliopistoon on perustettu nouseva tutkimusalue ”Hoidon ja palveluiden vaikuttavuus sosiaali- ja terveydenhuollossa (EFFEC)” (ks. www.uef.fi/effec).

Suomessa lastensuojelun sosiaalityötä toteutetaan julkisen hyvinvointipoliittisen järjestämisvastuun puitteissa suhteessa sosiaalityön yhteiskunnalliseen tehtävään (Hämäläinen 2014). Yksi Suomen hallituksen 26 kärkihankkeesta on Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma, jonka puitteissa lastensuojelua kehitetään maakunnissa tietyillä painopisteillä. Muutosohjelmalla on myös tieteellinen neuvosto. Muutosohjelman tavoitteet vuoteen 2025 mennessä ovat: ”Erilaisten lasten ja nuorten sekä monimuotoisten perheiden yhdenvertaisuus on lisääntynyt ja eriarvoisuus vähentynyt. Myös lasten, nuorten ja perheiden omat voimavarat, elämänhallinta sekä osallisuuden ja kohdatuksi tulemisen kokemukset ovat vahvistuneet.” Tähän pyritään kehittämällä laajasti ”lapsen oikeuksia ja tietoperusteista toimintakulttuuria” sekä matalan kynnyksen tukevia palveluketjuja lapsille, nuorille ja perheille. On toivottavaa, että näin edistetään lasten ja heidän perheidensä selviytyvyyttä tukevien rakenteiden ja mekanismien kehittämistä Suomessa.

Kun sosiaalityö ymmärretään kansainvälisen sosiaalityön määritelmän mukaisesti sekä professiona että tieteenalana, on tärkeää, että sosiaalityön tietoperustaa kehitetään pitkäjänteisesti myös toteuttamalla ja resursoimalla sosiaalityön akateemista tutkimusta, joka kohdentuu käytännön kannalta merkityksellisiin kysymyksiin. Myös Paasio edellä mainitussa lisensiaatintutkimuksessaan ehdottaa, että sosiaalityö voi edistyä tutkimusnäyttöön perustuvien sosiaalityön käytäntöjen suhteen osaltaan keskittymällä sosiaalityön käytännöissä ihmisten ja yhteisöjen hyvinvoinnin (selviytyvyyden) edistämiseen ja tutkimuksen piirissä sellaisiin sosiaalityön käytäntörelevantteihin tutkimusaiheisiin, jotka voivat edistää käytännön sosiaalityöntekijöiden mahdollisuuksia tukea asiakkaidensa hyvinvointia. Miettinen ja Tuunainen nimittävät vuonna 2003 sellaista tutkimusta, jossa perustutkimuksellinen ilmiöiden ymmärtämisen motiivi nivoutuu tutkimusalan käytännön kehittämisen motiiviin niin sanotusti käytön (tai käytännön) innoittamaksi perustutkimukseksi (use-inspired basic research -termin keksi tiettävästi Stokes vuonna 1997).

Tuettaessa sosiaalityön kehittymistä nimenomaan professiona voisi myös kysyä, millaisia akateemisen tutkimuksen malleja sosiaalityön tutkijoiden tulisi kehittää tutkimustulosten vaikuttavuuden maksimoimiseksi. Tieteenalan kehittymisen näkökulmasta tarvitaan erilaisilla tutkimusmenetelmillä tehtävää tieteellistä tiedontuotantoa sosiaalityön käytännöille keskeisistä kysymyksistä, kuten sosiaalityön työmenetelmien vaikuttavuudesta ja siihen johtavista mekanismeista ja ehdonalaisuuksista. Sosiaalityön käytäntöjen kehittämistä varten tarvitaan sen lisäksi vielä toimivia, ”silloittavia” käytäntöjä, joiden avulla tutkimustuloksia voidaan tuoda mahdollisimman reaaliaikaisesti ja sosiaalityön käytännön tarpeisiin soveltuvassa muodossa käytännössä toimivien sosiaalityöntekijöiden tietoon. Ei pidä myöskään unohtaa, että tutkimukseen perustuvan sosiaalityön korkeakoulutuksen ansiosta meillä on Suomessa myös aimo liuta omien ammattikäytäntöjensä kehittämiseen ja tutkivaan työotteeseen kykeneviä sosiaalityöntekijöitä. Onneksi kokemusasiantuntijatkin otetaan yhä useammin sosiaalityön tutkimuskumppaniksi.

Tutkimusnäyttöön perustuvan, lasten ja perheiden selviytyvyyttä tukevan sosiaalityön profession vahvistamiseen tarvitsemme yhteistä visiota ja eri toimijoiden yhteistyötä. Eettisenä motiivina on se, että sosiaalityön palveluja tarvitseva lapsi tai aikuinen voisi suuntautua pois toivottomuudesta selviytymisen mahdollisuuksiin. Yhdenkään ihmisen ei tulisi uskoa olevansa toivoton tapaus.

Janissa Miettinen, nuorempi tutkija, Itä-Suomen yliopisto
Sosiaalityön tutkimuksen seuran hallituksen varajäsen


Kategoriat: Kolumni