Kompleksisuusajattelua sosiaalityöhön

Jari Lindh

Sosiaalityö ja sen toimintaympäristö on muutoksessa. Tämä ei ole sinänsä uutinen tai uusi ilmiö. On kuitenkin todennäköistä, että tulevat muutosvaateet vaativat aiempaa periaatteellisempaa pohdiskelua sosiaalityön ja sen tutkimuksen ontologisista, epistemologisista ja teoreettisista lähtökohdista ja siihen liittyen sosiaalityön asemasta ja käytännöistä osana moniammatillista ja -tieteistä palvelujärjestelmää. Itseäni on alkanut yhä enemmän kiinnostamaan, mitä kompleksisuusajattelu voisi tarjota sosiaalityölle ja sen lähtökohtien ja toimintaperiaatteiden tutkimukselle.

Kompleksisuusteoreettinen ajattelu on alkanut saada yhä enemmän jalansijaa yhteiskuntatieteissä, erityisesti organisaatiotutkimuksessa. Kompleksisuudessa ei ole ensisijaisesti kyse asioiden tai tilanteiden monimutkaisuudesta vaan kompleksisuusajattelussa nähdään että todellisuus muodostuu asioiden yhteenkietoutumises­ta ja siitä johtuvasta jatkuvasta muutoksesta. Kompleksisuuden peruselementtejä ovat muun muassa organisatoristen muuttujien yhteenkietoutuminen, toiminnan tilannesi­donnaisuus, organisaatioiden toiminnan epävarmuus sekä päätöksenteon vaikutusten epälineaarisuus. Yhteenkietoutumisesta syntyvä muu­tos ei ole aina ennakoitavissa eikä sen kausaliteetti hahmotettavissa. Muutos ei synny välttämättä lineaarisesti, vaan se ilmaantuu (emergenssi) yhteenkietoutumisen seurauksena.

Näkemykseni mukaan sosiaalityön professionaalisuuden muutoshaasteet tiivistyvät uudella tavalla yhteenkietoutuvan vuorovaikutuksen, yhteyksien ja suhteiden ymmärtämiseen ja tulkintaan. Osaltaan sosiaalityön muutoshaasteet ovat järjestelmälähtöisiä, jotka liittyvät keskeisesti käynnissä oleviin sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteellisiin uudistuksiin ja laajemminkin yhteiskuntapoliittiseen agendaan palveluiden yhdistämisestä. Eri sektoreiden ja alueiden hallinnollisten ja organisatoristen rajojen uudelleenrakenteistuminen on osa laajempaa hyvinvointipalvelujen rakenteellista kehitystä, joka voi aiheuttaa sosiaalityössä muutosvastarintaa ja epävarmuutta sekä pakottaa uudenlaiseen organisoitumiseen.

Käsitteellisemmällä ja abstraktimmalla tasolla kyse on professionaalis-hallinnollisen kompleksisuuden lisääntymisestä, joka heijastuu eri hyvinvointipalvelujen organisaatioiden ja järjestelmien siirtymisenä (nykyisestä) tasapainosta (uuteen) epätasapainoon ja pysyvyydestä muutokseen. Ennakoitavuuden väheneminen ja epäjärjestyksen lisääntyminen merkitsevät sitä, että osien ja toimijoiden välisen vuorovaikutuksen merkitys lisääntyy ja yksittäisen järjestelmän ominaispiirteiden korostaminen vähentyy.

Yleensä kompleksisuus nähdään pääsääntöisesti jonain ei-toivottavana, epäjärjestystä ja monimutkaisuutta aiheuttavana. Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestelmää on luonnehdittu kompleksiseksi viitaten esimerkiksi moniammatillisen yhteistyön ongelmiin, ei-saumattomiin hoito- ja palveluketjuihin sekä yhdessä tietämisen ja toimimisen vaikeuksiin. Samanaikainen palvelurakenteen muutos ja erityisestä tukea tarvitsevien ryhmien kasvu ja ongelmien kuten pitkäaikaistyöttömyyden, köyhyyden, päihde- ja mielenterveysongelmien ja asunnottomuuden yhteenkietoutuminen luovat haasteita kompleksisuuden hallinnalle sosiaalityölle. Kompleksisuutta pyritään hallitsemaan erilaisilla toimintakäytännöillä, työmetodeilla, standardeilla ja periaatteilla, joiden oletetaan lisäävän järjestelmän tasapainoa, lineaarisuutta ja ennakoitavuutta. Tällaisia toimintaperiaatteita ovat mm. vaatimukset sosiaalityön näyttöön perustuvasta toiminnasta, hyvien käytäntöjen mallintamisesta, syy-seuraussuhteiden ja vaikuttavuuden mekanismien tunnistamisesta, yhtenäisistä palvelussuunnittelun formaateista ja työ- ja toimintakykyluokituksista ja mittareista.

Usein kompleksisuus tulkitaan negatiivisena ilmiönä ja liian helppona perusteluna sille, ettei osata aidosti nähdä tai määritellä sitä, mikä esimerkiksi asiakas- ja palveluprosesseissa ei toimi. Sen sijaan, että kompleksisuus olisi perustelu sosiaalityön toimimattomuudelle, se tulisi nähdä luonnollisena osana monialaisten palvelujärjestelmien toimintaa. Tällöin sosiaalityössä ja sen tutkimuksessa tulisi keskittyä niihin keskeisiin tekijöihin, jotka kompleksisessa systeemissä edesauttavat tai vaikeuttavat kyseessä olevaa toimintaa. Palvelujärjestelmän kompleksisuus ei ole poikkeus- tai häiriötila vaan kompleksisuus ja siihen liittyen yhteenkietoutuminen ja epäjatkuvuus ovat olennaisia ja luonnollisia osia palvelujärjestelmän toimintaa (kuten minkä tahansa muun systeemin toimintaa). Kompleksisuusajattelun näkökulmasta johtaminen nousee keskeiseksi tekijäksi kompleksisuuden hallinnassa.

Uudella tavalla rakentuvan ja yhteenkietoutuvan vuorovaikutuksen ymmärtämiseen ja tulkintaan liittyy myös sosiaalipoliittisessa ja sosiaalityön keskusteluissa esillä ollut huoli sosiaalisen käsitteestä. Sosiaalityön tutkijoiden huoli sosiaalisen kohtalosta on liittynyt ennen kaikkea sosiaalisen näkökulman riittävään huomioimiseen talouden ja terveyden rinnalla. Yhtäältä on korostettu, että sosiaalipolitiikka on jäänyt talouden ja muiden politiikkasektoreiden varjoon, toisaalta on tuotu esiin, että itse sosiaalisen käsitteen sisältö on myös tutkimuksellisesti hämärtynyt ja murroksessa. Sosiaalisen käsite on kuitenkin aina ollut monimerkityksellinen. Perinteisesti sosiaalinen on yleensä liitetty yhtäältä yhteisön ja yhteisöllisyyden käsitteisiin ja toisaalta tiettyyn ei-taloudelliseen näkökulmaan ja sosiaalialan asiantuntijuuteen, jossa on painotettu sosiaalisia ongelmia ja heikompiosaisten auttamista ja tukemista sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön keinoin.

Kompleksisuusajattelua mukaillen sosiaalinen voidaan tulkinta eri asioiden ja toimijoiden välisinä kytköksinä ja yhteyksinä. Mikäli yhteyksiä ja kytköksiä eri asioiden ja toimijoiden välillä muodostuu, voidaan puhua sosiaalisesta. Sosiaalista ei siis ymmärretä erillisenä adjektiivina, sektorina tai osaamisalueena, vaan liitoksien ja kytköksien heterogeenisena verkostona. Sosiaalista ei kannata tänä päivänä etsiä pelkästään sosiaalisesta vuorovaikutuksesta, vaan myös muun muassa talouden, politiikan ja teknologian välittämistä verkoista ja kytköksistä. Sosiaalinen ei palaudu pelkästään perinteisen yhteiskuntatieteellisen ja sosiaalipoliittisen toimintakentän kysymykseksi, vaan on aina mm. sosiaalisten, taloudellisten, juridisten, fyysisten, psyykkisten tekijöiden yhteenkietoutuma. Tällöin sosiaalinen ei palaudu mihinkään tiede- ja tutkimusjärjestelmän yksittäiseen osaan vaan paikantuu yhteiselle, ”ei-kenenkään maalle”, rajavyöhykkeelle

Näitä sosiaalisen ”rajatiloja” ja yhteenkietoutumia tarkastellaan myös Lapin yliopistossa käynnistyneessä sosiaalityön ja kuntoutuksen rajapintoja tarkastelevassa kirjahankkeessa ”Sosiaalinen kuntoutuksessa”. Etsimme teokseen analyyttisiä, teoreettisia tai empiirisiä artikkeleita. Tavoitteena on tuottaa ajankohtainen tutkimuspuheenvuoro, joka palvelee niin sosiaalityön ja kuntoutuksen opetusta, tutkimusta kuin käytäntöjen kehittämistä. Artikkeliesityksiä voi lähettää lokakuun loppuun mennessä osoitteeseen jari.lindh@ulapland.fi

Lähdekirjallisuus saatavissa kirjoittajalta.