Korona, koti ja teknologiat yhteiskunnan marginaaleissa

Keväällä 2020 koronapandemia muutti elämäämme monella tapaa. Emme enää voineet tavata ihmisiä entiseen malliin, vaan suositeltavaa oli ja on edelleen pitää etäisyyttä toisiin ihmisiin sekä välttää fyysisiä kontakteja, jotta virus ei leviäisi. Yhteiskunnassa siirryttiin nopealla aikataululla etäopetukseen, etätöihin ja digitaalisten yhteydenpitovälineiden ja -sovellusten käyttöön. Koulua ja työtä käytiin ja käydään osittain edelleen kotoa käsin.

Kodista tuli monessa mielessä entistä merkityksellisempi paikka. Kaikilla ei kuitenkaan ole kotia, etätyö tai -yhteys mahdollisuutta, eikä etäyhteys tuota kaikille riittävää sosiaalista tukea. On tilanteita, joissa kasvokkaiseen vuorovaikutukseen perustuvat hoitosuhteet ja palvelut ovat ainoa vaihtoehto, ja ne on turvattava riskeistä huolimatta. (Hyvinvoinnin ja tasa-arvon vahvistaminen…2020, 50.) Digitaalinen eriarvoisuus näkyy siinä, ettei kaikilla ihmisillä ole mahdollisuutta käyttää digitaalisia välineitä; he eivät omista tietokonetta, heillä ei ole internet-yhteyttä tai riittäviä digitaitoja (mt., 39), jolloin myöskään etäpalvelut eivät heitä tavoita.

Tampereen korkeakoulusäätiön, Helsingin yliopiston, Diakonia-ammattikorkeakoulun ja Sininauha ry:n yhteishanke Korona yhteiskunnan marginaaleissa (KoMa 2021–2023) lähtee siitä ajatuksesta, ettei ”kaikkia ihmiselämän tarpeita täytetä etäältä”. Etäisyyden pitäminen vaikeutuu, kun työtä tehdään etulinjassa auttaen niitä ihmisiä, jotka ovat ”vailla ruokaa, peseytymis- ja yöpymismahdollisuuksia, kuntoutusta tai hoivapalveluita”. Korona aiheuttaa yhteiskunnan marginaalissa monenlaisia huolia ja riskejä sekä työntekijöille että kansalaisille. Myös ihmisarvoisen elämän turvaaminen vaikeutuu. (Ks. Rissanen ym. 2020; KoMa 2021-2023.) Siten yhteiskunnallisessa keskustelussa tulee nykyistä enemmän huomioida, miten yhteiskunnan marginaaleissa on heikoimmat resurssit kohdata koronan aiheuttamia monia seurauksia sekä mukautua kansalaisille suunnattuihin ohjeisiin ja rajoituksiin.

Koronapandemia on korostanut kodin keskeisyyttä arkielämän keskuksena, mutta jo aikaa ennen koronaa kodin keskeisyyttä on tuotu esiin muun muassa laitosten purkamisen ja kotiin vietävien palveluiden kehittämisen yhteydessä. Koti ei kuitenkaan ole kaikille turvallinen ja hyvä paikka. Koti voi merkitä jopa ”vankilaa” tai ulkopuolisuutta yhteiskunnasta (esim. Tedre 2006). Joissakin tilanteissa hyvinvoinnin lisääminen edellyttäisi kotoa lähtemistä ja kodin ulkopuolisten sosiaalisten suhteiden luomista. Tämä ”sotii” kotona olemisen ”kehotusta” ja toisiin ihmisiin etäisyyden ottamista vastaan. On siis oletettavaa, että koronan aiheuttama tilanne lisää riskiä yksinäisyydelle ja eristyneisyydelle.

Koronapandemian kytkeytyminen kodin teemaan toi Suomen Akatemian rahoittamalle tutkimushankkeelle Kodeissa tapahtuvien palvelukohtaamisten maantiede hyvinvointipalvelujen marginaalissa Suomessa ja Ruotsissa (2017–2022) uudenlaisia näkökulmia. Kysymys heräsi siitä, mitkä ovat koronan vaikutukset haavoittuvassa ja marginaalisessa asemassa olevien aikuisten tavoittamiseen ja kohtaamiseen? Miten korona muuttaa asiakkaan kohtaamista kotiolosuhteissa? Miten korona vaikuttaa kotikäyntityön tekemisen käytäntöihin niin asiakkaan kuin työntekijänkin näkökulmista? Yksi pohdittava kysymys liittyy etäyhteydenpidon rajoihin ja mahdollisuuksiin kotikäyntityön toteuttamisessa.

Muutamia vuosia sitten tarkastelimme (Räsänen & Saario 2015) videovälitteisen yhteydenpidon käyttötarkoituksia mielenterveyskuntouksessa, jossa palvelut vietiin pääasiassa asiakkaiden koteihin tai lähiympäristöihin. Kyse oli välineestä, joka mahdollisti suojatun videokuvayhteyden työntekijän ja asiakkaan välillä. Asiakkaille tarjottiin mahdollisuutta ottaa kyseinen väline käyttöön, ja he saivat siihen tarvittavan opastuksen. Tulostemme mukaan väline mahdollisti hyvin asiakkaan tilanteesta keskustelemisen sekä rajatusti myös kodin ja asiakkaan tilanteen havainnoimisen. Varsinkin, jos työntekijä ja asiakas tunsivat toisensa hyvin. Väline toimi varsinaisten kotikäyntien ja muiden yhteydenpitovälineiden lisänä, mutta ei niitä korvaavana. (Räsänen & Saario 2015.)

Etäyhteydenpitoon käytettävät teknologiat voidaan siten nähdä yhtä aikaa sekä välineinä, jotka lisäävät kohtaamisen ja avunsaannin mahdollisuuksia marginaalissa, että välineinä, jotka työntävät ja jättävät osan väestöä marginaaliin. Siten pitää kriittisesti arvioida ja tutkia korona-ajan ”etäilyn” ja ”kotoilun” mahdollisuuksia ja rajoja haavoittuvassa asemassa olevien näkökulmasta, yksilö- ja tilannekohtaisesti.

Jenni-Mari Räsänen, YTT, yliopistonlehtori, Tampereen yliopisto

Suvi Raitakari, YTT, dosentti, Tampereen yliopisto

Lähteet

Hyvinvoinnin ja tasa-arvon vahvistaminen koronakriisin aikana ja sen jälkeen (2020). Valtioneuvoston julkaisuja 2020:19. Helsinki: Valtioneuvosto.

Kodeissa tapahtuvien palvelukohtaamisten maantiede hyvinvointipalvelujen marginaalissa Suomessa ja Ruotsissa (2017˗2022): https://research.tuni.fi/margi-fi/projektit/kodeissa-tapahtuvien-palvelukohtaamisten-maantiede-hyvinvointipalvelujen-marginaalissa-2017-2021/ (Viitattu 26.10.2020)

KoMa (2021˗2023) Korona yhteiskunnan marginaaleissa -tutkimushankehakemus. Tampereen korkeakoulusäätiö. Julkaisematon dokumentti.

Rissanen, Pekka, Parhiala, Kimmo, Kestilä, Laura, Härmä, Vuokko, Honkatukia, Juha & Jormanainen, Vesa (2020) COVID-19 -epidemian vaikutukset väestön palvelutarpeisiin, palvelujärjestelmään ja kansantalouteen: nopea vaikutusarvio. Raportti 2020_008. Helsinki: Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos.

Räsänen, Jenni-Mari & Saario, Sirpa (2015) Telecare as Institutional Interaction: Checking up on the Client and Creating Continuity. Journal of Technology in Human Services 33(3), 205–224.

Tedre, Silva (2006) Asunnon vangit: ulos pääseminen sosiaalisena ongelmana. Teoksessa Tuula Helne & Markku Laatu (toim.) Vääryyskirja. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, 161–172.