Reflektointia harkinnasta ja päätöksenteosta vammaispalvelujen sosiaalityössä

Kuinka paljon päätöksenteossa voi nojata omaan ammatilliseen arvioon sekä asiakkaan näkemyksiin ja missä määrin esimerkiksi palvelukriteereihin, määrärahoihin, tiimin tai esimiehen näkemyksiin? Miten palvelujen järjestämisvastuut jaetaan, jos asiakkaan tarpeet ovat monialaisia? Miten määritellään riittävät, tarkoituksenmukaiset ja sopivat palvelut? Mikä on paljon palvelua, mikä kohtuullista, mikä liian vähän? Miten päätöksenteon vaikutuksia seurataan?

Nämä ja lukuisat muut kysymykset olivat henkilökohtaisesti ajankohtaisia ryhtyessäni työskentelemään vammaispalvelujen sosiaalityössä reilu kaksikymmentä vuotta sitten. Reflektoin tässä tekstissä kokemuksiani sosiaalityön harkinnan ja siihen liittyvän päätöksenteon näkökulmasta. Harkinnalla viittaan vaihtoehtojen puntarointiin ja (harkitun) ratkaisun tekemiseen annetun harkintavallan puitteissa (Kalliomaa-Puha ym. 2014, 8; Rajavaara 2014). Päätöksenteolla tarkoitan hallintopäätöstä laajempaa prosessia, toimintaa ja valintojen tekemistä (O´ Sullivan 2011). Sosiaalityö kehystyy mm. ammatilliseettisen, juridisen, sosiokulttuurisen, poliittisen, monialaisen, organisatorisen ja asiakasosallisuuden kontekstien risteymissä (mt., 18). Myös henkilökohtaiset arvot ja asenteet heijastuvat harkintaan – reflektointia siis tarvitaan!

Kuva 1. Sosiaalityön konteksteja (O´ Sullivan 2011, 18)

Sosiaalityössä harkittua päätöksentekoa edeltää parhaimmillaan relevantin ja monipuolisen tiedon kerääminen, saatujen tietojen, erilaisten vaihtoehtojen ja niiden mahdollisten seurausten analysointi, sekä suunnittelu yhdessä asiakkaan ja tarvittaessa hänen läheistensä ja /tai monialaisen verkoston kanssa. Toisaalta päätöksiä on usein tehtävä nopeasti, kyseisellä hetkellä saatavilla olevaan tietoon sekä aiempiin kokemuksiin, osin (ammatilliseen) intuitioonkin perustuen. (O´ Sullivan 2011.)

Alussa esittämäni kysymykset ovat esimerkkejä vammaispalvelujen sosiaalityössä tarvittavasta harkinnasta. Kyseessä on vaativa tehtävä, jossa sosiaalityön koulutuksessa omaksutut tiedot ja taidot tulevat kokonaisvaltaisesti käyttöön. Työkokemuksen karttuessa osaaminen vahvistuu edelleen.

Tehtävä voi olla myös kuormittava ja asiakasmäärät suuria. Paljon kohtaamisia kerryttää kokemusta, mutta haastaa mahdollisuuden paneutua kunkin asiakkaan tilanteeseen ja käyttää harkintaa ja harkintavaltaa huolellisesti (Heini ym. 2019).

”Mitä minun pitää kysyä?” Näin totesin spontaanisti ollessani lähdössä ensimmäistä kertaa yksin kotikäynnille palvelutarpeen arviota tekemään. Esimerkiksi sosiaalityön rakenteista kirjaamista, vammaispalvelujen sähköistä käsikirjaa tai digitaalisilla areenoilla toimivia ammattilaisverkostoja ei ollut hyödynnettävissä. Tietojärjestelmiin ei asiakastietoja juuri tallennettu viranhaltijapäätöksiä lukuun ottamatta. Rakenteellisesta vammaissosiaalityöstä saatikka asiakasturvallisuudesta ei puhuttu. YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista ei ollut toimintaa suuntaamassa.

Toisaalta koulutetuilla sosiaalityöntekijöillä on ammatillisen osaamisensa pohjalta perusvalmiudet mennä uusiin ja yllättäviinkin tilanteisiin sekä tietoa ja taitoa toimia silloinkin, kun ”valmiita” kysymyksiä ei ole. Niinpä minäkin osasin kotikäynnillä esittää myös sellaisia kysymyksiä, joiden avulla asiakkaan tarve ja tilanne tuli riittävällä tavalla selvitettyä ja ratkaisu saatiin tehtyä. Kysymysten rinnalla erityisen tärkeää on kuunteleminen.

Sosiaalityön koulutuksen lisäksi tai pikemminkin siihen limittyen tunnistan harkinnan käyttöä tukeneen monien tekijöiden. Oikeudellinen perusta oli jo tuolloin tärkeä vammaispalvelujen sosiaalityön kehystäjä ja ammatillisen harkinnan mahdollistaja, esimerkiksi Vammaispalvelulaki ja Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista.

Tärkeäksi koin myös sosiaalityöhön keskeisesti liittyvän reflektoinnin – sen pohtimisen toiminko oikein, millaisia muita toimintamahdollisuuksia olisi jne. Toisaalta olisi totuudenvastaista väittää, että olisin aina kyennyt sellaiseen reflektointiin, joka olisi vaikuttanut ratkaisuihin konkreettisesti ja tarvittaessa vallitsevien toimintakäytäntöjen vastaisesti. Myös esimerkiksi joihinkin kehittämishankkeisiin osallistuessa olisi, näin jälkikäteen pohdittuna, pitänyt käyttää enemmänkin ammatillista harkintaa.

Harkintaan heijastuivat myös työyhteisö ja kollegat. Myönteisessä mielessä merkityksellisiä olivat ammatillisesti ja eettisesti valveutuneet johtavat sosiaalityöntekijät, joilla oli koulutuksen ja kokemuksen lisäksi ns. sydämen sivistystä. Niin ikään monet tiimikokoukset muistan areenoina, joissa sai mahdollisuuden ammatillisten ja eettisten haasteiden läpikäyntiin ja yhteiseen dialogiin. Tiimityö onnistuneena osana sosiaalityön harkintaa ja päätöksentekoa ei ole itsestäänselvyys, niin kuin ei ole monialainen tai -ammatillinen yhteistyökään.

Orientoituminen itsensä kehittämiseen sekä pyrkimys hyvään yhteistyöhön asiakkaiden kanssa olivat, näin jälkikäteenkin arvioituna, mahdollistavia tekijöitä harkinnan käytössä. Lähtö jatko-opintojen pariin toi tarpeellista näkökulmaa käytännön työhön ja muistutuksen sosiaalityön ydintehtävästä. Asiakkailta sain oppia äärimmäisen paljon heidän tietojensa, kokemustensa ja näkemystensä kautta. Kriittinen palaute pysäytti toden teolla ajattelemaan ja on jäänyt mieleeni näihin päiviin saakka. Onneksi virheistä voi oppia.

Vammaispalvelujen sosiaalityö sisältää merkittävää valtaa harkita ja tehdä erilaisia päätöksiä. Toimintaa ei tule antaa ohjata valmiiden standardien ja stereotyyppisten käsitysten, vaan sosiaalityön koulutuksen myötä selkäytimeen iskostuneen ymmärryksen ihmisen ja hänen elämäntilanteensa ainutlaatuisuudesta sekä sosiaalityön roolista eettismoraalisena toimijana ja oikeudenmukaisuustyönä, jota täydentää oikeutta ja osallisuutta korostavaan vammaispolitiikkaan sitoutuminen (ks. Romakkaniemi ym. 2019). Tärkeää on toimia kumppaneina asiakkaiden ja moninaisten verkostojen kanssa. Hyvät vuorovaikutussuhteet kantavat vaikeissakin tilanteissa.

En ole enää vuosiin työskennellyt vammaispalvelujen sosiaalityössä, mutta tutkimuksen ja opetuksen kautta pääsen edelleen teeman ääreen. Tärkeää on pohtia esimerkiksi: missä määrin, millaisissa tilanteissa ja miten eri kontekstit ja kehykset suuntaavat harkintaa ja päätöksentekoa vammaispalvelujen sosiaalityössä? Millainen harkinta ja millaiset ratkaisut ovat mahdollisia työntekijöille, entä asiakkaille? Mitä harkinnasta ja päätöksistä kulloinkin seuraa?

Näihin ja moneen muuhun kysymykseen pureudumme meneillään olevassa VTR-rahoitteisessa Harkittua vammaissosiaalityötä -hankkeessa. Vastausten rinnalla tulemme varmasti löytämään myös uusia tärkeitä kysymyksiä koskien harkintaa ja päätöksentekoa vammaispalvelujen sosiaalityössä.

Mari Kivistö

yliopistonlehtori

Lapin yliopisto

Lähteet:

Harkittua vammaissosiaalityötä -hanke https://www.ulapland.fi/FI/Kotisivut/Harkittua-vammaissosiaalityota

Heini, Annina & Hokkanen, Liisa & Kontu, Katariina & Kunttu, Katriina & Lindroos, Nelli & Ronimus, Heli (2019) Osallisuus vammaissosiaalityössä on yhteistyötä – asiakkaiden kokemuksia. Lapin yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja B 67. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Kalliomaa-Puha, Laura & Kotkas, Tuomas & Rajavaara, Marketta (toim.) (2014) Harkittua? Avauksia sosiaaliturvan harkintavallan tutkimukseen. Helsinki: Kelan tutkimusosasto

O´ Sullivan, Terence (2011) Decision making in social work. Second edition. London: Red Globe Press.

Rajavaara, Marketta (2014) Ammattilaisten harkintavalta sosiaaliturvan edellytyksenä ja riskinä. Teoksessa Laura Kalliomaa-Puha, Toomas Kotkas & Marketta Rajavaara (toim.) Harkittua? Avauksia sosiaaliturvan harkintavallan tutkimukseen. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, 136–155.

Romakkaniemi, Marjo & Martin, Marjatta & Lappalainen, Tiina (2019) Vammaissosiaalityön asiantuntijuus harkintavallan perusteena. Teoksessa Anneli Pohjola, Tarja Kemppainen, Asta Niskala & Nina Peronius (toim.) Yhteiskunnallisen asemansa ottava sosiaalityö. Tampere: Vastapaino, 171–198.

Vammaispalvelujen käsikirja https://thl.fi/fi/web/vammaispalvelujen-kasikirja