”Paskasakkia” vai oman elämänsä asiantuntijoita?

Ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja nosti sosiaalityön tutkimuksen päivillä pitämässään puheenvuorossaan esiin tarpeen kokemusasiantuntijuuden vahvistamiselle sosiaalityössä. Kananojan puheenvuoro toimi kommenttina Maija Mänttäri-van der Kuipin esitykselle ”Sosiaalityö niukkuuden aikakaudella”, jossa peräänkuulutettiin muutoksen ja sosiaalityön itseymmärryksen uudelleentarkastelun välttämättömyyttä.

Kuuntelin edellisiä puheenvuoroja ilahtuneena. Vaikka kokemusasiantuntijuuden tarpeen esiin nostaminen ei sinänsä ole kovin uusi asia, sen aito ja monipuolinen hyödyntäminen sosiaalityössä sitä radikaalisti olisi. Ja nyt en tarkoita sitä, että melko hyväkuntoisten nuorten kanssa käydään arkityöstä erillisessä projektissa keskusteluja heidän elämäntilanteestaan. Tai että mielenterveyskuntoutuksessaan pitkällä oleva kokemusasiantuntijakoulutuksen läpikäynyt henkilö istuu moniammatillisessa työryhmässä pohtimassa laatusuosituksia. En kiistä etteivätkö tällaisetkin toimintamuodot ole tarpeellisia – kyllä ovat, mutta ne eivät riitä: omakohtaisen kokemuksen ja oman elämän asiantuntijuuden arvostaminen täytyy saada osaksi jokapäiväistä, ”tavallista”, sosiaalityötä ja sen pitäisi ulottua kaikkiin asiakasryhmiin.

Olen viimeiset vuodet keskittynyt omassa tutkimustyössäni piikkihuumeidenkäyttäjien keskuudessa tehtävään vertaistoimintaan ammatillisen sosiaali- ja terveydenhuollon rinnalla. Parhaillaan kerään uutta aineistoa sekä itse käyttävien että vertaisena toimivan naisryhmän kanssa. Ideana on tarkastella Dorothy Smithin institutionaalisen etnografian mukaisesti naisten ”viewpointista” palvelujärjestelmän ja yksilön välistä (valta)suhdetta. Tähän mennessä aineistonkeruu on tuottanut melko karua kuvaa moninaisista tavoista, joilla ”narkomaaninaiset” tulevat asetetuiksi niin sosiaali- kuin terveyspalvelujärjestelmän objektiivisiksi kohteiksi, pohjalle: ”mehän ollaan sitä paskasakkia”. Tilanne, jossa subjektiivinen elämänkokemus otettaisiin aidosti asiantuntijatiedon rinnalle, näyttäytyy melko etäisenä ja epärealistisena.

Sosiaalityö on näyttäytynyt naisten keskustelussa siten, että ihannetapauksessa toimeentulotuki juoksee ongelmitta ja normien mukaisesti. Kysymys siitä, onko sosiaalityöstä saatu muuta kuin taloudellista tukea, on näyttäytynyt absurdina: ”mitä vähemmän sossu mistään tietää, sen parempi”. Avutta jäämisessä ei välttämättä olekaan kyse siitä, ettei apua saataisi, jos sitä haettaisiin. Keskeisen osan ongelmaa muodostaa lähtökohtainen epäluottamus ja omanarvontunteen romuttuminen. Vaikka tiettyihin palveluihin olisikin oikeus, sitä ei tiedetä tai asiointi koetaan niin vaikeaksi, että jäädään mieluummin omista verkostoista saatavan epävirallisen avun varaan. Erään naisen kokemus tavoitettavissa olevasta ”omasta” sosiaalityöntekijästä, jolta saa apua myös puhelinaikojen ulkopuolella, oli suuren ihmetyksen aihe.

Terveydenhuollon puolella narkomaanileima on naisten kertomusten mukaan muodostunut esteeksi monenlaisten palvelujen saannille. Somaattisia oireita tai pahoinpitelyn seurauksena syntyneitä vammoja ei välttämättä lähdetä edes tutkimaan. Pattitilanteita aiheuttavat erityisesti päihde- ja muiden ongelmien päällekkäisyys, kun mielenterveydelliseen tai neurologiseen oireeseen ei voi saada hoitoa muuten kuin puhtaita seuloja toimittamalla. ”Eihän syöpäsairaallekaan sanota, että parannu ensin syövästä ja sitten saat hoitoa.”

Ennakkoluuloja on puolin ja toisin. Kun kerran kokee tulevansa petetyksi ja torjutuksi, on vaikea uskoa, että toisella kerralla palvelu olisikin asianmukaista ja omaa subjektiivisuutta kunnioittavaa. Pitkään huumeita käyttäneen naisen (tai miehen) elämisenlogiikka voi poiketa palvelujärjestelmän logiikasta merkittävästi mutta olla silti tarkoituksenmukaista. Että kokemusasiantuntijuutta voitaisiin arvostaa ja hyödyntää, sen lähtökohtia pitäisi ensin ymmärtää. Ymmärtäminen edellyttää omien käsitysten ravistelua ja avoimuutta toisenlaiselle tiedolle. Kokemusasiantuntijoita eivät ole ainoastaan lähestulkoon ”normaaliin” palanneet. Yksi ”kokemusasiantuntija” ei edusta kaikkien vastaavia palveluja käyttäneiden kokemuksia. Kuka EI olisi oman elämänsä kokemusasiantuntija?

Dosentti Elina Virokannas, JYU
Sosiaalityön tutkimuksen seuran puheenjohtaja