Yhteiskunnallista leirijakoa – joko tai, me ja muut (Kaarina Mönkkönen) 

Jari Lindt kirjoitti kolumnissaan (26.9.2015) kiinnostavasti ns. kompleksisuus-ajattelun suomista mahdollisuuksista sosiaalityön tutkimukseen ja laajemminkin ajatteluumme. Minustakin kompleksisuus-ajattelu mielenkiintoisella tavalla haastaa tutkijoita, johtajia, päättäjiä ja asiantuntijoita välttämään maailmaa yksinkertaistavaa ajattelua, jossa on vähän sijaa sävyeroille ja moninäkökulmaisuudelle. Polku tavoitteista ratkaisuihin on harvoin suoraviivaisesti eteneviä askeleita – oli kyse sitten sote-uudistuksesta, hallitusohjelmasta tai pakolaiskriisin hoidosta. Globaali toimintaympäristö nöyrryttää näkemään sen tosiasian, että maailmaa ei voi enää ”hallita”, vaan tärkeämpää on osata luovia erilaisten näkökulmien ristiaallokossa.

Tämän päivän ilmiöt ovat monimutkaisia ja edellyttävät kykyä katsoa asioita usealta kantilta. Siksi olenkin huolissani lisääntyvistä poteroista, jotka pelkistävät maailmankuvaamme ja voisi jopa sanoa, että uhkaavat kollektiivista älyämme. Asennetutkimuksissa on tullut esiin, että matalalla älykkyysosamäärällä ja koulutuksen vähäisyydellä on yhteyttä vahvaan muutosvastarintaan ja ennakkoluuloihin. Viimeaikainen yhteiskunnallinen keskustelu on herättänyt minussa huolen siitä, että korkean koulutustason Suomikin on polarisoitumassa eri leireihin. Koulutusleikkausten uhka ei ole vielä ehtinyt siihen vaikuttaa, mutta ei varmasti ainakaan paranna asiaa.

Maassamme on kasvanut ilmapiiri, jossa jokaisen on ikään kuin valittava puolensa eikä oikein uskalla pohtia asian kaikkia puolia leimaantumatta johonkin joukkoon. Varsinkin pakolaiskeskustelua leimaavat epä-älylliset yksinkertaistukset meistä ja teistä joko tai-totuuksien maailmassa. On selvää, että pakolaisia on autettava ja Suomen on annettava panoksemme tähän koko maailmanlaajuiseen ongelmaan.  Lisäksi humanitäärisiin arvolähtökohtiin kuuluu se, että auttamiselle aseteta kriteereitä. Tässä mielessä ansainta-logiikka, jota monet pakolaisiin kohdistuvat kommentit ilmentävät, ei kuulu auttamisen logiikkaan. Hyvinvointivaltio on rakentunut ajatukselle ihmisen universaalista oikeudesta saada taustastaan riippumatta turvaa ja huolenpitoa. Silti myönnän pelkääväni, että maahan on tullut ihmisiä myös väärillä motiiveilla, mutta sen ääneen sanominen on vaikeaa, koska olen valinnut suvaitsevien leirin. 

Olin Kuopiossa kuuntelemassa ministeri Rehulan puhetta Sote-uudistuksesta. Hänen mukaansa uudistuksia tehtäessä leirejä pitää hajottaa ja palveluja on tuotettava uusissa kokonaisuuksissa. Samanlainen muutosretoriikka on tullut minulle tutuksi toimiessani valtion hallinnon kehittämisessä ja organisaatiofuusioissa, joissa taikasanoja olivat myös keskittäminen, erikoistuminen, hallinnollisten rajojen ylittäminen ja palvelujen joustavuus asiakkaalle. Usein kävi niin, että kun tuli ratkaisujen tekemisen aika, ihmiset vetäytyivät leireihinsä ryhtyen pohtimaan, miten muutos istuu kyllä muiden työhön, mutta ei omaan. Oma ala tai yksikkö oli aina jotenkin erityinen, johon ei sopinut yhteiset säännöt. Rajoille astuminen on aina vaikeaa. Se vaatii enemmän älyllisiä ponnisteluja, sillä omia näkökulmiaan pitää koko ajan määrittää uudelleen. Poteroissa pärjää vähemmällä.

Organisaatioissa on usein tunnistettavissa kaksi vahvaa ryhmittymää – työnantajanäkökulmaa ja työntekijänäkökulmaa edustavat ihmiset. Toisessa ääripäässä julistetaan johdon strategiapuhetta tai toisessa päässä puolestaan kritisoidaan sitä hartiavoimin.  Johdon kaikki hyvää tarkoittavatkin yritykset henkilöstön aseman parantamisessa saavat negatiivisia merkityksiä ja henkilöstön aktiivisuus puolestaan niskuroinniksi.

Politiikassa näkökulmat vaihtuvat sen mukaan onko puolue hallituksessa vai oppositiossa. Olen tuntenut myötähäpeää entisten hallituspuolueiden muistihäiriöistä, kun ne eivät muista puhuneensa aiemmin nyt vastustamiensa asioiden puolesta. Enkä usko, että hallituspuolueetkaan rohkeus-puheistaan huolimatta onnistuvat ennakkoluulottomasti ylittämään leirirajojaan, jos ei pysytä valitulla tiellä.

Tieteiden välisessäkin keskustelussa leiriytymistä näkyy niin tieteenalojen, oppiaineiden kuin metodisten näkökulmien kesken. Tutkijakaan ole aina looginen perusteluissaan tai pysty älykkääseen argumentointiin, kun kyse on edustamansa koulukunnan perusoletusten kriittisestä tarkastelusta.  Valitettavasti sosiaalityökin on pyrkinyt aivan liikaa kehittymään omiensa joukossa ja yhteydet lähitieteiden kanssa ovat olleet varsin vähäisiä.

Olen samaa mieltä Osmo Soinivaaran (Suomen kuvalehti 41) näkökulmasta, että tulevaisuus tarvitsee korkeatasoista osaamista ja vuorovaikutteisuutta.  Jos haluamme selviytyä maailman muutoksissa, on tärkeä nähdä, että sekä vastustajat ja puolustajat, hallitus ja oppositio, työantajat ja työntekijät ovat kaikki joissakin argumenteissaan oikeassa ja joissakin väärässä. Totuus löytyy ylirajaisella alueella, jossa ajattelumme kehittyy erilaisten jännitteiden keskellä. Tästä syystä olen aina ollut varsin innostunut monitieteisyydestä, monialaisuudesta ja monimetodisuudesta.  Minulle tuo etuliite ’moni’ on kaunis sana, joka avaa portteja ja synnyttää tilaa kollektiiviselle älykkyydelle. Edesmennyt runoilija Tommy Taberman sanoi tämän kauniimmin: ” ei ole olemassa muureja, on vain siltoja. Ei olemassa suljettuja ovia, on vain portteja”.