Jouluksi kotiin! Vai omaan asuntoon?
Tutkijat Johanna Ranta ja Kirsi Juhila reflektoivat Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan verkkojulkaisussa Alusta![1] julkaisemassaan kirjoituksessa Suomea asunnottomuuden poistamisen mallimaana, kuten ovat tehneet myös monet muut (ks. esim. Guardian[2] tai Huffpost[3]). On totta, että erityisesti 2000-luvun aikana Suomessa tehdyllä asunnottomuustyöllä on saavutettu merkittäviä tilastollisia tuloksia. Ranta ja Juhila jäävät kuitenkin pohtimaan asunnon ja kodin eroa. He kirjoittavat:
”Vaikka ihminen ei olisikaan enää tilastojen mukaan asunnoton, hän voi silti kokea kodittomuutta – kiinnittymättömyyttä asuinpaikkaansa. Kun asunnosta ei ole pystynyt itsenäisesti rakentamaan merkityksellistä paikkaa, asunnon menettämisen riski kasvaa.”.
Nyt, kun Suomi on taloudellisesti, sosiaalisesti ja globaalisti epävakaassa sekä jatkuvasti epävarmemmaksi muuttuvassa ajassa onnistunut luomaan rakenteita, joiden avulla asunnottomuutta kokevien määrä on vähentynyt huimasti, on aika esittää palvelujärjestelmälle seuraava haaste: kodittomuuden vähentäminen.
Laskeskelin jokunen vuosi sitten Tampereelle ARA-tuella asunnottomuusohjelmakausien aikana rakennettujen, pitkäaikaisasunnottomille tarkoitettujen, uusien asuntojen määrää, verraten sitä asunnottomuustilastojen laskusuhdanteeseen ja havaitsin, että luvut olivat jossain määrin suhteessa keskenään. Tämä on tietysti odotettua ja näin tulee ollakin. Kuluneen 10 vuoden aikana Suomessa on onnistuttu vähentämään asunnottomuuskokemusta jopa tuhansien ihmisten kohdalta!
Seuraava kysymys kuuluu, kuinka monen kohdalla on ratkaistu myös kodittomuuden kokemus? Olen ikävä ihminen ja rohkenen väittää, että läheskään kaikki asumispalveluissa, ja nyt puhun erityisesti tukiasumisyksiköistä, asuvat eivät koe sen hetkistä asumispaikkaa kodikseen. Pahimmillaan tukiasumispalveluyksiköt muodostuvat asukkaan sosiaalisesti ongelmallista identiteettiä leimaaviksi, epätoivoa lisääviksi ja toiminnallisesti lamaannuttaviksi asuin- ja elinympäristöiksi, joissa esimerkiksi yksilön erilaiset päihde- ja/tai mielenterveysongelmat alkavat pahentua (olen esimerkiksi kuullut tarinoita henkilöistä, joiden suonensisäinen huumeidenkäyttö alkoi asunnottomille kohdennetuissa asumisyksiköissä), jos niihin joudutaan jäämään liian pitkäksi aikaa. Jos yksiköstä ei päästä eteenpäin, osaksi tavanomaista yhteiskuntaa. Parhaimmillaan asumisyksiköt tietysti ohjaavat asiakkaat jouhevasti asumispoluillaan eteenpäin ja kohti itsenäistä asumista ja niin sanotusti normaalia yhteiskunnallista toimijuutta.
Asunto ensin. Sitten terveys/talousasiat/koulutus/työ/päihde- tai mielenterveysongelman hallinta/perhe, turvallisuuden tunteen tavoittaminen jne.; mitä se nyt kenelläkin on. Mutta kuinka erilaiset asumisen palvelut ohjaavat asuntoon ja kotiin kiinnittymiseen? Vuosittain asunnottomuustilastoja kaupungilla aikoinani koostaessani huomasin listoilta sellaisten henkilöiden nimiä, joilla on asunto-osoite vuokrasuhteisissa asumispalveluyksiköissä. Silti he kirjoittivat asuntohakemukseensa ”asunnoton”. Miksi näin, kun virallisesti ja tavallaan, he eivät asunnottomuutta kokevia ole?
”Mä kävin siellä vaan pesee pyykkii ja hakee puhtaita vaatteita”, ”mulla oli vaan mun tavarat siellä” tai ”emmä ees tiiä kauan se mulla oli, ku en mä oikeen ikinä ollu siellä”.
Ranta ja Juhila osuvat suomalaisen asunnottomuustyön Akilleen kantapäähän pohtiessaan asuntoon kiinnittymättömyyden, kodiksi rakentamattomuuden ja asunnon menettämisen välistä suhdetta. Tekeillä olevassa väitöskirjassani pääsen myöhemmin pohtimaan tätä kysymystä erityisesti nuorten asunnottomuuden pitkittymisen näkökulmasta.
Sanna Sunikan lisensiaatintutkimus[4] paljasti, että moni Helsingin kaupungin asumispäivystyksessä yöpynyt asumispalveluiden asiakas löysi asumisurallaan vuosien varrella pitkäaikaisen asunnon asumisyksiköistä ja toisaalta moni myös ihan tavallisesta hajasijoitetusta asunnosta, mutta intensiivisen tuen avulla. Tutkimus paljasti myös, että monien kohdalla asunnottomuus uusiutuu. On hyvin tiedossa, että joka ikisessä Suomen kunnassa sosiaali- ja terveysmenoihin kohdistuu solidaarisia jakopaineita. Käytännössä tämä saattaa tarkoittaa esimerkiksi sitä, että sosiaali- ja terveyspalvelujen piiristä tulisi ns. kuntoutua eteenpäin tietyssä ajassa. Jokainen asumispalvelujärjestelmässä työskentelevä henkilö tietää mitä liian nopeasta palveluista ulos joutumisesta seuraa: asunnottomuuden uusiutumista.
Meidän onkin Suomessa esitettävä asunnottomuustyölle seuraavaksi uudenlaisia kysymyksiä ja näiden jatkokysymyksiä (olettaen ettei sosiaalinen asuntotuotanto yhtäkkiä räjähdä volyymiltaan käsiin, mutta tämä tuskin on oletettavaa):
- Voidaanko asunto asumispalveluyksikössä hyväksyä joidenkin asunnottomuutta kokeneiden ihmisten pysyväksi kodiksi? Mitä tämä tarkoittaa yksikössä tehtävän työn ja yksiköiden määrällisen tarpeen kannalta? Tällä kysymyksellä on luonnollisesti hyvin vahva kosketuspinta myös ikäihmisten asumispalveluihin, koko psykiatrisen hoidon kenttään sekä linjauksiin siitä, mikä kärki edellä moniongelmaista asiakasta palvelujärjestelmässä ohjaillaan.
- Millä tavalla ja kuinka usein sosiaalihuoltolain mukaisessa asumisen tukityössä huomioidaan asunnon kodiksi tekemisen sisältö?p
Olemme kansainvälisessäkin tarkastelussa kyenneet suuriin tekoihin asunnottomuuden vähentämisessä. Tuleeko Suomesta vielä jossain vaiheessa myös kodittomuuden poistamisen mallimaa?
Jenni Mäki
Tutkija, sosiaalityö (YTL)
Tampereen yliopisto
[2] https://www.theguardian.com/cities/2019/jun/03/its-a-miracle-helsinkis-radical-solution-to-homelessness
[3] https://www.huffpost.com/entry/homelessness-finland-housing-first_n_5c503844e4b0f43e410ad8b6?guccounter=1&guce_referrer=aHR0cHM6Ly93d3cuZ29vZ2xlLmNvbS8&guce_referrer_sig=AQAAANWz3paX9o7QBlWFUvPK_l-frgpa-cRY2G_DYgiUa66rhMur0wMBixdTrU0fOQc4IUm0DhYJ7ABklfxDYVVQ5utPrCAiWEDvZqtaxLgQwhEfPgLBGwl2FeriJsMq0wj-tDKW6_6bVTVIkDLVOEV4zDCJ1xKL_s9T5Rpi-2FiEjm0
[4] https://www.sosnet.fi/loader.aspx?id=971cb92e-9f9b-4f46-9cc7-436e4ef7c966