Väkivallan uhka sosiaalityössä ja sen huomioiminen koulutuksessa
Sosiaalityössä vaiettu ja vähän tutkittu puoli on sosiaalityöntekijöiden työssään kohtaama väkivalta, jota asiakkaat voivat eri tavoin sosiaalityön ammattilaisiin kohdistaa. Väkivallan uhkaa liittynee erityisesti niihin aloihin sosiaalityössä, joissa työhön liittyy asiakkaisiin kohdistuva kontrolli, tahdonvastaisuus tai joissa joudutaan ylipäätään puuttumaan asiakkaan itsemääräämisoikeuteen. Väkivalta näyttäytyy fyysisten väkivallantekojen sijaan ennemmin henkisenä väkivaltana, jossa sosiaalityöntekijöitä painostetaan, uhkaillaan ja nimitellään. Julkisuuteen nousseet tapaukset ovat usein lastensuojelun kentältä.
Jäin pohtimaan sosiaalityön väkivallan uhkaa ja sen kohtaamista lukiessani opiskelijani Henri Tohmon pro gradu -tutkielman (2023) aineistossa olevien sosiaalityöntekijöiden kokemuksia väkivallasta ja sen uhasta. Mieleeni palautuivat omat kokemukset käytännön sosiaalityöstä vielä opiskelijana ollessani vuosikymmenten takaa. Raain tapaus oli miesasiakas, joka menetti yllättäen totaalisesti malttinsa ja veti puukon esiin. Mennessään ulos huoneestani rikkoi hän vielä oven mennessään. Vaikka hän ei varsinaisesti uhannut minua, tapaus järkytti. Millä kaikilla tavoin tilanne olisi voinut päättyä. Ehdin sen muutaman hidastetun sekunnin aikana tiedostaa hälytysnappulan, joka oli jossain paperipinojen alla ja työhuoneeni varaoven, jonne meno olisi tarkoittanut selän kääntämistä puukolle. Jälkeenpäin päällimmäisenä tunteena oli pettymys omaan itseeni työntekijänä: En ollut osannut lukea asiakasta, hänen käyttäytymistään ja tunnetilojen vaihtelua. Tapahtuneen jälkeen kävin osastopäällikön kanssa tupakalla tapahtunutta läpi ja hän lähetti minut kotiin loppupäiväksi. Pohdin pitkään omaa käyttäytymistäni ja sanomisiani. Tapaus kieltämättä jätti jäljen minuun työntekijänä. Epämääräisellä tavalla se horjutti vielä naivia suhtautumista asiakkaisiin ja itseeni työntekijänä.
Tutkielmaan haastateltujen mukaan sosiaalityön ammattilaisille kehittyy tietty toleranssi ja uhkaaviin tilanteisiin ja jopa aggressioihin liittyvä toimintavalmius, eräänlainen arjen ja kommunikaation parkkiintuminen. Vähästä ei enää hätkähdetä. Se on kuitenkin selvää, että väkivallan mahdollisuus, uhkailu ja epäasiallinen käytös silti kuormittavat ja kuluttavat. Haastateltavien mukaan sosiaalityön opintojen kuluessa väkivallan uhkaa käsitellään vain vähän, jos lainkaan. Tästä syystä tulevien työntekijöiden on vaikea rakentaa riittäviä ilmiöön liittyviä taitoja. Ilman sellaisia työntekijät ovat suojattomia ja riski vakavaan kuormittumiseen kasvaa. Itse opiskelin sosiaalityötä 80-luvulla, jolloin väkivallasta ei puhuttu opinnoissa ja senkin jälkeen itse opetustyötä tehneenä, ei asia nouse systemaattisesti esille vaan lähinnä tapauskohtaisesti joko opiskelijoiden käytännön jaksoon tai heidän tutkielmiinsa liittyen.
Miten ja missä kohtaa opintoja väkivaltaa ja sen kohtaamista tulisi käsitellä? Luonnollinen kohta on juuri käytännön jakso aineopinoissa, jonka jälkeen monet aloittavat töiden tekemisen sijaispätevyyden turvin. Käytännönopetuspaikkojen turvallisuuskäytäntöjen myötä opitaan luonnollisesti, että työn tekemisellä on tiettyjä reunaehtoja, jotka täytyy omaksua. Virastojen vartijat, avainkäytännöt, ovikoodit ym. viestivät osaltaan tätä. Nämä yleiset käytännöt eivät liity pelkästään sosiaalityöhön. Itse sosiaalityön asiakastilanteet opitaan siten käytännössä asiakkaita kohtaamalla. Väkivallan uhkaa ehkä käsitellään joko niin, että opettajat jakavat aikaisempaa kokemustaan, tai asia konkretisoituu sitä kohtaamalla jakson aikana. Ns. hiljaista tietoa siirretään seuraavalle työntekijäpolvelle. Mentorointi, työparityöskentely, asiakastilanteiden ennakointi ja valmistautuminen ym. yksiköiden kehittämät menetelmälliset käytännöt lisäävät työntekijöiden turvallisuutta.
Henri Tohmon haastateltavien mukaan asiakkaiden lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kohdistama väkivalta ja uhkailu muokkaavat sosiaalityöntekijöiden ammatti-identiteettiä. Väkivallan kokemukset vaikuttavat moraaliin, etiikkaan, arvoihin, tapaan ajatella sekä myös sosiaalityöntekijöiden tiedollisiin valmiuksiin. Vahva ammatti-identiteetti suojaa asiakasväkivallalta ja työntekijät lamaantumisen ja uupumisen sijaan kehittävät työturvallisuutta lisääviä metodeja työnsä tueksi.
Yhteiskunta sosiaalityön toimintaympäristönä muuttuu suuntaan, jossa väkivallan uhka ei ainakaan ole vähenemässä. Tämä haastaa myös sosiaalityön koulutusta ottamaan huomioon asiakasväkivallan systemaattisemmin koulutusohjelmassa. Tämän kehittämiseen tarvitaan yhteistyötä yliopistojen kesken, mutta myös vuoropuhelua yliopiston ja käytännön opettajien ja siitä vastaavien yksiköiden kanssa.
Tarja Orjasniemi
Dos., yliopistonlehtori
Lapin yliopisto