Eivätkö käytännöt ikinä muutu?

Ystäväni soitti ihmetellen sairaalan käytäntöjä iäkkään äitinsä hoidossa. Hänelle oli syntynyt kuva, että sairaalan ammattilaiset eivät tienneet toistensa tekemisistä ja itse kunkin tehtäväkuva oli hyvin rajattu. Lisäksi äidin sairauksien tutkimukset eivät olisi edistyneet, ellei hän omaisena olisi ollut paikalla huolehtimassa hoidon saamisesta. Holistisuus, moniammatillisuus ja potilas- tai asiakaslähtöisyys – eivätkös nämä ole jo kulumiseen saakka tuttuja ja toisteltuja periaatteita sosiaali- ja terveyspalveluissa? Monialaisessa koulutuksessakin on edistytty, kuten Itä-Suomen yliopiston ja Savonia ammattikorkeakoulun opettajat Sosiaalityön tutkimuksen seuran toukokuun 2020 kolumnissaan kirjoittivat.

Tarkoilla määrittelyillä ja rajauksilla on puolensa. Eri ammattilaisten tehtävänkuvien määrittely auttaa sekä kyseisen ammatin edustajia että muita mieltämään ja selkeyttämään, mikä kyseisen profession perustehtävä on. Tämä on hyvä, etenkin mikäli ammattilaiset ja kyseinen tieteenala pystyvät vaikuttamaan määrittelyihin. Moniammatillista työskentelyä ja profession asemaa siinä edistää, kun tehtävä pystytään avaamaan ja kertomaan siitä muille selkeästi ja ymmärrettävästi. Määriteltyjen asiakas- ja potilasprosessien voisi myös olettaa olevan hyödyllisiä ja vähentävän sattumanvaraisuutta palveluissa, myös asiakkaiden ja potilaiden kannalta. Näin ne edistävät asiakas- ja potilasturvallisuutta. Kirjaamistakin on pyritty viime vuosina standardoimaan parempi palvelu tavoitteena. Esimerkiksi hoivatyön osalta on kuitenkin havaittu tuoreessa työntekijöitä ja sähköisiä asiakastietojärjestelmiä koskevassa artikkelissa, että hyvien tavoitteiden lisäksi järjestelmät eivät välttämättä kohtaa työn käytäntöjä ja ideaaleja [1]. 

Julia Evetts [2] kirjoittaa kahdenlaisesta professionaalisuudesta, ammatillisesta (occupational) ja organisationaalisesta (organizational). Näistä ammatillinen professionaalisuus perustuu ammatin sisäisiin määrittelyihin, harkintavaltaan, koulutukseen, ammatti-identiteettiin ja ammatillisiin järjestöihin. Organisationaalinen professionaalisuus näyttäytyy puolestaan managerialistisena kontrollina ja hierarkkisuutena vastuissa ja päätöksenteossa. Se edellyttää standardoituja työkäytäntöjä ja -prosesseja. Nämä ovat luonnollisesti ideaalikuvauksia, ja molemmanlaiset ammatillisuudet lomittuvat ja käyvät kamppailua käytännöissä. Sosiaalityön yliopistotasoiselle tutkimukselle on juuri saavutettu valtion tutkimusrahoitus, terveydenhuollon vastaavan rahoituksen tapaan. Tämä voidaan nähdä ammatillisen professionaalisuuden saavutuksena. Toisaalta nykyisessä tehokkuutta tavoittelevassa sosiaali- ja terveydenhuollossa asiakkaan tai potilaan kulku ”prosessissaan” ja ammattilaisten tehtävänkuvat voivat olla organisationaalisen professionaalisuuden mukaisesti niin tiukasti määriteltyjä, että kokonaisvaltaisuus kärsii tai asiakas jää määrittelyjen ulkopuolelle tyystin vaille palveluja.

Ystäväni ihmettelyyn voi siis liittyä: miten voi olla, että pitkään puheissa olleet monialaisuus, kokonaisvaltaisuus ja asiakaslähtöisyys eivät tahdo muuttua käytännöiksi. Vastausta voisi etsiä edellä kuvatuista ristiriitaisista kehityskuluista ideaalisen ja tieteelliseen tutkimukseen pohjautuvan professionaalisuuden ja tehokkuutta sekä standardointia edellyttävän organisationaalisen managerialismin välillä. Näitä jännitteitä voi edelleen etsiskellä sosiaalityön tutkimuksessa.

Riitta-Liisa Kinni

YTT, yliopistonlehtori

Itä-Suomen yliopisto, sosiaalityö

[1] Hämäläinen, Antti & Helena Hirvonen. 2020. “Electronic health records reshaping the socio-technical practices in long-term care of older persons.” Technology in Society 62, 1–8.

[2] Evetts, Julia. 2009. “New pofessionalism and new public management: changes, continuities and consequences.” Comparative Sociology 8, 247–266.