Demokratia, tutkimus ja toisenlainen maa
Eduskuntavaalien jälkeinen aamu. Metro on täynnä väsyneitä töihin matkaajia. Rautatieaseman läpikulkuaulassa pitkänhuiskea trubaduurimies laulaa vahvasti eläytyen kitaralla itseään säestäen: ”Toivotaan, toivotaan, toivotaan, että joskus saamme toisenlaisen maan”. Vartiotorni-lehtitelineen vieressä Jehovan todistajanuorukaiset hymyilevät kutsuvasti ohikulkijoille. Romaanikerjäläiset ovat asettuneet vakiopaikoilleen ja asemakahviloiden edustoilla on pienet jonot. Kansa on toteuttanut demokraattista oikeuttaan äänestämällä, poliittinen valta on vaihtunut, kaikki on niin kuin ennenkin. Kiiruhdan Jyväskylään lähtevään junaan.
Demokratia käsitteenä ei liity pelkästään poliittiseen kontekstiin. Esimerkiksi sosiaalityön tutkimuksessa keskustellaan vilkkaasti demokraattisesta tutkimustavasta. Sillä tarkoitetaan tutkijoiden ja tutkittavien yhteistoimintaa, jossa tutkittavat eivät jää pelkästään kyselyiden vastaajiksi, haastateltaviksi tai havainnoinnin kohteiksi vaan osallistuvat tutkimuksen suunnitteluun ja toteutukseen aktiivisina toimijoina. Tällaisen dialogisen tutkija-tutkittava -suhteen tavoittelu ei sinänsä ole uutta; yhtenä keskeisenä demokraattisen tutkimusideologian klassikkona pidetään 1800 ja 1900 -lukujen vaihteessa vaikuttanutta kasvatusfilosofi John Deweytä. Valtavirran asemaa tämänkaltainen tutkimustapa ei keskusteluista huolimatta ole saanut.
Tutkimustavasta ja aiheesta riippuen pyrkimys demokraattiseen tutkimukseen ja dialogiin ei ole helppoa. Voisi jopa väittää sen olevan toisinaan melko mahdotonta ja epätarkoituksenmukaistakin. Valmiiden tai ns. luonnollisten (ilman tutkijan vaikutusta syntyneiden) aineistojen käyttö tai laajojen kyselyiden toteuttaminen eivät välttämättä sisällä minkäänlaista vuorovaikutusta tutkijoiden ja tutkittavien välillä. Kyselyihin vastaamisesta voi jokainen toki päättää itse mutta sen jälkeiset tapahtumat tutkimusprosessissa ovat yleensä vastaajan ulottumattomissa. Tällöin tutkittavien oikeuksia säätelevät yleiset tutkimuseettiset normit, jotka eivät sinänsä edellytä yhteistoiminnallisuutta.
Sen sijaan tutkittaessa esimerkiksi sosiaalityön työkäytäntöjä, erityisesti jos tavoitteena on niiden kehittäminen, tuntuisi epäeettiseltä ja maalaisjärjenmukaisesti ajateltuna jopa typerältä tehdä tutkimusta tutkijan monologina. Vakavasti otettuna tutkimuksellisen demokratian ei tulisi koskea pelkästään tutkijoiden ja sosiaalityöntekijöiden yhteistyötä vaan sen tulisi ulottua myös sosiaalityön asiakkaisiin. Nuorten sosiaalityön asiakkaiden kanssa toteutetaankin kasvavissa määrin yhteistoiminnallista tutkimusta. Sen sijaan ainakaan omassa tiedossani ei ole hankkeita, joissa vaikkapa mielenterveysongelman ja päihteiden ongelmakäytön samanaikaishäiriöstä kärsiviä olisi otettu kanssatutkijoiksi heitä koskevissa asioissa, vaikka he ovat laaja asiakasryhmä sosiaalityössä.
Demokratia – niin tutkimuksessa kuin politiikassakaan – ei tarkoita sitä, että tutkittava, asiakas tai äänestäjä olisi aina oikeassa, tietäisi yksioikoisesti ja varmasti mikä on itselleen parasta tai pyrkisi ajamaan yhteistä hyvää. Jos taas demokratialla tarkoitetaan enemmistön päätösvaltaa, mikä on suurimmalle osalle hyvää, mahtaako se käsitteenä edes sopia sosiaalityön tutkimukseen?
Deweyläisessä ajattelussa painottuu enemmistön valtaa enemmän jokaisen oikeus olla osallinen ja vaikuttaa. Toteutuuko demokratia siis sillä, että ihmiset saavat äänestää tai jättää äänestämättä? Deweyn vastaus kysymykseeni on kielteinen. Demokratia vaatii Deweyn mukaan toteutuakseen aitoa yhteisöllisyyttä ja sitä, että ihmiset ymmärtävät mistä äänestävät – tai tutkimuksen kielellä, mihin osallistuvat – ja että osallistumisella on seurauksia käytännön tasolla.
Kontekstin luominen dialogille ja rinnakkaisten äänien esiin nousemiselle on lähtökohta demokratialle. Mikäli asioita halutaan muuttaa paremmaksi, dialogi itsessään ei voi olla päämäärä. Sen lisäksi pitäisi pohtia, miten dialogin tuotosta hyödynnetään, varsinkin jos sen avulla saadut näkemykset ovat keskenään ristiriitaisia. Äänestäjänä jään odottamaan, mitä rautatieasemalla tapahtuu uuden hallituksen myötä ensi vuonna. Tutkijana pohdin, voinko tehdä muutakin kuin odottaa.
Juna saapuu Jyväskylään. Raittisen lyriikka soi yhä päässäni: ”…että antaisimme kaiken, auttaisimme ystävää, ehkä kaukana se on mut toivo jää”.
20.4.2015
Elina Virokannas, sosiaalityön tutkimuksen seuran puheenjohtaja
[1] Kirjoituksen innoittajina ovat toimineet tematiikkaan liittyvät keskustelut Aino Kääriäisen ja Ilse Julkusen kanssa. Vastuu tekstistä on itselläni.