SOTE ja tutkimuksen integraatio? (Päivi Mäkinen Erityisasiantuntija Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia ry) 

Sosiaali- ja terveydenhuolto on ollut hallinnollisesti yhdessä jo kauan, silti molemmat tahot toimivat vielä käytännössä erikseen, omina yksiköinään ja usein valitettavasti vielä tietämättä paljon toisistaan tai ottamatta paljon toisiaan huomioon. Uudistunut lainsäädäntö (mm. sosiaalihuoltolaki) pyrkii saamaan tähän muutosta osaltaan, mutta vakiintuneet ja perinteisetkin toiminta- ja työkulttuurit muuttuvat työläästi ja hitaasti. Paljon on kuitenkin saatu aikaankin, mikä näkyy mm. verkostoituneina ja moniammatillisina työkäytänteinä. Nyt on aika pohtia myös tutkimuksen osalta integraation mahdollisuuksia.

Hallituksen tuoreissa Sote-linjauksissa (7.11.2015) luvataan, että ” yliopistosairaaloiden ja vastaavien sosiaalialan osaamiskeskusten toiminnalle ja kehittämiselle sekä alan yliopistoissa ja korkeakouluissa tehtävän tutkimuksen ja opetuksen hyödyntämiselle sosiaali- ja terveyspalveluiden käytännön kehittämisessä luodaan tarvittavat perusteet”

Miten sosiaalihuollon tutkimustarpeiden paletti tulee sovittaa perusterveydenhuollon ja/tai erikoissairaanhoidon kanssa yhteen, toimivaksi kokonaisuudeksi, asiakaslähtöisesti?  Asiakkaiden/potilaiden tarpeiden kirjo on valtava ja yksilöllinen. Integroidun sosiaali- ja terveydenhuollon tulee löytää yhteiset keinot niihin vastaamiseen. Molemmat nojaavat tutkimukseen, joten herää kysymys, missä on saatavissa yhteistyötä tukevaa, relevanttia tutkimusta? Ennen kaikkea pohdituttaa, mihin yhteistä, integroitua tutkimusta tulee kohdentaa?

Tulevaisuudessa (ja jo nykyisinkin) sosiaalialan hallinnollinen johtaminen on moniammatillisissa käsissä sote-alueilla, ts. henkilöillä, joilla ei ole syvällistä sosiaalialan tuntemusta eikä osaamista eikä erityisten kysymysalueiden tai problematisoinnin, lainsäädännön taikka menetelmien tuntemusta. Moniammatillisen johtamisen kautta sote-organisaatioissa tulee puuttumaan ymmärrys sosiaalityön ammattien sisältä nouseviin kehitys- ja resurssitarpeisiin. Näin ollen johtaminen tulee tarvitsemaan sosiaalialan eri toimintojen ja kysymyksenasettelujen jatkuvaa tutkimista päätöksenteon tueksi.

Syrjäytyminen, köyhyys ja terveysongelmat kulkevat yhdessä, miksei siis niitä koskeva tutkimuskin. Vaikka monet rakenteelliset ja toiminnalliset uudistukset pyrkivät parantamaan kansalaisten hyvinvointia ja asemaa potilaana ja asiakkaana, mikään ei kuitenkaan viittaa vahvasti siihen, että eriarvoistuminen tulisi vähenemään. Päinvastoin, huolimatta erilaisista positiivisista ilmiöistä, köyhyyden ja eriarvoistumisen kehitys näyttää vahvistuvan yhteiskunnassa ja se tuntuu vain saavan uusia muotoja tai ilmenevän eri ihmisryhmien kohdalla kuin aiemmin. Köyhyyttä on globaalisti vähennetty, mutta köyhyys kytkeytyy edelleen monin tavoin kansalliseen ja paikalliseen sosioekonomisen hyvinvoinnin epätasaiseen jakautumiseen ja terveyseroihin. Niin terveys- kuin sosiaalipalveluidenkin asiakaskunnassa on nähtävissä vahvistuvaa ylisukupolvista huono-osaisuutta. Esimerkiksi juuri tähän yhteiseen asiakaskuntaan pitää kohdentaa yhteistä ja samanaikaista, sekä terveys-, lääke- että sosiaalitieteellistä tutkimusta. Lisäksi on tarpeen tutkia yhteisesti kummankin pitkäaikaisasiakkuuksia erikseen ja niihin liittyviä sosiaalisia ja/tai terveydellisiä taustatekijöitä ja vaikuttamiskeinoja.  THL – Terveyden ja hyvinvoinnin laitos – on tässä tutkimustyössä oleellinen vaikuttaja ja tekijä. Ongelmana on, että sielläkin on jouduttu taistelemaan tutkimuksen resursseita ja painotuksista ja henkilöstöä on vähennetty.  Kuinka kuvitellaan tutkimusta ja kehittämistyötä edistettävän valtakunnassa, jos siihen ei anneta riittävästi resursseja?

Nimenomaan sosiaalityön tutkimuksen tulee kohdentua sosiaalityöntekijöiden muuttuvaan ja vaativampaan työnkuvaan. Uudistuneen lainsäädännön perusteella sosiaalityöntekijän käytännön tehtävät tulevat muuttumaan ja tehtävänjako laajenemaan maistereiden ja amk-tutkinnon suorittaneiden kesken. Sosionomit tulevat tekemään jatkossa paljon sellaisia töitä, joita aiemmin tekivät vain sosiaalityöntekijät. Sosiaalityöntekijät tulevat tekemään myös aivan uudenlaisia töitä tai sen osia työpäivänsä aikana. Sosiaalityölle jää mm. haasteelliset ja erityistä tukea tarvitsevat asiakkaat, monialaiset verkostot ja moniasiakkuutta vaativat yhteistyöt, rakenteellinen sosiaalityö. Samaan aikaan sosiaalityön yliopistollisen koulutuksen aloituspaikat vähenevät tai pysyvät korkeintaan ennallaan. Koulutuksen ja erityisesti tutkimuksen suuri kysymys on a) tuottaa riittävästi uutta tietoa uusiin tarpeisiin sekä b) turvata uuden tutkijasukupolven kasvattaminen ja saada riittävästi päteviä tutkijoita alan sisältä.

Innovoiva työntekijä on päivän ” sana”. Tyhjästä ei kuitenkaan innovoida vaan sen taustalla tulee olla relevanttia ja oikeaa tieteellistä tutkimusta. Tiedon konkretisointi ja popularisointi sekä soveltaminen jäävät usein ammattilaisten omien taitojen, työn kehittämishalun sekä työssä annettujen ajankäytön tai työnkuvan joustavuuden mahdollisuuksien varaan. Myös työssä kehitettyjä innovaatioita täytyy seurata, tutkia ja kehittää edelleen; jalostaa, yleistää ja markkinoida. Tämä vaatii osaamista ja resursseja sekä laajaa tutkijaverkostoa.

Sosiaali- ja terveydenhuollolla on perinteisesti yhteisiä rajapintoja päihde- ja mielenterveyspotilaiden/-asiakkaiden kanssa tehtävässä työssä, kuntoutuksessa, vanhustyössä jne. Mutta onko yhdessä tehtyä tutkimusta? Yhteistä työorientaatiota koskevaa tutkimusta? Onnistuneita yhteistyön käytänteitä koskevaa tutkimusta? Vaikuttavuus-/ vaikuttamattomuustutkimusta? Mikä terveydessä tukee sosiaalista ja päinvastoin  – sekä ennen kaikkea ja yksinkertaistaen –  miten edistetään sosiaali- ja terveystoimen yhteistyötä? Pelkkien hallintorakennelmien ja organisaatiolaatikoiden siirtely ei tähän pysty. Yhteistyön tulee rakentua sisäsyntyisesti, ”sisältäpäin”; organisaation alhaalta ylöspäin. Olisiko tutkimuksellakin tämän mahdollistamisessa jotain sijaa?

Erikoistumiskoulutus muuttuu. Käytännössä ammatillinen lisensiaattitutkinto jää pois ja sen tilalle tulee vaihtoehtoja 3 x 30 op moduuleista tms. ratkaisuja yhä enemmän. Kehittyvät sosiaalipalvelut ja –huolto muuttuvine lainsäädäntöineen tarvitsevat kuitenkin entistä enemmän sosiaalityöntekijöitä kehittämistehtäviin. Koko sosiaaliala tarvitsee mm. vaikuttavuustutkimusta ja arviointitutkimusta monipuolisesti ja laajasti kehittyäkseen. Haasteita kentällä riittää ja sosiaalityön tulee perustua tutkittuun tietoon. Uuden erikoistumiskoulutuksen kautta voitaisiin kehittää myös integroitua tutkimusta niin, että se on aidosti monialaista ja kumpaakin tutkimusorientaatiota tukevaa. Terveydenhuollon näkökulmasta ei ehkä olla aivan tarpeeksi huomioitu sosiaalisten tekijöiden vaikutusta terveyteen, hoidon tai kuntouksen  onnistumiseen tai sairastuvuuteen ylipäätään. Kiinnostusta yhteistoimintaan ja integraatioon tutkimuksen saralla tulee herätellä voimakkaasti terveydenhuollossakin.

Tutkimuksen integraatiosta on paljon kokemuksiakin. Yksi tutkimuksen integraatioalue on pitkään ollut työsuojelun ja työhyvinvoinnin tutkimus. Mm. TTL on tehnyt paljon käyttäytymiseen, työyhteisöihin, työhyvinvointiin ja työterveyteen liittyvää tutkimusta. Viimeisimpiä on TTL:n ja Itä-Suomen yliopiston kunta 10-tutkimusta hyödyntävä sosiaalityöntekijöiden työssä jaksamista koskeva tutkimusyhteistyö, jonka on määrä valmistua kuluvan vuoden lopulla.          

Sosiaalialan osaamiskeskusten lakisääteinen tehtävä on turvata perus- ja erityisosaamisen kehittäminen, monipuolinen yhteys käytännön sekä opetuksen välillä ja tutkimuksen toteutuminen. Tehtävät ovat mitä ajankohtaisimmat myös uusissa sote-rakenteissa. Itsehallintoalueet tarvitsevat tuekseen hyvin organisoitua ja rahoitettua tutkimustoimintaa, jotta uusia palvelurakenteita voidaan luoda tutkitun tiedon pohjalta.

Osaamiskeskuksista mm. Socca on vuoden 2014 alusta toiminut osana HUS-kuntayhtymää, mikä on tiivistänyt yhteistyötä niin perusterveydenhuollon kuin erikoissairaanhoidon kehittämisen- ja tutkimuksen kanssa. Soccan johtaja Pirjo Marjamäki toteaa Soccan sivuilla, että yhteistyön myötä paljon hyvää uutta on jo lähtenyt liikkeelle ja molemminpuolinen arvostus kasvanut. Hänen mielestään ei voi vähätellä sitäkään, että kun epätasapaino kehittämis- ja tutkimusresursseissa tulee näkyväksi, se luultavasti kääntyy ennen pitkään sosiaalialan eduksi.

Socca kertoo kotisivuillaan esittäneensä Eduskunnassa valtiovarainvaliokunnan kunta- ja terveysjaostossa kuultavana ollessaan (3.11.) tutkimuksen rahoituksesta, että sosiaalialalle ja laajemmin koko sosiaali- ja terveydenhuollon peruspalveluihin olisi tarpeen luoda samanlainen käytännön asiakastyön, tutkimuksen ja koulutuksen liitto kuin mikä erikoissairaanhoidossa on jo vuosikymmeniä ollut. Sosiaalialalla ei ole terveydenhuollon keskussairaaloita vastaavia tutkimusyksiköitä, mutta jo vakiintunut sosiaalialan osaamiskeskusten verkosto yhdessä yliopistojen kanssa on valmis luomaan ja vahvistamaan käytännön, tutkimuksen ja opetuksen yhteistyötä, jos tähän tarjotaan nykyistä paremmat resurssit.

Edelleenkin tulee vahvasti tuoda esiin huoli siitä, että sosiaalitieteellinen tutkimus on jo lähtökohtaisesti rahoituksen osalta altavastaajan asemassa terveys- ja lääketieteelliseen tutkimukseen nähden. Rahoituksen ja resurssien tasapuolisuuteen tulee asettaa selkeät tavoitteet kaikessa integraatiossa. Tämä asia on saatava sosiaalialan osalta paranemaan!

Tutkimuksen rahoitus on ollut esillä eduskunnassa koskien vuoden 2016 budjettia. Valtion terveystutkimuksen rahoitus (entinen evo-rahoitus) on putoamassa 15 milj. euroon, kun se vielä vuonna 2014 oli noin 30 milj. euroa.  Sosiaalityön tutkimukseen ei omaa rahoitusta ole saatu monista yrityksistä huolimatta.  Yksi keino tähän olisi lisätä valtion terveyden tutkimuksen rahoitusta (entinen evo-rahoitus) ja avata sitä nykyistä enemmän monitieteiselle tutkimukselle. Sote-integraation osalta jo tasa-arvoisuus ja ammattikuntien tasapuolinen kohtelu edellyttää, että myös evo (erityisavaltionosuus) –rahoitus kohdentuu sosiaalialan kehittämiseen paremmin kuin aiemmin. Eli siis vähintäänkin samassa suhteessa kuin terveydenhuollon tutkimukseen ja koulutukseen. Vain tasavertaiset osapuolet voivat tehdä sellaista laadukasta ja yhteenkäypää tutkimusta, josta kansalaiset, palvelujen tarvitsijat, voivat hyötyä.

Päivi Mäkinen

Erityisasiantuntija

Sosiaalialan korkeakoulutettujen  ammattijärjestö Talentia ry