Arkisto

2014

Kuukauden kolumni 11/2014

Autetuksi tulemisesta | 7.11.2014

Liisa Hokkanen

Näennäisen yksinkertaisen ilmaisun ”auttaminen” taakse kätkeytyy ihmisen sosiaaliseen olemukseen liittyvä tavoitteellisen toiminnan kirjo. Auttaminen on monitulkintainen ilmiö, jossa voidaan kyseenalaistaa ketä, miten ja miksi autetaan vai autetaanko. Auttamiseksi nimetyistä toiminnoista ei välttämättä seuraa autetuksi tulemista.

Vaikka auttamiseen liittyykin mielleyhtymä ihmisten kahdenkeskisestä kohtaamisesta, paneutuneempi tarkastelu osoittaa auttamisen myös yhteiskunnallisen läpäisemäksi kollektiiviseksi toiminnaksi ja toimijuudeksi. Yhteiskunnallisesti tarkastellen on siirrytty auttamisen julkiskeskeisestä orientaatiosta monitoimijaiseen orientaatioon ja edelleen auttamistekojen hallinnan ja taloudellisuuden korostamiseen.

Ammatillisen auttamistehtävän hallinnallisuutta ja hallittavuutta on tavoiteltu viimeaikaisessa keskustelussa kahdelta suunnalta. Yhtäältä kaivataan kustannustehokasta ja tuloksellista sekä tutkittuun tietoon pohjaavaa asiantuntemusta, joka voidaan organisoida helppotajuiseksi ja määrämittaiseksi auttamisjärjestelmäksi. Toisaalta odotetaan asiakaslähtöistä, paikallisesti sovellettua, laaja-alaista ja luovasti reflektiivistä asiantuntemusta, joka organisoituu verkostoituneeksi, monitoimijaiseksi, ennaltaehkäiseväksi ja tilannekohtaiseksi auttamisjärjestelmäksi. Ensimmäisessä korostuvat auttamistapahtumien ulkoiset tunnisteet ja jälkimmäisessä sen sisäiset piirteet.

Voisi olettaa sisäisten piirteiden painottumisen tarjoavan autetuksi tulemisen toteutumiselle enemmän mahdollisuuksia. Kuitenkin asiakaslähtöisyyden, tai peräti asiakkaan oikeuksien, kaapuun verhoutuu omaehtoisuuden vaade, joka sopii toimijoille, jotka tietävät, osaavat, kykenevät ja haluavat toimia ja joilla on mahdollisuuksia ja valtaa toimia tai saada muut toimimaan. Sosiaalityön siivu on huolehtia siitä, että myös heikompiosaisten ja haavoittavissa tilanteissa elävien tilanteet tulevat näkyviksi ja he tulevat autetuiksi, vaikka heidän mahdollisuudet, taidot, tiedot, suhteet tai jaksaminen eivät takaisikaan pontevaa omaehtoista toimijuutta.

Valtaistava sosiaalityö tarjoaa lupaavan teoriakehikon heikompiosaisten toimijuuden vahvistamiseen. Se on prosessi, joka nivoo yhteen yksilöiden ja yhteisöiden tietoisuuden muutoksen, identiteetin määrittelyn, vaikuttamisen mahdollistumisen ja vallankäytön omaksumisen ja siksi se sopii yhteiskunnallisen auttamisen orientaatioksi. Valtaistavan sosiaalityön heikko lenkki löytyy tilanteissa, joissa ihmisten oma toimijuus pinnistää säästöliekillä. Valtaistavan sosiaalityön ja sosiaalisen asianajon yhdistämisellä pyritään auttamisen mahdollistumiseen useammille ihmisille ja laajempaan tilanteiden kirjoon.

Sosiaalisella asianajolla ja valtaistumisella on erottavia piirteitä. Sosiaalisen asianajon vahvuus on rakenteisiin vaikuttamisen korostuminen ja toisen puolesta toimimisen oikeuttaminen. Toisen puolesta toimiminen edellyttää asianajajalta riittävää näkemystä autettavien tilanteisiin vaikuttavista tekijöistä sekä halua, taitoa ja mahdollisuutta vaikuttaa. Valtaistumisen liittäminen sosiaaliseen asianajoon varmistaa, että autetuksi tulevan oma toimijuus on niin keskeinen kuin tilanne suo. Valtaistuminen korostaa vastuuta, joka seuraa toisen elämään puuttumisesta, on puuttumisen syy miten oikeutettu tahansa.

Valtaistuminen taas korostaa tietoisuuden ja identiteetin muuttumista. Valtaistumisen riskinä on, että valtaistuminen tulkitaan apua hakevan omaksi prosessiksi niin pitkälle, että oma-aloitteisuuden niukkuuteen vedoten hänet jätetään auttamatta. Tuomalla sosiaalinen asianajo valtaistumisen rinnalle varmistetaan, että vastuu autetuksi tulemisesta on yhteinen eikä yksinomaan autettavaa muutokseen velvoittava.

Valtaistavassa sosiaalisessa asianajossa tunnistetaan auttamistapahtumalla olevan kokemuksellinen, sosiaalinen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus. Keskeistä on tuntea sekä elämisen että yhteiskunnallinen todellisuus ja tunnistaa prosessiin osallistumisen vaativuus. Pyrkimys on muuttaa sekä itseymmärrystä että olosuhteita ja mahdollistaa vaikuttamisen ja muuttamisen ulottuminen ohi senhetkisen toiminnan eli myös muille ja tuleville avun tarvitsijoille.

Auttamistekojen kohdentamiselle on keskeistä, mihin rakenteen ja toimijuuden ”raja” asetetaan. Rakenteeksi nimeäminen siirtää asian reunaehdoksi, jonka muuttamiseen ei yleensä pyritä, vaikka rakenteiden muuttamisen tarve tunnistettaisiin. Rakenteiden ymmärtäminen rakenteistuneiksi toimijoiksi, joihin toimijoina voidaan vaikuttaa, antaa mahdollisuuden uusiin oivalluksiin vaikuttamisen suunnista ja kumppaneista sekä autetuksi tulemisen edellyttämästä toiminnasta.

Valtaistava sosiaalinen asianajo on teoreettinen toimintaorientaatio, jossa autetuksi tuleminen ohjaa auttamista. Auttamisen päämäärä on kontekstien muuttaminen ja toimijuuksien vahvistuminen. Päämäärän tavoittelu on prosessi, jolla on itseisarvo sinällään ja joka määrittyy historiallisesti, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti sekä tilanne- ja tapauskohtaisesti. Autetuksi tulemisen asettaminen keskiöön tarkoittaa, että asianosaisten tilanteet suuntaavat auttamistekoja siinäkin tapauksessa, kun tilanne ohjaa toimimaan enemmän asianosaisten puolesta kuin rinnan heidän kanssaan.

Pidempi versio aiheesta:

Hokkanen Liisa (2014) Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet. Acta Universitatis Lapponiensis 278. Lapin yliopisto sekä Acta Electronica Universitatis Lapponiensis 145.

Kuukauden kolumni 10/2014

Sosiaalitieteellistä adoptiotutkimusta paikantamassa | 31.10.2014

Pia Eriksson

Seuraavassa pohdin omien kokemukseni kautta tutkimusaiheen paikantamista sekä tieteenalan sisällä, että suhteessa muihin tieteenaloihin. Kertoessani muille tutkijoille ja sosiaalityöntekijöille Suomessa tekeväni sosiaalityön tutkimusta adoptioprosessista, aihe usein herättää paljon tunteita ja mielipiteitä. Aihe tuo perustavaa laatua olevia kysymyksiä vanhemmuudesta ja oikeuksista pintaan herkemmin kuin esim. huostaanottoon liittyvät kysymyksenasettelut lastensuojelussa. Adoptio on monelle sosiaalityöntekijälle tuntematon, sekä käytännössä että tutkimuksellisesti, jolloin suhtautuminen siihen ensisijaisesti tapahtuu henkilökohtaisten kokemusten kautta.

Suomessa adoptio-osaaminen ja -tieto ovat pitkälle kehittyneet erillään muusta sosiaalityön ja lastensuojelun osaamisesta. Tämän huomioi Pösö (2003) jo yli kymmenen vuotta sitten. Suurin syy tähän tiedontuotannon kuiluun on adoptioiden vähäinen määrä maassamme ja palvelujen keskittäminen. Kotimaisten adoptiovapaiden lasten määrän ollessa pieni, maamme on, kuten muutkin Pohjoismaat profiloitunut kansainväliseen adoptioon. Mutta myöskään lainsäädännöllisesti adoptiota ei meillä ole kytketty lastensuojeluun. Adoptiolain lähtökohtana on lapsen juridisten perhesiteiden uudelleemuodostaminen ja lapsen kiinnittäminen uuteen perheeseen. Lastensuojelulaki sen sijaan lähtökohtaisesti tukee ja pyrkii jälleenyhdistämään biologisia perheitä.

Esimerkiksi Iso-Britanniassa ja USA:ssa adoptio on luonnollinen osa lastensuojelua, koska lapsia adoptoidaan sijaishoitojärjestelmästä (osin myös vastentahtoisesti). Pohjoismaissa adoptiota ei tähän mennessä ole nähty lastensuojelullisena interventiona. Adoptiolain uudistamisen myötä, siihen kirjattiin ensimmäistä kertaa avoimen adoption pykälä. Oikeudessa vahvistettavalla sopimuksella avoimessa adoptiossa sovitaan lapsen ja biologisten (tai aikaisempien) vanhempien välisestä yhteydenpidosta, vaikka juridiset siteet heihin katkeavat. Tämä on nähty mahdollisuutena harkita adoptiota mahdollisena vaihtoehtona joillekin perhesijoituksille ja siten adoptio lähentyy lastensuojelua. Vaikka adoptiota Suomessa ei varsinaisesti mielletä lastensuojeluksi, vaan nähdään pikemminkin yhtenä vaihtoehtoisena ratkaisuna lapsettomuuteen, maailmanlaajuisesti vielä yli 20 000 lasta vuosittain (Selman 2013) sijoitetaan uuteen kotiin syntymämaansa rajojen ulkopuolelle. Tämä on kansainvälistä lastensuojelua.

Kansainvälisten adoptioiden maailmanlaajuinen tilanne on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana ja maiden rajojen yli adoptoitujen lasten määrä on lähes puolittunut (Selman 2013), johtuen pääasiassa lähettävien maiden kotimaisen lastensuojelun kehittymisestä. Tämä myös merkitsee sitä, että adoptioon kautta Suomeen tulevat lapset ovat yhä useammin joko taaperoiän ohittaneita tai terveydellisesti erityisen tuen ja hoidon tarpeessa. Harva heistä on myöskään viettänyt elämänsä ensimmäiset kriittiset vuotensa tuvallisen aikuisen hoivassa. Adoption kautta suomalaisiin perheisiin tulevat lapset muistuttavat siten taustoiltaan paljon perhehoitoon sijoitettuja suomalaisia lapsia. Lapsilla on hyvin samankaltaisia tuen tarpeita.

Koska adoptio-osaaminen on kehittynyt omana alanaan maassamme, myös (sosiaalitieteellinen) adoptiotutkimus saa hakea paikkaansa suhteessa esim. lastensuojelu- ja perhetutkimukseen. Adoptiotutkimuksella, lastensuojelututkimuksella ja perhetutkimuksella on paljon annettavaa toisilleen. Yhtymäkohtia on useita, muutamia esimerkkejä mainitakseen: adoptioperheiden parissa tehtävä sosiaalityö ja perhearviointi muistuttavat läheisesti perhehoidon sosiaalityötä, ja perheen kiintymyssuhteisiin ja traumatisoituneen lapsen vanhemmuuteen liittyvät tematiikat ovat yhteisiä. Adoptioiden parissa tehtävä sosiaalityö hyöytyisi vuoropuhelusta muun sosiaalityön käytäntöihin ja prosesseihin liittyvän tutkimuksen kanssa. Adoptiotutkimus taas voisi tarjota tietoa esim. lapsestaan luopumiseen liittyvistä kokemuksista ja monikulttuuristen lasten perhesijoituksista. Perhetutkimuksen uusien perhemuotojen tutkimuksesta ja adoptiotutkimuksesta löytää myös paljon yhtymäkohtia.

Vaikka sosiaalityö Suomessa harvemmin on ollut kiinnostunut adoptiosta, moni muu tieteenala on. Tästä hyvänä osoituksena jo neljä kertaa järjestetty poikkitieteellinen maailmanlaajuinen adoptiokonferenssi (johon itse olen osallistunut kolme kertaa). International Conference on Adoption Research -konferenssissa kokoontuvat niin lääkärit, psykologit, psykiatrit, sosiaalityöntekijät, opettajat, kasvatustieteilijät, kielitieteilijät, antropologit, yhteiskuntatieteilijät ja monet muut, sulassa sovussa. On erittäin antoisaa, avartavaa ja uusia ajatuksia herättävää aidosti kokoontua saman rajatun, mutta kaikkia kiinnostavan ilmiön ympärille, hyvin erilaisin lähtökohdin. Samalla itse kuitenkin hyvin tiedostaen sen, että tämän joukon kysymyksenasettelut omalla tavallaan ovat rajoittuneet.

Oman paikkansa löytäminen (tutkimuskentältä) luo turvallisuutta, mutta toisaalta jatkuva itsensä uudelleenpaikantaminen pitää virkeänä. Minkään ilmiön tai tieteenalan tutkimus ei kukoista, jos se kehittyy suljetussa tilassa. Samalla tavalla mikään käytäntö ei saavuta potentiaaliaan hyvin samankaltaisten ihmisten joukossa. Konflikteista ja erilaisuudesta syntyvien rakentavien ratkaisujen kautta syntyvät suurimmat innovaatiot. Yhteiskuntamme suurten (ja pienempien) haasteiden ratkaisemiseksi meidän tulisi pystyä kokoontumaan yhteisten kysymysten äärelle, omine taustoinemme, julistamatta mitään alutta omaksemme.

Lähteet:

Pösö, Tarja (2003) Adoptio perhesuhteiden uudelleenjärjestelynä. Teoksessa: Forsberg, H. & Nätkin, R.(toim.) Perhe murroksessa. Kriittisen perhetutkimuksen jäljillä. Helsinki: Yliopistopaino, 140-158.

Selman, Peter (2013) Key Tables for Intercountry Adoption: Receiving States 2003-2012; States of Origin 2003-2011. (http://www.hcch.net/upload/2013selmanstats33.pdf)

Kuukauden kolumni 9/2014

Voisimmeko tietää enemmän 2000-luvun kasvatus- ja perheneuvontatyöstä? | 28.9.2014

Anne-Mari Jaakola

Tein kasvatus- ja perheneuvonnan erikoistumiskoulutuksen 2000-luvun alkupuolella. Koulutukseen liittyvässä lopputyössäni kohdistin kiinnostukseni kysymykseen, mitä sosiaalinen hoito ja tutkimus ovat psykologisen ja lääketieteellisen hoidon ja tutkimuksen osana kasvatus- ja perheneuvolatyössä. Etsin vastausta kysymykseen peilaamalla nykypäivän kasvatus- ja perheneuvontatyötä sen historiallisiin alkujuuriin.

Lopputyötäni varten tein laajan tiedonhaun kasvatus- ja perheneuvonnan tutkimukseen. Jouduin kuitenkin toteamaan tuolloin, että kasvatus- ja perheneuvonnan sosiaalityötä koskevaa tutkimusta löytyi vähän. Kirjallisuus, jota käytin oli pääasiassa kirjoitettu ennen 1990-lukua. Tein nyt tuon saman tiedonhaun uudelleen. Halusin tietää, mitä ja millaista tutkimusta kasvatus- ja perheneuvontatyöstä on Suomessa tehty 2000-luvulla. Pikahaku Turun yliopiston Volter-tietokantaan tuotti tuloksen, jossa karkeasti arvioituna oli yhdenkäden sormin laskettavissa sellaiset julkaisut, jotka läpäisivät tutkimuskriteerin asiasanalle kasvatus- ja perheneuvonta. Haun tulos ei yllättänyt. Olin jo lopputyössäni todennut, että kasvatus- ja perheneuvontaa koskeva tutkimus- ja kehittämistoiminta oli lähes lakannut.

Nykyisin kasvatus- ja perheneuvonnan sosiaalityö määritetään erityistason interventio-, tuki- ja hoitotyöksi. Se on sosiaalihuoltolain (710/82) 17 §:n mukainen palvelu, joka kunnan tulee järjestää. Kasvatus- ja perheneuvonnan tehtävänä on tukea ja edistää lasten ja nuorten myönteistä kehitystä järjestämällä ohjausta, neuvontaa ja muuta asiantuntija-apua ihmissuhteisiin, perhe-elämään ja lasten kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä. Työ tarjoaa myös tutkimusta ja hoitoa lasten kasvatukseen ja perhe-elämään liittyvissä ongelmissa. Kyseessä on ennaltaehkäisyyn ja varhaiseen puuttumiseen perustuva palvelu, joka on tarkoitettu kaikille lapsiperheille.

Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos kerää määrävuosin tilastotietoa kasvatus- ja perheneuvonnasta. Tilastot osoittavat, että kasvatus- ja perheneuvonnan tarve on lisääntynyt 1990-luvulta lähtien. Lasten ja aikuisasiakkaiden ongelmat ovat moninaistuneet ja samalla kriisityön tarve on lisääntynyt. Perheiden sisäisiin suhteisiin liittyvät ongelmat ovat tulleet yleisemmiksi ja työn painopistettä on siirretty yhä vahvemmin perheen vuorovaikutussuhteita tutkivaksi ja hoitavaksi. Myös avioliittolain (411/87) mukaisen perheasioiden sovittelun asiakaskäynnit ovat olleet jatkuvassa kasvussa. Vuoden 2012 tilasto osoittaa, että suurin asiakasryhmä kasvatus- ja perheneuvonnassa ovat 7-15 vuotiaat lapset. Asiakkuuteen hakeutumisen pääsyy on lasta koskevat ongelmat. (Kuoppala & Säkkinen 2013.)

Samassa ajassa kuin perheiden tarve palveluun on kasvanut, ovat kasvatus- ja perheneuvontatyön taloudelliset ja henkilöstöresurssit kapeutuneet. Tehdessäni lopputyötäni olin yksi viimeisimpiä vuosikertoja kasvatus- ja perheneuvonnan erikoistumiskoulutuksessa. Erikoistumiskoulutusta ei enää järjestetä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen entinen kehittämispäällikkö Sirpa Taskinen on korostanut kasvatus- ja perheneuvolatyön roolia yhteiskuntapoliittisena palveluna ja yhtenä perhepolitiikan toteuttamismuotona. Taskinen oli useimmiten myös kirjoittajana niissä 1980-luvun julkaisuissa, joita käytin erikoistumiskoulutukseni lopputyöni kirjoittamiseen.

Sosiaalityön tutkimusalalla on aukko kasvatus- ja perheneuvontatyön tutkimuksessa. Tuota aukkoa täyttämään tarvittaisiin tutkijoita ja tutkimuksia, jotka tuottaisivat tutkimusperusteista tietoa kasvatus- ja perheneuvontatyöstä. Ja vielä erityisemmin juuri siitä, mitä sosiaalinen on kasvatus- ja perheneuvolatyössä. Aivan kuin Sirpa Taskinen aikoinaan teki, tutkimus nostaisi kasvatus- ja perheneuvolatyön uudelleen esille yhteiskunnallisena palveluna ja vaikuttajana perheitä ja lapsia koskevissa asioissa.

Anne-Mari Jaakola

yliopisto-opettaja

Turun yliopisto

Kuukauden kolumni 6/2014

Tutkimuksen tekoa, tutkimustietoa ja kesälukemista | 17.6.2014

Sirpa Kannasoja

Kiinnostukseni on viime vuosina kohdistunut yhteen sosiaalityön ydinkäsitteistä – sosiaaliseen toimintakykyyn (Kannasoja 2013). Valmistuttuani sosiaalityön maisteriksi työskentelin pienen hetken nuorten kanssa, jotka elivät arkeaan jonkinlaisen päihde- tai huumeriippuvuuden kanssa. Näillä nuorilla oli selätettävänä myös muun muassa syömishäiriöitä ja taloudellisia vaikeuksia. Useimmat nuoret pohtivat omia koulutus- ja työllistymismahdollisuuksiaan. Ongelmanäkökulmasta useimpien nuorten tavoite oli selkeä: kannabiksen käytön vähentäminen tai siirtyminen piikittämisestä lievempiin päihteisiin ja sitä kautta kohti päihteetöntä elämää. Tavoitteissa kuljettiin pienin askelin, mutta nopeudessa mitaten välillä uskomattomin harppauksin. Vastavalmistuneena sosiaalityöntekijänä ja tutkijana orientaationi oli hyvin vahvasti tietoon perustuva ja kriittisesti ihmettelevä. Pohdin, mikä oikeastaan on työn tavoite nuorten kanssa työskennellessäni. Mielsin tavoitteen erilaiseksi kuin ongelmalähtöisestä näkökulmasta pohdittu päihteiden vähentäminen tai koulutuspaikan löytäminen. Työn tavoite oli mielestäni sosiaalihuoltolain (710/1982) ilmaisema tavoite: ”edistää ja ylläpitää yksityisen henkilön, perheen sekä yhteisön sosiaalista turvallisuutta ja toimintakykyä”. En vain ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa – en teoriassa, enkä käytännössä.

Ihmetykseni kuljetti minut jatko-opintoihin. Olin utelias. Välillä tunsin rämpiväni suossa, kun uteliaisuudestani ja sinnikkyydestäni huolimatta en ymmärtänyt. Tehtyäni kirjallisuuskatsauksen englanninkielisiin artikkeleihin, tutustuttuani sosiaalisen toimintakyvyn suomalaiseen historiaan, haastateltuani 24 yläkouluikäistä nuorta, saatuani 132 kappaletta nuorten ottamia valokuvia, saatuani sekä nuorilta että heidän vanhemmiltaan satoja kyselylomakevastauksia, reilulta sadalta nuorelta jopa kolmena vuonna peräkkäin, ja analyysin suoritettuani, sain viimein kiinni mielestäni olennaisesta. Täytyy tunnustaa, että lamppu alkoi kirkastua vasta viime metreillä. Mutta sitä se tutkimuksen tekeminen on. Lopulta nuorten sosiaalinen toimintakyky määrittyi sosiaalista toimintaa ohjaavaksi yleistyneeksi tulevaisuuteen orientoituneeksi asenteeksi itseä ja muita kohtaan.

Ymmärrän nuorten sosiaalisen toimintakyvyn rinnasteisena muun muassa ylisosiaalineuvos Aulikki Kananojan (1981) ja Pirkko-Liisa Rauhalan (1988) näkemyksille sosiaalista toimintakyvystä ihmisenä kasvamisena, joka tapahtuu historiallisessa suhteessa muihin ihmisiin ja ympäröivään yhteiskuntaan. Kyse on hyvin vahvasti muun muassa rohkeudesta tunnistaa ja asettaa päämääriään, rohkeudesta tavoitella itselleen ja läheisilleen tärkeitä tavoitteita sekä vastuullisuudesta näitä tavoitteita sekä itseä ja muita ihmisiä kohtaan: nuorten sosiaalinen toimintakyky on suunnitelmallisuutta, lojaaliutta ja itsevarmuutta.

Tutkimuksessani nuoret ilmaisivat tavoitteiden olevan heille tärkeitä. Vanhemmista irtautuminen ja perhesuhteiden ylläpitäminen, aikuisuuteen liittyvät tavoitteet, kuten työ, koulutus ja perhe sekä ystävyyssuhteiden ylläpitäminen nousivat merkittäviksi, mutta usein myös toisiinsa nähden ristiriitaisiksi tavoitteiksi. Tasapainottelu päämäärien tavoittelussa on vaikeaa, mutta luulenpa sen olevan myös elämän suola. Se on osa ihmistymistä eli ihmisenä kehittymistä, kuten sekin, että pyrkii purkamaan toiminnan esteitä tavoitteita saavuttaakseen (ks. Rauhala 1988).

Ihmistymistä meidän tulisi sosiaalityössä pyrkiä edistämään ja ylläpitämään. Tämä tapahtuu hyvin vahvasti yhteisöissä, niin epävirallisissa kuin virallisissakin, esimerkiksi kotona, vapaa-ajalla ja koulussa. Tutkimukseni mukaan nuorten sosiaalinen toimintakyky rakentuu ja kehittyy perheissä: perheenjäsenten keskinäisessä toiminnassa ja tunneilmapiirissä. Varmasti myös muualla, kuten esimerkiksi Riikka Korkiamäki (2013) on todennut sosiaalisen pääoman osalta: ikätoverisuhteissa. Uskoisinpa yksilötyötä vaikuttavampaa olevan, kun osaisimme entistä vahvemmin työskennellä yhteisöjen kanssa ja hyväksi. On se yhteisö sitten pieni tai suuri, virallinen tai epävirallinen. Tärkeää nuorille arjessa ovat paitsi tavoitteet, myös ihmisten keskinäinen arvostus, tasavertaisuus, luottamus ja vastuu – ja kuulluksi tuleminen yhteisöissään.

Tutkimukset tuottavat pieniä tiedonhippusia sosiaalityön käytäntöön. Pienillä hippusilla on suuri merkitys, kun osaamme välittää ja vastaanottaa tiedon osaksi sosiaalityön käytäntöä. Siihen meillä kaikilla on vastuu, olemmepa sitten sosiaalityöntekijöitä, sosiaalityön tutkijoita tai sosiaalityön opettajia. Tästä teemasta kannattaa lukaista lisää vastikään Jyväskylän yliopistossa tarkastetusta Petteri Paasion lisensiaattityöstä Näyttöön perustuva sosiaalityön käytäntö – järjestelmällinen katsaus vuosina 2010–2012 julkaistuista tutkimuksista. Olen samaa mieltä: on tärkeää perustaa päätökset parhaaseen tutkittuun tietoon! Tästä syystä toivon, että ehdimme jokainen lukea kesälomalla jotain. Kaikki lukeminen avartaa: antaa tietoa päätöksentekoon, kasvattaa luovuutta ja empatiakykyä, rentouttaa – ja on ennen kaikkea hauskaa! Tähän teemaan liittyen suosittelenkin kesälukemiseksi kaikkien edellä mainittujen lisäksi Martha C. Nussbaumin teosta Talouskasvua tärkeämpää: Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä.

Hyvää kesälomaa kaikille!

Lähteet

Kananoja, Aulikki 1981. Är den sociala tryggheten en tillräcklig målsättning för socialarbetet? Nordisk Sosialt arbeid 1 (1), 25–30.

Kannasoja, Sirpa 2013. Nuorten sosiaalinen toimintakyky. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 484. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Korkiamäki, Riikka 2013. Kaveria ei jätetä! Sosiaalinen pääoma nuorten vertaissuhteissa. Tampere University Press ja Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 137. Sosiaalityön väitöskirja.

Nussbaum, Martha C. 2011. Talouskasvua tärkeämpää: Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä. Suomentaja Timo Soukola. Jälkisanat Pauliina Remes. Nussbaum kapenevan ihmiskuvan kriitikkona. Helsinki: Gaudeamus.

Paasio, Petteri 2014. Näyttöön perustuva sosiaalityön käytäntö – järjestelmällinen katsaus vuosina 2010–2012 julkaistuista tutkimuksista. Jyväskylän yliopisto. Lisensiaatintutkimus, hyvinvointipalveluiden erikoisala.

Rauhala, Pirkko-Liisa 1988. Subjektitieteellisestä ajattelutavasta ja sen soveltamisesta sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimukseen. Sosiaalipolitiikka 1988. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen vuosikirja. Kolmastoista vuosikerta. Helsinki: Sosiaalipoliittinen yhdistys, 43–59.

Sosiaalihuoltolaki 710/1982.

Kuukauden kolumni 5/2014

Sosiaalityön tutkimusta ja opetusta Porissa – vanhoja ja uusia kysymyksiä | 15.5.2014

Suvi Holmberg & Riikka Korkiamäki

Meille Pori on aina ollut muutakin kuin Yyteri, Jazz, Ässät ja satakuntalainen puhetapa, mutta viimeisten vuosien aikana vanha kotikaupunkimme on kasvanut ulottuvuudella, jota nuoruutemme Pori ei vielä tuntenut. Neljä yliopistoa saman katon alle yhdistävän Porin yliopistokeskuksen myötä kaupunkiin on rakentunut vireä akateeminen maailma. Moniko tietää, että Porissa sosiaalityön yliopisto-opintoja on voinut suorittaa jo kymmenen vuoden ajan?

8.5.2014 Tampereen yliopiston Porin yksikkö juhli 10-vuotista tutkimus- ja opetustaivaltaan. Rento mutta tieteellinen iltajuhla rakentui paneelikeskustelun Onko yhteiskuntatieteellisellä tutkimuksella sosiaalista tilausta? -ympärille. Vastausta kysymykseen etsivät tutkimusprofessori Jussi Simpura THL:sta, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikön johtaja professori Risto Kunelius Tampereen yliopistosta, apulaispoliisipäällikkö Timo Vuola Lounais-Suomen poliisista sekä yliopistonlehtori Heli Valokivi Tampereen yliopistosta.

Simpura alusti paneelikeskustelun pohtimalla, kuinka yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen vaikuttavuus muodostuu sekä vastauksista että kysymyksistä. Tutkimus tuottaa vastauksia kysymyksiin, mutta tuloksena syntyy toivottavasti myös uusia kysymyksiä. Tutkimuksen tuottamilla vastauksilla on vaikuttavuutta, mutta Simpuran mukaan ”se on vain vaikuttavuuden toinen puoli. Toinen puoli koostuu sellaisista tuloksista, jotka ovat yhteiskunnallisesti tärkeiden kysymysten uusia ja tarkentavia muotoiluja.”

Mitä tämä tarkoittaa sosiaalityön näkökulmasta? Entä Porin? Paneeliin osallistunut Heli Valokivi yhdisti sosiaalityön tutkimuksen kysymykset ihmisten arkielämästä lähteviin aiheisiin, käyttäjälähtöisyyden haasteisiin sekä toimintakyvyltään hauraissa elämäntilanteissa olevien ihmisten tilanteisiin. Sosiaalityön tutkimuksen antamat vastaukset ovat usein äänen antamista, puolesta puhumista ja valtaistamista. Tutkimus kohdistuu asiakkaita ja heidän monimuotoisia elämismaailmojaan, sosiaalityön toimintaympäristöjä, asiantuntijuutta, ammattikäytäntöjä, palvelujärjestelmiä ja yhteiskunnallista paikkaa käsitteleviin jäsennyksiin eli kysymyksiin, joita sosiaalityön tutkimuksen kentällä on kysytty jo pitkään.

Sosiaalityön kontekstissa ”vanhat” kysymykset päivittyvät muuttuvista yhteiskunnallisista tilanteista, yhteisöllisistä olosuhteista sekä ihmisten yksilöllisistä elämisen konteksteista käsin. Eri aikoina ja eri paikoissa painottuvat eri kysymykset, eikä tuttuja ja toistuviakaan kysymyksiä voi aina ja kaikilta kysyä samanmuotoisina. Lisäksi on olemassa aivan uudenlaisten kysymysten mahdollisuus. Porin 10-vuotisjuhlapaneelissa tällaisten uusien kysymysten havaitseminen annettiin erityisesti Tampereen yliopiston Porin yksikön kaltaisten, vahvan alueellisen toimijan roolin omaavien tutkimus- ja opetusyksiköiden tehtäväksi. Panelistien mielestä alueellinen sitoutuminen ja maantieteelliseltä mittakaavaltaan kapea toimintaympäristö mahdollistavat kiinteän ja välittömän vuoropuhelun, joka auttaa havaitsemaan muutoksia, haasteita ja ”kentältä” nousevia kysymyksiä – ja velvoittaa myös ottamaan niihin kantaa. Porin yksikön opiskelijat profiloituvat aikuisopiskelijoiksi, joiden kiinteät työelämäyhteydet ja elämänkokemus puolestaan ovat usein käyttämätön voimavara, joka voi tuottaa paitsi uusia kysymyksiä myös oivaltavia kysymisen ja vastaamisen tapoja. Lisäksi monitieteinen yliopistokeskusympäristö tarjoaa mahdollisuuden päivittää sosiaalityölle tuttuja kysymyksiä tuntemattomammista teoreettisista ja metodologisista näkökulmista käsin.

Sosiaalityön tutkijoiden levittäytyminen ”vieraille” tieteenaloille ja poikkitieteellisiin tutkimusprojekteihin on yksi keino muotoilla ”vanhoja” sosiaalityön kysymyksiä uudenlaisissa ympäristöissä. Porin yliopistokeskuksessa tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sen kysymistä, kuinka digitaalisen kulttuurin, kulttuuriperinnön tutkimuksen, pelitutkimuksen, mobiilisovellusten tai taiteen mahdollisuuksia voitaisiin hyödyntää asiakkaiden elämismaailmojen tai sosiaalityön toimintaympäristöjen tutkimisessa ja kehittämisessä. Sosiaalityön ja liiketaloustieteen, sosiaalityön ja yrittäjyysopintojen sekä sosiaalityön ja maisematutkimuksen yhdistämisestä Porissa on jo kokemusta. Esimerkiksi tällaisilla vierailuilla sosiaalityön tutkimuksen ”vanhat” ja yhteiskunnallisesti tärkeät kysymykset voivat – kuten Simpura paneelissa peräsi – tarkentua ja muotoutua uudelleen.

Kuukauden kolumni 4/2014

Sosiaalihyödyn tulkitsemisnäkökulmia aikuissosiaalityössä | 14.4.2014

Raija Väisänen

Hyöty eri ilmenemismuotoineen on ollut yhteiskunnallisessa keskustelussa esillä jo kauan. Hyöty voidaan nähdä esimerkiksi erilaisten menetelmien ja toiminnan maksimoinnin lopputuloksena tai päämääränä, jota tavoitellaan. Aikuissosiaalityössä huomio kiinnittyy sosiaalihyötyyn, erityisesti sen päämääränäkökulmaan, jolloin sisällöllisiä yhtymäkohtia on tunnistettavissa myös muuhun hyötytarkasteluun, esimerkiksi terveys-, sivistys- ja hyvinvointihyötyyn. Sosiaalihyötyä on mahdollista käsitteellistää suhteessa hyvinvoinnin eri ilmenemismuotoihin silloin, kun hyvinvointia tarkastellaan resurssina (having), osallisuutena (well-doing) ja tarpeiden tyydyttämisenä (well-being).

Olen saanut mahdollisuuden tutkia sosiaalihyötyä Väli-Suomen KASTE -aikuissosiaalityön kehittämishankkeessa tuotetun kysely- ja fokusryhmähaastatteluaineistojen pohjalta. Tutkimus osoitti, että sosiaalihyötyä voidaan tulkita elämän keskeisiin alueisiin liittyvänä varmuutena, joka on hyvin lähellä myös turvallisuuden käsitettä. Varmuutta ilmentää kolme hiukan toisistaan poikkeavaa tarkastelunäkökulmaa. Ensimmäisenä on varmuus, että sosiaalisiin syihin puututaan ajoissa. Toisena on varmuus elämässä selviytymisestä ja kolmantena varmuus hyvinvointia tuottavasta osallisuudesta. Sosiaalisia syitä, joihin toivotaan ajoissa puututtavan, ovat taloudelliset ja psyykkiset syyt. Taloudellisista syistä ovat keskeisimpiä erilaisten terveys- ja sosiaaliturvaan liittyvien etuuksien hakemiseen ja taloudellisen toimeentulon riittämättömyyteen liittyvät kysymykset. Psyykkisinä syinä korostuvat elämäntilanteiden muutokset ja niihin liittyvä psykososiaalisen tuen tarve. Varmuus elämässä selviytymistä rakentuu elämän perusasioiden turvan ja elämässä eteenpäin pääsemisen kautta. Yksittäisinä sosiaalityön tehtävinä tulevat esiin esimerkiksi ruoan, asunnon ja riittävän terveydenhuollon sekä arjessa selviytymisen turvaaminen. Varmuus hyvinvointia tuottavasta osallisuudesta rakentuu fyysisen, sosiaalisen ja psyykkisen itsensä toteutuksen kautta.

Sosiaalihyötyä voidaan tulkita myös sosiaalisten oikeuksien toteutumisen kannalta, jolloin yhteiskunnallisen osallisuuden turvaaminen ja sosiaalisen turvallisuuden takaaminen ovat aikuissosiaalityössä keskeisiä. Yhteiskunnallinen osallisuus merkitsee oikeutta esimerkiksi koulutukseen, työhön, taloudelliseen toimeentuloon, sosiaaliseen tukeen ja riittäviin palveluihin. Sosiaalista turvallisuutta vahvistavat tai sitä horjuttavat tekijät liittyvät terveyteen, ihmissuhteisiin, työelämään, taloudelliseen toimeentuloon, ympäristöön ja asumiseen, sosiaaliturvaan ja palveluihin sekä arvoihin. Turvallisuuteen kytkeytyy elämän ennustettavuus ja oman identiteetin vahvistuminen.

Sosiaalihyöty tarjoaa yhden näkökulman aikuissosiaalityön tuloksellisuuden arviointiin. Vaikka varmuus jostakin sisältää subjektiivisen latauksen, arvioitavia asioita voidaan lähestyä myös objektiivisesta näkökulmasta. Yhteiskunnan kannalta aikuissosiaalityö on sosiaalihyötyä tuottavaa esimerkiksi silloin, kun asiakkaat kiinnittyvät yhteiskuntaan, mikä taas vaikuttaa sosiaali- ja terveysmenojen vähenemiseen. Kun sosiaalisiin ongelmiin pystytään myös rakenteellisesti vaikuttamaan, yhteiskuntarauha säilyy pitkällä aikajänteellä.

Kuukauden kolumni 3/2014

Toimeentulotuki muutoksessa | 16.3.2014

Päivi Mäkinen

Toimeentulotuen käsittelyn siirtäminen kuntien sosiaalityöstä Kelalle on jälleen ajankohtainen keskustelunaihe. Säästöjä ja tehokkuutta etsitään julkiseen talouteen nyt mm. niin, että Kelan valtakunnallinen tietoteknisesti yhteneväinen sosiaaliturvan käsittelyjärjestelmä ulotetaan myös viimesijaista toimeentuloa turvaavaan etuuteen. Näin säästytään ainakin kuntien monenkirjavien ja keskenään puhumattomien tietojärjestelmien tuottamalta kaaokselta. Tämän mahdollistaa toimeentulotuen jo pitkään käynnissä ollut käytäntöjen muutos, jossa suuri osa toimeentulotuesta käsitellään kunnissa jo ns. etuuskäsittelynä ja myös entistä useammin e-asiointina. Sosiaalityöntekijää tai –ohjaajaa tapaa yhä harvempi.

Tuore kysely (kyselyraportti ilmestyy maalis-huhtikuussa) toimeentulotuen parissa työskenteleviltä Talentian jäseniltä osoittaa, että yhteiskunnan arvojen muutokset heijastuvat myös sosiaalityössä. Kun vuonna 2008 vielä enemmistö sosiaalityöntekijöistä ja –ohjaajista vastusti Kela-siirtoa, niin nyt tilanne on päinvastainen: Kela-siirtoa kannattaa 61 % vastaajista ja vastustaa 29 %, epävarmoja on 11%. Tätä tulosta ei pidä ihmetellä, kun vastaajajoukko on suurilta osin suurten tai keskisuurten kaupunkien sosiaalityöntekijöitä ja –ohjaajia, joiden työstä etuuskäsittely on jo nykyisin pitkälti eriytetty. Työntekijät eivät näe, että Kela-siirrolla olisi enää juurikaan merkitystä heidän omiin asiakasmääriinsä ja niihin sosiaalisten ongelmien synty-, ehkäisy- ja selvitystilanteisiin, joiden parissa he päivittäin asiakastyönsä tekevät. Toimeentulotuen sisälle on syntynyt kahden kerroksen asiakkuuksia, joilla ei keskenään näytä olevan yhteistä. Kela voi mainiosti hoitaa etuuskäsittelyn, jolla sen ratkaisemia ensisijaisia sosiaaliturvaetuuksia (työttömyys-, sairaus-, kuntoutus- ja asumisen turvaaminen) täydennetään, koska niiden tasossa on riittävyysvajeita. Näillä asiakkailla ei yleensä ole varsinaisesti sosiaalityön avun tarvetta, ainoastaan tarve saada talouden tulot kohdalleen. Suurin, edelleen avoin kysymys Kela-siirron ratkaisun kohdalla ja sen vaikuttavuudella kuitenkin lienee, kuinka asumiseen kohdistuvat menot ja tuet otetaan jatkossa huomioon ja minkä tasoisina?

Mitä sitten jää toimeentulotuesta sosiaalitoimeen? Em. kyselyn perusteella työntekijät toivovat, että Kela-siirron myötä sosiaalitoimessa voidaan jatkossa keskittyä paremmin suunnitelmallisen asiakastyön tarpeessa olevien auttamiseen, ts. aikuissosiaalityöhön. Toimeentulotuen etuuskäsittely aikarajoineen on kuormittanut ja vienyt resursseja aikuistyön kehittämiseltä ja kohdentamiselta erityisesti niiltä, jotka tarvitsevat apua elämänsä hallintaan ja tukea vaikeuksistaan irtipääsemiseksi. Toimeentulotuen ehkäisevä ja täydentävä, harkinnanvarainen osa edelleen halutaan pitää vankasti sosiaalityön välineenä. Yhteiskunnallinen muutos on tuonut mukanaan nykyisten, olemassa olevien asiakasryhmien lisäksi myös uudenlaisia aikuistyön tuen tarpeessa olevia ryhmiä, joita toimeentulotukikaan ei täysin tavoita, mm. peliriippuvaiset, ylivelkaantuneet, elämäntapa-downsiftaajat, ylisukupolvinen köyhyyden periminen. Toimeentulotukea tulee siis kehittää myös itsessään ihmisten tarpeita paremmin vastaavaksi ja räätälöitävämmäksi yksilöllisen ja perhe-/ryhmäkohtaisen työn välineeksi.

Uskokoon ken haluaa siihen, että Kela-siirto sinänsä toisi säätöjä tai edes vähentäisi kokonaiskustannuksia toimeentulotukimenoihin. Riskinä Kela-siirrossa nähdäänkin, että asiakkuudet voivat pitkittyä ja toimeentulotukiriippuvaisuus kasvaa, mikäli ei tarpeeksi saumattomasti ratkaista asiakkaiden ohjautumista ja yhteistyötä Kelan ja sosiaalitoimen välillä. Selvää kuitenkin on, että uudistusta toimeentulotuki, sen sisältö ja käsittely 2010-luvulla tarvitsevat ja erityisesti siihen kytkeytyvä aikuistyö selkeämpää poliittista tukea ja sosiaalipoliittista tahtotilaa sekä resursointia yhteiskunnallisen tehtävänsä hoitamiseksi.

Päivi Mäkinen

Erityisasiantuntija

Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia ry

Kuukauden kolumni 2/2014

Passiivisesta epäeettisyydestä aktiiviseen eettiseen riskinottoon – mahdotontako? | 25.2.2014

Elina Virokannas

Vuoden 2014 sosiaalityön tutkimuksen päiviä vietettiin Kuopiossa teemalla ”eettisyys ihmistyössä”. Teeman esittelyssä ihmistyön eettisyyttä luonnehdittiin moniulotteiseksi ilmiöksi, jonka tarkastelunäkökulmat vaihtelevat yksilöiden välisestä vuorovaikutuksesta yhteiskunnalliselle, kulttuuriselle ja globaalille tasolle. Päivien pääpuheenvuoroissa painottui eettisyyden tarkastelu vuorovaikutuksen tasolla. Pauli Niemelä pohti toisen ihmisen kunnioittavaa kohtaamista tämän kasvot säilyttäen. Elisa Aallon näkökulma muodostui empatian ja moraalisen toimijuuden muodoista vuorovaikutustilanteissa. Lisäksi kansainvälinen puhujavieras Brian Littlechild käsitteli eettisyyttä tutkimuksen näkökulmasta: millaista tietoa ja tutkimusta sosiaalityössä tarvitaan käytäntöjen ja päätöksenteon näkökulmasta ja kuinka sitä tehdään sensitiivisissä tilanteissa.

Vuorovaikutus, kohtaaminen ja sensitiivisyys ovat ydinasioita, jotka varmasti jokainen sosiaalityön parissa toimiva mieltää tärkeiksi. Niitä käsitteleviä puheenvuoroja on ilo kuunnella. Jäin kuitenkin itse kaipaamaan yksilötyön pohtimisen rinnalle räväkämpää keskustelua sosiaalityön eettisistä haasteista akuutti yhteiskunnallinen ilmapiiri ja tilanne huomioiden. Esimerkiksi:

Millaisia mahdollisuuksia käytännön työntekijöillä on tehdä eettistä sosiaalityötä tilanteissa, joissa he työskentelevät määräaikaisissa ja epävarmoissa työsuhteissa, jos heidän sananvapauttaan rajoitetaan työantajan toimesta vihjauksin tai jopa uhkauksin tai heitä ohjeistetaan toimimaan vastoin omaa ammatillista näkemystä ja harkintaa?

Miten pitäisi toimia, että noudattaisimme sosiaalialan ammattilaisten eettisissä ohjeissa vaadittavaa ihmisoikeuksien puolustamista kaikissa tilanteissa ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämistä paitsi asiakkaiden elämässä myös koko yhteiskunnassa?

Entä tulisiko meidän pyrkiä eettisesti kestävään toimintaan myös työyhteisömme jäseninä ja vapaa-ajallamme?

Eettisyys, ihmisoikeudet ja oikeudenmukaisuus ovat kauniita sanoja, joiden puolesta on helppo liputtaa. Lähestulkoon yhtä helppoa on kävellä tavaratalon kulmalla rukoilevan romanikerjäläisen ohitse, olla puolustamatta poissaolevaa kollegaa kun häntä kritisoidaan selän takana, työntää ihmisoikeuksien riistoa käsittelevä uutisartikkeli pois silmistä, olla ottamatta riskejä, ajatella: ei kuulu minulle! Väitän, että me kaikki harjoitamme päivittäin tämänkaltaista passiivista eettisesti toimimatta jättämistä. Arkipäivistämme tulisi muutoin mahdottomia ja huolehtimisen taakka kävisi liian raskaaksi kantaa.

Kannanottaminen lakiluonnoksiin virkatyönä, yhteisen mielipiteen ilmaiseminen akateemisen yhteisön edustajina tai vaikka poliitikkojen lobbaaminen vaativat jo aktiivista ponnistelua. Valtakunnallisella tasolla tapahtuva vaikuttaminen ja epäkohtien esiin nostaminen esimerkiksi tutkimuksen keinoin edellyttää kyllä vaivannäköä mutta ei välttämättä kovin suurta riskinottoa. Parhaimmillaan tämänkaltainen eettinen aktiivisuus on palkitsevaa ja yhteishenkeä kasvattavaa. Tulostakin on tullut, esimerkiksi sosiaalityön koulutukseen suunnatun erillisrahoituksten muodossa.

Sen sijaan eettisesti kestävän sosiaalityön toteuttamiseen liittyvien organisatoristen ja rakenteellisten esteiden julkinen puheeksi ottaminen on osoitus todellisesta rohkeudesta ja itsensä likoon laittamisesta sosiaalityön asiakkaiden puolesta. Tutkija Laura Tiitisen julkaisematonta väitöskirjan käsikirjoitusta lainaten: ”Paikalliset vaikuttamispyrkimykset ovat riskialttiimpia ja eettisesti haastavinta vaikuttamista sosiaalityöntekijöille.” Julkista kritiikkiä ilmaisevista työntekijöistä saatetaan haluta päästä eroon. Hiljaisuus on ymmärrettävää, kun oman työn menettämisen puolesta pelätään, ja pelko on aiheellista.

Aktiivista eettistä riskinottoa on kuitenkin näkyvissä ja sosiaalityöntekijät ovat rohkaistuneet keskustelemaan ja ottamaan kantaa vaikeisiin tilanteisiin. Yksi esimerkki aktivoitumisesta on valtavan lukijamäärän ja median huomiota hetkessä saanut sosiaalityöntekijöiden, opettajien, tutkijoiden ja opiskelijoiden perustama blogisivusto ”sosiaalinentekijä”. Blogissa kirjoittamisen hyviä puolia ovat mahdollisuus pohtia asioiden esittämisen muotoa ja tapaa kollektiivisesti ja tarvittaessa, jos on aihetta pelätä itsensä tai työsuhteensa puolesta, myös nimimerkin takana.

Mutta ovatko sosiaalityöntekijät ainoa ryhmä, jolta vaaditaan riskin ottamista eettisen sosiaalityön ja asiakkaiden ihmisoikeuksien puolesta? Voisiko esimerkiksi sosiaalityön akateeminen yhteisö tulla aktiivisemmin sosiaalityöntekijöiden rinnalle paikallisen vaikuttamisen haasteellisella tasolla? Passiivinen eettisesti toimimatta jättäminen on vaikeasti muutettava toimintamalli – erityisesti vapaa-ajalla ja työyhteisön jäsenenä toimittaessa – ja vaatisi aivan uudenlaista ehkä jopa anarkistista joukkoliikehdintää. Paikallisen tason riskejä ottavan eettisen toiminnan vahvistaminen on haaste, joka sekään ei onnistu yksin. Valtakunnallisen tason vaikuttamisessa olemme melko hyviä mutta riittääkö se? Onko sosiaalialan ammattilaisille suunnattujen eettisten ohjeiden vakavasti ottaminen ja noudattamaan pyrkiminen liian vaikeaa?

Kuukauden kolumni 1/2014

Tiedejulkaiseminen liikkeessä | 10.2.2014

Timo Harrikari

Saimme muutama päivä sitten kollegojeni kanssa sosiaalityön yhteiskunnallisia ehtoja käsittelevän käsikirjoituksen kansainväliselle kustantajalle. Kyseessä on artikkelikokoelma, jota olimme koonneet alun perin vanhemman ja viisaamman kollegan tasavuosien kunniaksi. Kirjoittajakunta osoittautui kuitenkin hyvin kansainväliseksi ja päätimme purjehtia sisävesiltä kansainvälisille vesille. Ensimmäisistä yhteydenotoista asian tiimoilta on tänään lähes kaksi vuotta ja kolme kuukautta. Varsinainen julkaiseminen menee ensi syksyyn. Aikajänteet ovat pitkiä.

Olimme onnekkaita saadessamme teokselle korkeatasoisen kansainvälisen kustantajan. Aina ei ole niin. Tieteellisen julkaisemisen ja kustantamisen maailma on muuttunut viime vuosina rajusti. Aiemmin keskeisessä osassa olleet kirjamonografiat ovat saaneet digitaalisen vallankumouksen myötä rinnalleen mitä moninaisempia julkaisumuotoja. Tieteelliset artikkelit, tehokkaat aaykköset, ovat lisääntyneet voimakkaasti, koska niihin on tehokkaasti tiivistetty tietoa. Ne kulkevat helposti digitaalisessa muodossa ja ovat saatavissa kädenkäänteessä ympäri maapalloa. Lehtiin on vakiintunut tieteen kieleksi englanti ja artikkelin rakenne on toisinaan tiukasti säädelty. Lääketieteen julkaisemisen genret ovat tihkuneet myös sosiaalitieteiden puolelle.

Kansainvälinen artikkelijulkaiseminen on kuitenkin epävarma ja epävakaa kenttä. Parhaimmillaan artikkeli saa nopeat arviot, asiantuntevat kommentit ja jouhevan julkaisuprosessin. Pahimmillaan vuosien kovan työn takana olleet artikkelit ovat toimitukselta kateissa ja roikkuvat arviointiprosesseissa. Vertaisarviot saattavat olla julmia, asiaa tuntemattomia ja lausujan omaa asiantuntijuutta korostavia. Kansainvälisen julkaisemisen ennustettavuus on heikko ja tutkijan oikeusturva olematon. Heikosta prosessista, asiattomista kommenteista tai hylkäyksestä ei saa valituskelpoista päätöstä.

Samalla tiedekustantajat viestittävät kaventuvista taloudellisista marginaaleistaan ja odottavat kirjoittajilta entistä mittavampaa omaa panosta varsinaisessa teoksen toimitustyössä. On melko harvinaista, jos tiedekustantajalta saa kirjoittamastaan teoksesta edes jonkun lantin. On alkanut olla itse asiassa päinvastoin: ei riitä, että hommaat rahoituksen elämiseen ja kirjoittamiseen, kirjoitat teosta ehkä monta vuotta ja valmistat sen toimituksellisesti niin, ettei kustantajalle jää paljoakaan työtä. Artikkelijulkaiseminen kilpailluimmissa tieteellisissä aikakauslehdissä on mennyt kovaksi ja edellisten lisäksi kustantajalle saattaa joutuu maksamaan artikkelinsa julkaisemisesta useita tuhansia euroja. Tutkimushankkeisiin onkin jatkossa varattava näihin maksuihin oma budjettinsa.

2011-2013

Tammikuu 2011

Minna Strömberg-Jakka

Siirretään viikonloppua!

Että sitä voikin huomaamaton pikku-uutinen jäädä muutamaksi vuodeksi pyörimään mieleen. Olivat sitten Algeriassa päättäneet mennä vaihtamaan viikonlopun paikkaa. Vanhaa viikonloppua vietettiin torstaista perjantaihin, joka yleisesti on muslimien pyhäpäivä, mutta nyt uutta viikonloppua vietetään perjantaista lauantaihin. Uutisen mukaan torstainen viikonlopun viettokin oli alkujaan pelkkää erikoisuuden tavoittelua, sillä pitihän sitä entisestä siirtomaaisännästä Ranskasta jotenkin erottautua.

Mutta sitten tuli iso G: globalisaatio. Algeriassakin huomattiin, että kaupankäynti muun maailman kanssa on aika hankalaa 3-päiväisellä työviikolla maanantaista keskiviikkoon muun maailman viettäessä hiljaiseloa viikonloppuinaan lauantaista sunnuntaihin. Maailmanpankki oli laskenut, että Algerian omalaatuiset viikonloppujärjestelyt jo vuodesta 1976 olivat saaneet aikaan vuosittaisen miljardin dollarin loven kansainvälisen kaupan tuottoihin. Pahiten väärään aikaan vietetyn viikonlopun menetetyistä ulkomaankauppapäivistä kärsivät yritykset ja satamat. Algerian tulli oli suljettu pyhänä eli torstaisin ja perjantaisin, pankit taas kiinni lauantaisin. Satamiin saapuviin ulkomaisten alusten miehistöt puolestaan pitivät vapaansa länsimaisen pyhäpäiväkäytännön mukaan lauantaisin ja sunnuntaisin.

Algerian viikonloppujärjestelyt kirvoittivat mielipiteiden vaihtoa myös internetin keskustelupalstoilla, sillä ei viikonlopun siirtäminen perjantaille ja lauantaillekaan paikallisten mielestä mutkatonta ollut. Sunnuntaista alkoi arki, mutta silloin ulkomainen valuutanvaihto oli mahdotonta, koska ulkomailla pankit olivat kiinni. Lisäksi joku kommentoija huomautti, että pyhäpäivien sijoittumiseen vaikuttaa esimerkiksi se, ollaanko muslimien, juutalaisten vai kristittyjen alueilla. Kaupatkin ovat näillä alueilla eri aikoihin auki pyhäpäivistä riippuen. Tästä päästiin sen toteamiseen, että yhdessä maassa voidaan viettää kolmeakin eri viikonloppua uskontokunnan mukaan. “Ovela systeemi, työläisetkin kantsii valita uskonnon mukaan niin ei tarvii maksella pyhälisiä kenellekään”, totesi joku kommentoijista.

Ulkomaankaupan, pankkien ja kauppojen aukiolojen lisäksi viikonlopun vietto eri uskontojen mukaan vaikutti arkeen muutoinkin, sillä nettikommentoija kertoo hammaslääkäriklinikasta, jossa hammaslääkärinä on muslimi, juutalainen ja kristitty. Hammaslääkäreiden työvuorot oli suunniteltava jokaisen uskonnon pyhäpäivän mukaan erikseen ja siihen vaadittiin erikoisohjelmoitu tietokoneohjelma. Potilaan osana oli muistaa oman hammaslääkärinsä uskonto, ettei satu tulemaan pyhäpäivänä paikalle.

Mikä on tarinan opetus? Algeria halusi vanhoillisia uskonoppineita uhmaten mukaan kansainvälisen kaupan kiihkeään 5-päiväiseen rytmiin, mutta ei viikonlopun paikan rustaaminen ongelmatonta ollut. Perinteitä kunnioittavat halusivat edelleen noudattaa vanhaa viikonloppua torstaista perjantaihin ja elää sen mukaan. Jonkun muun uskonto saneli pyhäpäivän joksikin toiseksi. Loput halusivat länsimaistua ja viettää viikonloppua lauantaista sunnuntaihin. Paikallislähteiden mukaan lopputulos oli täydellinen kakofonia, kun ei koskaan voinut tietää, minkä käytännön mukaista viikonloppua missäkin vietettiin. Se taas rasitti arkisten asioiden hoitoa kun ei koskaan voinut tietää, milloin kauppa, pankki, tai jokin muu virasto olisi auki. Lisäksi aukioloja saattoi sotkea vielä eteläeurooppalaiseen tapaan vietetty iltapäivän siesta.

Niinpä niin, asioilla on aina puolensa. Mitä ulkomaankaupassa voitettiin, se arjen hallinnassa hävittiin. Uutinen sai minut kuitenkin mietteliääksi, koska viikonlopun siirtäminen oli osoitus toisin tekemisestä ja siitä, että asioita voi muuttaa. Sellaisiakin kiveen hakattuja, jotka kuuluvat kategoriaan “aina on viikonloppua torstaista perjantaihin vietetty”. Mitenhän Suomessa kävisi, jos muutettaisiin viikonlopun paikkaa? Kaupan aukiolo meillä jo vapautettiin muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, joten viikonlopun siirtämisellä ei varmaankaan olisi samanlaista vaikutusta kaupoissa asiointiin. Mutta miten kävisi monien hehkuttaman raskaan työviikon jälkeisen “perjantaifiiliksen” tai viikonlopun jälkeisen “maanantaimorkkiksen”? Kaipa siihenkin ajan kanssa tottuisi, vähän samaan tapaan kuin Dallasin poistumiseen viikonpäivistä. 1980-luvun lopullahan perjantait olivat Dallasin esityspäiviä ja perjantain nimikin monesti vaihtunut viikonpäivien luettelossa Dallasiksi.

Koulujen päättymisen ja alkamisen ajankohdan myöhentämisestä on Suomessa keskusteltu vuositolkulla. Keskustelu on kuitenkin päättynyt viimeistään sen toteamiseen, että koulujen aikataulujen rustaamisella olisi liian suuret vaikutukset työelämään, vanhempien arkeen ja lasten päivähoitoon. Koululaisten vanhempien lomien ja arjen yhteensovittamisesta tulisi aivan liian vaikeaa ja loma-aikojen muutokset vaikuttaisivat myös matkailuelinkeinoon sekä sen työvoiman saantiin. Keskustelun keskiöön on välillä päätynyt Muumimaailman Nuuskamuikkunen, hänen koulunkäyntinsä ja saatavuutensa loma-aikoina. Toki, koulujen loma-aikojen rustaaminen tekisi terää matkailuelinkeinolle. Tällöin nimittäin nuuskamuikkuset voisivat lomailla syksyn puolelle ja muumimaailmat saisivat heistä työvoimaa pidemmäksi kesäsesongiksi. Tästä pitäisivät eurooppalaisetkin turistit, jotka nykyään joutuvat nyrpistämään neniään, kun turistikohde läimäistään kiinni jo elokuun alusta.

Mitä muita samankaltaisia, perustavanlaatuisia asioita maailma onkaan pullollaan kuin viikonlopun paikka? Kuten näimme, viikonlopun paikkakin on vain muutettavissa oleva sopimusasia, mutta pienellä muutoksella voi olla suuria oheisvaikutuksia. Toisaalta, pienikin ajattelutavan muutos voi siirtää vuoria. Mitä perustavanlaatuista asiaa sinä haluaisit muuttaa? Mitä perustavanlaatuista asiaa sosiaalialalla, sosiaalityössä sinä haluaisit muuttaa? Mieti tarkkaan. Mieti myös ennakoimattomia seurauksia – ettei käy niin kuin Algeriassa.

Helmikuu 2011

Sanna Väyrynen

Hyvä, paha riippuvuus

”Kuvittele, jos rakastettusi julistaisi: ’Älä ole minusta huolissasi pidän kyllä huolen itsestäni. En ole koskaan sinulle taakaksi.’ Sellaiselle rakastetulle pitäisi osoittaa ovea, moinen itseriittoinen otus ei koskaan voisi suhtautua meidän tarpeisiimme vakavasti. Yksityiselämässä riippuvaisuus sitoo ihmiset yhteen. Jos lapsi ei voisi turvata aikuisen ohjaukseen, hänestä kasvaisi syvästi haavoitettu ihminen, kykenemätön oppimaan ja lohduttoman turvaton. Jos me aikuiset välttäisimme kaikkia, jotka ovat meitä sairaampia, iäkkäämpiä tai heikompia ja avun tarpeessa olevia, meillä olisi ympärillämme korkeintaan tuttavapiiri, ei ystäviä. (Sennett 2004, 107.)”

Olemme siis perusolemukseltamme riippuvaisia toisistamme. Vastasyntynyt on täysin riippuvainen aikuisesta ihmisestä, joka välittää ja huolehtii lapsen perustarpeista. Moraaliseksi ja eheäksi tullakseen lapsi tarvitsee myös rakkautta, kuuntelua ja vastaavuutta emotionaalisille ja henkisille tarpeilleen, nämä tarpeet eivät terveeltä ihmiseltä lopu missään elämänvaiheessa. Tässä mielessä riippuvuus on positiivinen asia, joka on perusta henkiin jäämiselle, toiset huomioivaksi ihmiseksi kasvulle, välittämiselle ja rakastamiselle. Ilman välittämistä ja huolenpitoa elämme emotionaalisesti haavoittuneiden ihmisten keskellä. Positiivisesti riippuvainen ihminen tunnistaa omat ja toisten tarpeet, osaa antaa ja ottaa apua vastaan identiteettiään uhatuksi tuntematta.

Jos riippuvuus on elämämme, ihmisenä olon, perusedellytys, miksi ihmeessä sillä viitataan usein negatiivisiin ja elämää kapeuttaviin asioihin. Häpeääkö yksilön vapautta ja individualismia korostava kulttuuri riippuvuutta vai mistä on kyse? Jo 1990-luvun puolivälissä Sosiologi Anthony Giddens (1995, 97–105) väitti riippuvuuksien olevan reaktiota jälkimodernia aikaan, jossa mikään logiikka tai moraalinen autenttisuus ei käske tekemään tänään samoin kuin eilen. Kun rutiineiden ja moraalisen logiikan luoma perusturvallisuus horjuu, ihmiset hakevat pakonomaisesta toistosta korvaavuutta tähän. Elämän tyhjyys, tarkoituksettomuus ja päämäärättömyys johtavat eksistentiaaliseen tyhjiöön. Ihmisen vieraannuttua luonnosta, kulttuurista, työstä ja toisista ihmisistä hän lopulta vieraantuu itsestäänkin ja voi tulla riippuvaiseksi lähes mistä tahansa. Terve, positiivinen riippuvuus muuttuu erilaisia emotionaalisia ja sosiaalisia tarpeita korvaavaksi pakonomaisuudeksi, josta paradoksaalisella tavalla haetaan vapautta ja sisältöä elämälle.

Riippuvuudesta puhuminen ilman vapautta tuntuukin keinotekoiselta. Nämä vastakohtaiset käsitteet ovat suhteellisia ja epäanalyyttisia kuvaten saman ilmiön eripuolia. Onko kumpikaan loppujen lopuksi mahdollista ilman toistansa? Nuorten naisten huumeriippuvuuksia käsittelevässä väitöskirjassani kirjoitin huumeiden käytön lupauksista, joilla viittasin huumeiden käytön merkityksiin käytön alkuvaiheessa (Väyrynen 2007). Haastattelemieni nuorten naisten kertomuksissa lupaukset merkitsevät nimenomaan yksilön vapautta tehdä erilaisia valintoja ja kokeiluja. Huumeiden käyttö merkityksellistyi käytön alkumetreillä elämälle sisältöä antavaksi ja yksilön vapautta korostavaksi valinnaksi muiden joukossa. Identiteettilupauksineen huumekokeilut näyttäytyivät haastatelluille aluksi jännityttävänä ja viattomanakin toimintana, joka antoi sisältöä elämälle niin sosiaalisessa kuin emotionaalisessa merkityksessä. Varsinainen riippuvuus syntyi vasta ajan myötä ja usein huomaamatta. Logiikka lienee sama useimpien riippuvuuteen johtavien asioiden osalta, kukaan ei ajattele tulevansa riippuvaiseksi uudesta innostavasta tai jännittävästä toiminnasta. Polku pakkotoistoihin ja häpeää aiheuttavien riippuvuuksiin on usein pitkä ja monivaiheinen. Samainen polku sisältää vapauden ja riippuvuuden välisen paradoksin: alun perin vapauden tuntua ja elämälle sisältöä antavasta asiasta tulee häpeällinen ja salailtava riippuvuus.

On kiistaton tosiasia, että negatiiviset ihmisten hyvinvointia kapeuttavat riippuvuudet ovat lisääntyneet ja niistä myös puhutaan, kuten kuuluukin. Emotionaalisia, henkisiä tai sosiaalisia vajeita korvaavat toiminnat tai aineet aiheuttavat syviä ongelmiin eri elämän osa-alueilla ja riippuvuuksista uloskamppaileva ihminen tarvitsee sekä yksilöllistä apua että yhteisöllistä ymmärrystä asennetasolla. Juuri siksi on tärkeää, että riippuvuuden toinen puolin, sen yhteisöllinen ja positiiviset merkitykset huomioidaan samassa määrin kuin negatiiviset yksilölle häpeää ja salailua aiheuttavat asiat. Jos näin ei tehdä on vaarana, että ymmärrys käsitteestä jää pelkästään yksilökeskeiseksi ja se liitetään ihmisen toimintaan ja erityisesti toiminnan sisäiseen pakonomaisuuteen ja hallinnan puuttumiseen. Tällöin riippuvuus voidaan nähdä pelkästään itse aiheutettuna toimintana. Siihen liitetään syyllisyyden ja häpeän mielikuvia, jolloin siitä voi tulla ihmisiä jaotteleva tekijä.

Pahimmillaan tällainen tulkintakehys voi merkitä sitä, että ihmisten yhteisölliset riippuvuuden tarpeet, jotka rakkaudessa, ystävyydessä tai vanhemmuudessa ovat vaativia, suljetaan yhteiskunnassamme yksityisyyden piiriin. Positiivisesta ja turvaa antava riippuvuus alkaa saada kulttuurisesti häpeällisen tulkinnan. Jotta tähän ei mentäisi, on huomioita riippuvuuden moniulotteisuus- ja merkityksellisyys ja pohtia nähdäänkö riippuvuus yksilöllisenä itse aiheutettuna tilanteena, yhteiskunnalliseen olosuhteisiin kytkeytyvänä asiana vai yhteisöllisyyden ja olomassa olon perustana. Richard Sennett (2004) on oivallisesti todennut riippuvuuden olevan kuin kolikko, jonka toinen puoli on yksityinen ja toinen julkinen. Toiselta puolelta riippuvuus toisista on arvokasta ja toiselta puolen häpeällistä. Kolikon molemmat puolet ovat yhtä tärkeitä. Tie häpeällisestä ja salaistavasta riippuvuudesta eheytymiseen on paradoksaalisesti siirtymistä riippuvuudesta toiseen, terveeseen omia ja toisten tunteita tunnistavaan, huomioivaan ja arvostavaan riippuvuuteen, kannattelevaan ja kiinnipitävään turvalliseen yhteisöön.

Giddens, Anthony 1995: Elämää jälkitraditionaalisessa yhteiskunnassa. Kirjassa: Beck, Ulrich & Giddens Anthony & Lash, Scott: Nykyajan jäljillä. Refleksiivinen modernisaatio. Vastapaino. Tampere.

Sennett, Richard 2004: Kunnioitus eriarvoisuuden maailmassa. Vastapaino. Tampere.

Väyrynen, Sanna 2007: Usvametsän neidot: Tutkimus nuorten naisten elämästä huumekuvioista. Akateeminen väitöskirja. Acta Universitatis Lapponiensis 118. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi.

Maaliskuu 2011

Merja Anis

Evo-rahaa myös sosiaalialan kehittämiseen!

Aloitellessani sosiaalityön tutkimuksen seuran puheenjohtajana näin kevättalvella 2011 katselen tutkimuksen kentälle mielenkiintoisesta paikasta. Takana, joskin hyvässä muistissa, on oma väitöskirjatyö, ja menossa on yhdeksäs vuosi sosiaalialan osaamiskeskustyössä. Näissä tehtävissä ovat karttuneet kokemukset ja näkemykset kehittämisen ja tutkimuksen niin kovin tärkeästä ja luontevasta, mutta käytännön toteutuksen kannalta haasteellisesta suhteesta.

Pitäisi tietysti olla itsestään selvää, että kun jotain ilmiötä on tutkittu, tuloksia hyödynnetään käytännön sosiaalityössä. Vastaavasti olisi selviö, että kehittämisen pohjana käytetään tutkittua tietoa mahdollisimman hyvin, oli se sitten perustutkimukseksi tai soveltavaksi tutkimukseksi luokiteltavaa. Tiedon lisääntyminen ja uudistuminen on kaiken kehityksen perusta.

Sosiaalityön tutkijat, kehittäjät ja käytännön työssä toimivat jakavat uskoakseni saman haaveen ja pyrkimyksen, jota on ollut vaikea toteuttaa. Esimerkkinä tämän toteutumisesta olisi sellainen tutkimus- ja kehittämishanke, jossa alkuun lähdetään käytännön ongelmasta tai kehittämistarpeesta, esimerkiksi jonkin väestöryhmän hyvinvoinnin tai palvelujen puutteista. Ongelma tai puute olisi mahdollisesti havaittu tutkimuksen perusteella tai erilaisten toimijoiden asiantuntijatiedon pohjalta. Tilanteesta tehtäisiin alkukartoitus ja lisätietoa tarvittaessa tutkimus, jossa saataisiin kuva ongelman keskeisistä piirteistä ja taustatekijöistä. Tutkimusta siis kohdennettaisiin alan kehittämisen ja työssä tarvittavien valmiuksien kannalta relevantteihin aiheisiin.

Olennaista on, että tutkimus usein johtaisi myös käytännön kehittämistoimiin. Pitäisi siis laatia kehittämissuunnitelma siitä, millaisin toimenpitein ongelmaa voidaan helpottaa ja tuoda ratkaisuja erilaisin palveluin tai muilla toimenpiteillä. Kehittämishankkeen rinnalle suunniteltaisiin arviointi, jolla saataisiin tietoa kokeiltujen toimenpiteiden vaikuttavuudesta, hankkeen tuloksista ja onnistumisesta ja jatkotoimenpiteiden tarpeesta. Hankkeen aikana kerättäisiin ja dokumentoitaisiin tietoa systemaattisesti, jotta toiminnan seuranta ja tutkimus olisi mahdollista. Lopuksi toteutettaisiin uusi tutkimus siitä, onko tapahtunut muutoksia ja minkälaisia ne ovat, mitkä tekijät niihin ovat vaikuttaneet sekä miten erilaiset palvelukokeilut tai menetelmät ovat toimineet eri tahojen näkökulmasta. Jos tulokset ovat hyviä ja toivottavan suuntaisia, toimintaa jatkettaisiin ja tietoa levitettäisiin edelleen.

Tietysti näin, ja epäilemättä tällaisia kokonaisia tutkimus- ja kehittämisprosesseja on oikeasti toteutunutkin esimerkiksi toimintatutkimuksellisessa viitekehyksessä ja joskus sosiaalityötä ja -alaakin sivuten.

Sosiaalialalla tilanne käytännössä kuitenkin on usein sellainen, että rahoitusta voi hakea vain joko tutkimukseen tai kehittämiseen. Näiden kahden yhdistäminen on rahoituskanavien erillisyydestä johtuen ongelmallista. Jos haetaan tutkimusrahoitusta, edellytyksenä on selkeästi tieteellinen orientaatio, jolloin tulosten käytännön implementaatio ei sovellu suunnitelman osaksi. Jos taas haetaan kehittämisrahoitusta, tutkimuksen toteutuksen sisällyttäminen hankesuunnitelmaan ei edesauta hankkeen läpimenoa, pikemminkin päinvastoin. Sosiaalialalta puuttuu sellainen rahoituskanava, jossa sekä tieteellinen että käytännöllinen aspekti yhdistyisivät. Toinen ongelma liittyy aikajänteeseen. Tieteellinen tutkimus edellyttää pitkähköä aikajännettä, kun taas kehittämishankkeet pitää tavallisesti viedä läpi nopealla tempolla kehittämisohjelmien lyhytaikaisuudesta johtuen.

Sosiaalihuoltoon kohdistuva tutkimus ylipäänsä on hyvin vähäistä suhteessa alan yhteiskunnalliseen relevanssiin. Tutkimuksen erillisyys kehittämistyöstä haittaa alan tietoperusteista johtamista ja kehittämistä, mikä puolestaan on ratkaisevaa henkilöstön saamisessa ja alalla pysymisessä. Pätevä ja riittävä henkilöstö taas on edellytys palvelujen laadulle ja vaikuttavuudelle.

Sellaiset, poliittisestikin juuri keskusteluissa olevat yhteiskunnalliset ja palvelujärjestelmiin liittyvät haasteet, kuten hyvinvoivien ja huono-osaisten välisen kuilun syveneminen, yhteiskunnan monimuotoistuminen ja monikulttuuristuminen sekä ikärakenteen muuttuminen edellyttäisivät suunnitelmallista ja hyvin resursoitua tutkimus- ja kehittämistoimintaa. Täytyy aina vaan ihmetellä, miten näin itsestään selvästi tärkeälle asialle ei ole saatu toteuttamismahdollisuuksia?

Sosiaalialan osaamiskeskukset ja sosiaalityön yliopistoverkosto ovat vuosien ajan pyrkineet edistämään sosiaalihuollon kestävän tutkimus- ja kehittämisrahoitusmallin toteutumista. Olemme esittäneet tasavertaisia resursseja suhteessa terveydenhuollon erityisvaltionosuuteen eli evo-rahoitukseen. Riittävin resurssein tutkimustoimintaa voitaisiin laajentaa päivänpolttaviin kysymyksiin ja sosiaalialan osaamiskeskukset voisivat jatkojalostaa tutkimustietoa ja juurruttaa hyviä käytäntöjä yhdessä sosiaali- ja terveysalan palvelutoiminnan kanssa.

Parhaillaan käynnissä olevissa vaalikeskusteluissa ovat monet sosiaalisen kysymykset hyvin keskiössä. Saadaanko nyt uuteen hallitusohjelmaan sosiaalievo ja kestävät sosiaalialan tutkimuksen ja kehittämisen rakenteet vai jääkö pyrkimys edelleen retoriikan kuulemisen tasolle?

Lähteet

K. Forssén, J. Hämäläinen, K. Juhila, M. Kuronen, M. Laitinen & P-L Rauhala: Sosiaalityön valtakunnallinen tutkimusohjelma. http://www.sosnet.fi/Tutkimus/Sosiaalityon_tutkimusohjelma.iw3 [viitattu 15.3.2011].

Lausunto Sosiaali- ja terveysministeriölle Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämistä, kehittämistä ja valvontaa koskevan lainsäädännön uudistamista valmistelevan työryhmän väliraportista. Sosiaalialan osaamiskeskusjohtajat, Helsinki 26.1.2011

T. Toikko & T. Rantanen (2009) Tutkimuksellinen kehittämistoiminta. Tampere University Press.

Huhtikuu 2011

Maria Tapola-Haapala

Vali, vali…?!

Väitöskirjan loppuunsaattamiskriisin päämärätön nettisurfailu tutustutti sattumalta rap-artisti Palefacen palkittuun yhteiskuntakriittiseen kappaleeseen Helsinki-Shangri-La. Laulussa on viittauksia moniin polttavan ajankohtaisiin teemoihin: siirtotyövoiman riistoon, palvelujärjestelmän puutteisiin, asunnottomuuteen, maahanmuuttajavastaisuuden kasvuun… Itsetutkiskelun paikka syntyi, kun myöhemmin kuulemani kappaletta ja sen yletöntä yhteiskuntakritiikkiä parodisoiva versio, ”Protestilaulu protestoijista”, tuntui – ainakin ensi kuulemalta – sosiaalityökeskustelun piirissä aikaansa loputtomasti viettäneen näkökulmasta kenties jopa raikkaammalta, omalla tavallaan radikaalilta.

Sosiaalityön suomalaiseen yliopistolliseen perinteeseen on aina oppiaineen 1980-luvun alussa tapahtuneesta akatemisoitumisesta alkaen kuulunut voimakkaan yhteiskunnallinen näkökulma. Alkuaikoina tämä tarkoitti muun muassa sosiaalityön tulkitsemista marxilaisessa viitekehyksessä, mistä seurasi hyvin kriittinen katsantokanta sosiaalityöhön: sosiaalityön mieltäminen yhdeksi kapitalistisen yhteiskunnan kontrollivälineeksi. Kuten muun muassa Ulla Mutka on väitöskirjassaan tuonut esille, kokivat käytännön sosiaalityöntekijät tämän keskustelun usein itselleen vieraaksi ja tämänkaltaisen teoretisoinnin myös vieneen paljon tilaa sosiaalityön käytännön taitojen opiskelulta yliopistoissa. Sittemmin ovat marxilaisen näkökulman korvanneet muun muassa postmodernit yhteiskuntateoriat, joissa korostuvat perinteisen asiantuntijavallan kritiikki, epävarmuus ja monenlaiset tiedonmuodostuksen tavat. Huomiota on Suomessa saanut paljon myös sosiaaliseen konstruktionismiin nojaava tutkimus, joka on paljastanut eri ilmiöihin liittyviä sosiaalisia tulkintatapoja ja näihin kytkeytyvää valtaa.

Sosiaalityön kannalta tutkimuksen voimakasta yhteiskunnallisuutta voidaan pitää ensiarvoisen tärkeänä, auttaahan tämä ymmärtämään työssä kohdattujen tilanteiden laajempia yhteiskunnallisia kytköksiä. Samalla voidaan riskinä kuitenkin nähdä kenties liialliseen, väsyttävään, turhan ideologissävytteiseenkin kriittisyyteen ajautuminen kuten myös sosiaalisten ilmiöiden ja ongelmien pelkistyminen pelkiksi diskursseiksi. Pahimmillaan saattaa kriittinen lähestymistapa näyttäytyä uusien sosiaalityön työskentelymallien luomista huomattavasti arvostetumpana, ja myös ylitsepursuava akateeminen itsekritiikki voi estää tällaista käytännöllistä lähestymistapaa sosiaalityöhön.

Kummallista on, että samalla kun sosiaalityö on Suomessa vahvan yhteiskuntatieteellisesti orientoitunut oppiala, eivät erilaiset laajemmin yhteiskuntaan vaikuttamaan pyrkivät rakenteellisen, radikaalin ja kriittisen sosiaalityön työmenetelmät ole täällä kovinkaan kehittyneitä eivätkä laajasti käytössä käytännön sosiaalityössä. Haasteellisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa ei sosiaalityö kuitenkaan todennäköisesti pysty saamaan ääntään kuuluville pelkällä kriittisellä suhtautumistavalla, vaan on päästävä eteenpäin: tarvitaan sosiaalisten kysymysten yksilö-, yhteisö- ja yhteiskuntaulottuvuutta ja näiden yhteenkietoutuneisuutta ymmärtämään pyrkivää tutkimusta kuten myös konkreettisia työmenetelmäkehittelyjä käytännön sosiaalityön yhteiskunnallisen lähtökohdan vahvistamiseksi.

Syyskuu 2011

Maija Jäppinen

20 vuotta ammatillista sosiaalityötä ja sosiaalityön yliopistokoulutusta Venäjällä!

Seurasimme hiljattain mediasta 20-vuotismuisteloita erään suurvallan kuolinkouristuksista: vanhoillinen sotilasjuntta kaappasi elokuussa 1991 vallan Moskovassa ja yritti syrjäyttää Neuvostoliiton uudistusmielisen presidentin Mihail Gorbatšovin. Maailmanhistoriaan jäivät kuvat tankin päällä seisovasta Venäjän presidentti Boris Jeltsinistä vetoamassa vapaamman yhteiskunnan puolesta ja vallankaappausta vastaan. Suomenlahden eteläpuolella kansa yhdisti voimansa laulavaan vallankumoukseen ja Viro itsenäistyi uudelleen.

Samana historiallisena syksynä Neuvostoliitossa tapahtui pienemmässäkin mittakaavassa huomionarvoisia uudistuksia. Yhtaikaa valtavan ideologis-poliittisen ja taloudellis-sosiaalisen murroksen kanssa maassa esiteltiin uusi ammatti ja tieteenala. Sosiaalityöntekijät lisättiin ammattiluokitukseen huhtikuussa 1991, ja sosiaalityön koulutus aloitettiin samana syksynä kahdessakymmenessä yliopistossa. Venäjällä vietetäänkin tänä syksynä sosiaalityön yliopistokoulutuksen ja ammatillisen sosiaalityön 20-vuotisjuhlaa.

Ei ole sattumaa, että sosiaalityön koulutuksen aloittaminen Venäjällä ajoittuu juuri 1990-luvun alkuun. Neuvostoliiton viimeisiin vuosiin saakka sosiaalisista ongelmista oli vaiettu, koska sosialismissa sellaisia ei virallisen totuuden mukaan ollut, tai ainakin ne olivat pian ratkeamassa itsestään yhteiskunnallisen kehityksen edetessä kohti sosialismia. Maassa oli kehittynyt sosiaalietuuksien, alennuksien, valtion tarjoamien lomamatkojen ja muiden tukimuotojen kokonaisuus sekä laaja laitoshoidon järjestelmä erilaisille erityisryhmille, kuten vailla huolenpitoa oleville lapsille tai vammaisille. Sosiaalityötä ammattina ei kuitenkaan tunnettu, ja sosiaalisen tuen järjestelmää luonnehti voimakas byrokraattisuus ja valtiopaternalistisuus. Nyt katse suunnattiin järjestelmän uudistamiseen, ja sen yhtenä välineenä nähtiin ammatillinen sosiaalityö.

Nykyisin sosiaalityön koulutusohjelmia on noin kahdessasadassa yliopistossa eri puolilla maata. Osassa yliopistoista sosiaalityö sijoittuu yhteiskuntatieteiden joukkoon, toisissa taas psykologian ja pedagogiikan kainaloon. Monet opettajista ovat saaneet koulutuksensa alun perin jollakin lähitieteenalalla, ja taustoista juontavat painotukset näkyvät opetuksessa. Opiskellessani itse sosiaalityötä Udmurtian valtionyliopistossa koin opetuksen kovin psykologisesti suuntautuneeksi, mikä heijasteli oppiaineen sijoittumista psykologian ja pedagogiikan tiedekuntaan.

Viime vuosina olen väitöskirjatutkimukseeni liittyneiden kenttätyömatkojen yhteydessä päässyt seuraamaan myös yhteiskuntatieteellisemmin painottunutta sosiaalityön opetusta. Valtaistamis- ja toimijuusnäkökulma sosiaalityön ammatillisessa itseymmärryksessä ovat arvioni mukaan vasta nostamassa päätään opetuksessa. Kriittisyyttä ja reflektiivisyyttä korostavia ääniäkin on, mutta usein sosiaalityö määrittyy edelleen byrokratiatyöksi, jonka tehtävänä on toimia normalisoivan kontrollin välineenä ja osoittaa ihmisille heidän paikkansa yhteiskunnassa.

Sosiaalityöllä professiona on vielä pitkä tie kuljettavanaan. Tilanteessa, jossa poliittista tahtoa marginaaleissa elävien ihmisten tilanteen parantamiseen yhteiskunnan rakenteiden muuttamisen ja sosiaalipoliittisen järjestelmän kehittämisen kautta on vain vähän, sosiaalityön tehtäväksi jää usein yksilöiden kanssa tehtävä psykososiaalinen työ ja kurjuuden lievittäminen. Auttamisen mahdollisuuksien rajat ovat työssä päivittäin kipeästi läsnä. Toinen keskeinen ongelma on ammatin huono tunnettuus ja vähäinen arvostus. Yhdessä kehnon palkkauksen kanssa arvostuksen puute on johtanut siihen, että suuri osa sosiaalityön yliopistotutkinnon suorittaneista hakeutuu julkisen sektorin sosiaalityöntekijän tehtävien sijaan muihin työpaikkoihin, esimerkiksi yksityisten yritysten henkilöstöhallintoon. Sosiaalikeskusten sosiaalityöntekijän tehtävissä taas työskentelee laaja kirjo alun perin muille aloille kouluttautuneita naisia aina kirjanpitäjistä pedagogeihin. Sosiaalityöntekijän kelpoisuutta ei määritellä lainsäädännössä, eikä tutkintoa sosiaalityöstä useimmiten pidetä ehdottomana pääsyvaatimuksena alan työpaikkoihin.

Tutkimusalana sosiaalityö on nuori ja pieni. Sosiaalityön laitoksia on paljon, mutta yliopistojen opetushenkilökunnalla on suuri opetusvelvollisuus ja vain vähän aikaa käytettävissään tutkimukseen. Osassa yliopistoista jatko-opintoja ei voi tehdä sosiaalityö-pääaineessa, vaan sosiaalityön tutkijat väittelevät esimerkiksi sosiologiasta. Uutta tutkimusta kuitenkin syntyy ja sosiaalityön tutkimukseen erikoistuneita tieteellisiä lehtiä on jo muutamia. Viime vuosina suosittuja tutkimusaiheita ovat olleet muun muassa köyhyys, valtion syntyvyyspolitiikkaan liittyvät perhepoliittiset toimenpiteet, vaikeassa elämäntilanteessa olevien perheiden tukeminen sekä lasten heitteillejätön ja kaltoinkohtelun ehkäisy.

Parikymppiseksi ehtinyt sosiaalityö Venäjällä ei ole helpossa tilanteessa: ratkaistavana on monia ammatin näkyvyyteen ja vetovoimaan, koulutuksen kehittämiseen ja tutkimusalan vahvistamiseen liittyviä kysymyksiä, puhumattakaan sosiaalityön nopeasti muuttuvasta yhteiskunnallisesta toimintaympäristöstä ja sen asettamista haasteista. Sosiaalityön yliopistoväellä on paljon kiinnostusta tieteenalansa kehittämiseen ja intoa myös kansainväliseen yhteistyöhön. Useimmilla suomalaisyliopistojen sosiaalityön yksiköillä onkin ollut jonkinlaista yhteistyötä venäläisten kollegoiden kanssa – erilaisista kehittämis- ja tutkimushankkeista aina Lapin yliopiston monipuoliseen Barents-yhteistyöhön ja parhaillaan käynnissä olevaan vertailevan sosiaalityön maisteriohjelmaan. Toivottavasti uusia hankeideoita ja -kumppanuuksia syntyy myös tulevaisuudessa!

Lokakuu 2011

Juhani Johansson

Kevyttä kenttätutkimusta!

Havaintokehykseen, joka on myös tutkimusaiheeni, kertyy jatkuvasti aineistoa, jonka analyysiin ei tahdo jäädä aikaa tarpeeksi. Tutkimusaiheeni ympärillä, päihdeongelmaisten asumispalvelukentällä, tapahtuu jatkuvasti isoja asioita. Tai ainakin arvotan niitä merkittäviksi.

Olin päihde- ja mielenterveyspäivillä. Päihdepäivät ovat muuttuneet päihde- ja mielenterveyspäiviksi. En tiedä onko tämä medikalisaation vaikutusta että päihdeongelmiin liimataan mielenterveysleima mukaan. Masennuksen selitysarvo päihdekäyttäytymiseen on arvioitu 40 %:ksi, mutta, 60%:n osalta ei. Eikä tässä vielä kaikki. Myös asumispalveluihin on tullut nimike: päihde- ja mielenterveysongelmaisille.

Hivuttaudun tutkijan palliltani lähemmäs ko. palveluja. Livahdan huomaamatta sisään, ettei kukaan vain tunnistaisi minua. Pienellä havainnoinnilla huomaan, että päihde- ja mielenterveysongelmaisten asumispalveluihin on sijoitettu eri-ikäisiä. Nuorimmat ovat nipin napin 20-vuotiaita ja vanhimmat eläkeikäisiä. Iän perusteella toiset suuntaavat elämässään kohti tulevaisuuttaan, opinto- ja työelämää. Toiset puolestaan etsivät kultaisen iän rauhaa. Enemmistö asukaista näyttää kevyen kenttähavainnoinnin perusteella olevan miehiä, mutta naiset ovat myös hyvin edustettuna. Sukupuolia yhdistää ehkä enemmän samankaltainen historia: luottotiedot menneet, vuokrarästejä, terveysriskejä, rikkonaiset perhe- ja ystävyyssuhteet, rikoksia, asunnottomuutta ja ennen muuta, pitkä päihdehistoria. Asumispalvelu saattaa olla päihteiden käytön salliva tai raittiutta edellyttävä. Eikä tässä vielä kaikki: päihtymystä haetaan alkoholista, huumeista, lääkeaineista tai niiden sekakäytöstä. Kyllähän tähän mielenterveysongelmaiset mahtuvat, ainakin ovesta. Yhtäältä yhteiskunnassa keskitetään palvelujen piiriin erilaisia ryhmiä ja toisaalta erikoistutaan erilaisten ryhmien kohtaamiseen ja tukemiseen. Joka tapauksessa asukkaiden osallistaminen ja voimaannuttaminen oman elämänsä hallintaan on haastava tehtävä näin heterogeeniselle ryhmälle.

Katselin hieman päihdeongelmaisten asumispalveluja koskevaa lainsäädäntöä. Nykyisin palveluja koskevia normeja säädettiin 1980-luvulla kaksi lakia ja kaksi asetusta. 1990-luvulla säädettiin jo kuusi lakia ja kolme asetusta. 2000-luvulla lakeja säädettiin viisi ja asetuksia neljä. näiden lisäksi ovat valvovat viranomaiset, kuten Valvira ja lääninhallitukset säätäneet erilaisia normeja ja suosituksia koskien asukasmääriä, huonekokoja ja henkilöstön mitoituksia. Säädösmäärästä voisi päätellä yhtäältä, että päihdeongelmaisten asumispalvelut ovat siirtyneet kolmannelta sektorilta julkisten palvelujen piiriin, joka puolestaan markkinoitumiskehityksessä on siirtämässä palveluja takaisin järjestöjen ja yksityisten palveluntuottajien tehtäväksi. Toisaalta ko. asumispalveluissa on käynnissä rakennemuutos, jossa jokaiselle pyritään osoittamaan oman asunnon ovi. Jos asumispalvelujen piirissä on jatkossakin näin heterogeeninen ryhmä, jatkunee säädöstoiminta jatkossa ahkerana.

Noloa! Nolouden tieteellinen selitys tässä yhteydessä on se, että hädänalaisessa asemassa olevien palvelujen järjestäjät eivät noudata sovittuja toimintaperiaatteita. Nolo siis tässä asunnottomuuden poistamisen tilanteessa on se, jos mediaan on luottaminen, että osa erityisryhmien asuntorahoituksella rakennettujen asuntojen asukkaista on normaalien vuokra-asuntomarkkinoiden asukkaita. Noloa tässä on mielestäni se, että vuokralaiset rekrytoi yksityinen yritys, jonka toimintaan kuuluu ensisijaisesti taloudellisen kannattavuuden turvaaminen. Noloa on myös se, että kunnallisiltakin vuokra-asuntomarkkinoilta näyttävät päihdeongelmaiset syrjäytyvän yhä kiihkeämpään tahtiin, jolloin asunnottomaksi jäämisen riski kasvaa. Asunnottomuuden poistamisen tavoitteesta vuoteen 2015 mennessä näytetään joutuvan hyvän alun jälkeen tinkivän. Pitäisiköhän näitäkin markkinoita säädellä enemmän vai korjaavatko markkinat omat virheensä?

Marraskuu 2011

Sanna Väyrynen

Päihdekuntoutusta tarvitaan

Suomalaiset ovat alkoholin suurkuluttajia. Alkoholin rinnalla myös muut päihtymystarkoitukseen käytetyt aineet, kuten huumeet ja huumausainekäytössä olevat lääkkeet, ovat tätä nykyä osa päihdeongelmaamme. Ongelmajuojien osuus väestöstä on tilastojen mukaan 6 %. Tämän rinnalla on suuri joukko runsaasti päihteiden käyttäviä, joiden alkoholin tai huumeiden käyttö aiheuttaa ainakin jonkin tason sosiaalista haittaa lähipiirille – lapsille, puolisoille, vanhemmille, sukulaisille, ystäville ja työkavereille. Lähes jokainen meistä on yksi heistä, jotka kantavat huolta läheisensä päihteiden käytöstä. Läheisen päihteiden ongelmallinen käyttö on hämmentävää ja tunteita herättävää. Turhautuminen, välineettömyys, syyllisyyden tunnot, pelko, häpeä, hätä, viha ja raivo ovat tunnetiloja, jotka eivät ole outoja yhdellekään päihteitä ongelmallisesti käyttävän läheiselle, eivät liioin päihteitä käyttävälle itselleen.

Suomalaiset ovat alkoholin suurkuluttajia. Alkoholin rinnalla myös muut päihtymystarkoitukseen käytetyt aineet, kuten huumeet ja huumausainekäytössä olevat lääkkeet, ovat tätä nykyä osa päihdeongelmaamme. Ongelmajuojien osuus väestöstä on tilastojen mukaan 6 %. Tämän rinnalla on suuri joukko runsaasti päihteiden käyttäviä, joiden alkoholin tai huumeiden käyttö aiheuttaa ainakin jonkin tason sosiaalista haittaa lähipiirille – lapsille, puolisoille, vanhemmille, sukulaisille, ystäville ja työkavereille. Lähes jokainen meistä on yksi heistä, jotka kantavat huolta läheisensä päihteiden käytöstä. Läheisen päihteiden ongelmallinen käyttö on hämmentävää ja tunteita herättävää. Turhautuminen, välineettömyys, syyllisyyden tunnot, pelko, häpeä, hätä, viha ja raivo ovat tunnetiloja, jotka eivät ole outoja yhdellekään päihteitä ongelmallisesti käyttävän läheiselle, eivät liioin päihteitä käyttävälle itselleen.

Suomessa päihteiden käyttäjien ja heidän läheistensä avun tarpeisiin pyritään vastaamaan järjestämällä kokonaisvaltaiseen ihmiskuvaan pohjautuvaa päihdehoitoa ja -kuntoutusta sekä tarjoamalla vertaistukea. Kokonaisvaltaisella sosiaali- ja terveystoimen yhdessä toteuttamalla lähestymistavalla on pyritty hakemaan ratkaisuja, jotka vähentäisivät ongelmallisen päihteiden käyttöjen haittoja yksilön ja hänen lähipiirinsä elämänsä.

Päihdehoidon ja -kuntoutuksen mallit ja järjestäminen ovat yhteydessä yhteiskunnan arvoihin ja asenteisiin. Kulttuurinen ymmärrys päihdeongelmasta heijastuu suoraan ongelmakäyttäjän elämään, esimerkiksi mahdollisuuksiin saada hoitoa ja kuntoutusta. Asenteet heijastuvat myös päihteitä käyttävän minäkuvaan ja hänen paikkaansa yhteisöissä tai laajemminkin yhteiskunnassa. Historiasta voidaan poimia neljä keskeistä, eri tekijöitä painottavaa, lähestymistapaa, jotka ovat muovanneet yhteisöiden asenteita päihteitä ongelmallisesti käyttäviin. Ne ovat 1) päihdeongelma syntinä, 2) päihdeongelma moraalisena heikkoutena, 3) päihdeongelma sairautena sekä 4) päihdeongelma sosiaalisena ongelmana. Historia rakentaa nykypäivää myös päihdehoidossa ja kuntoutuksessa. Historiassa esillä olleet ymmärrystavat ovat luoneet pohjan nykyisen vallalla olevalla kokonaisvaltaiselle hoitoideologialle, jossa painotuserot voivat vaihdella fyysisiä, psyykkisiä, sosiaalisia tai henkisiä seikkoja korostaen. Hoito- ja kuntoutusmallin holistisuudella on pyritty irrottautumaan ideologispainotteisuudesta ja näkemään ihminen tilanteessaan ilman moraalisia kannanottoja ja asenteita.

Maailma muuttuu nopeatahtiin ja muokkaa yhteiskuntaa heijastuen myös päihteiden käyttöön. Nyky-yhteiskunnassa, joissa niin aikuisuuden ja lapsuuden kuin sukupuolten väliset rajat ovat hämärtyneet, päihdekuntoutuksen tarpeet ovat kasvaneet ja moninaistuneet entisestään. Erilaisissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa on päivittäin esillä lasten ja nuorten pahoinvointi sekä työikäisten psyykkiset häiriöt. Nämä kaikki ovat usein enemmän tai vähemmän yhteyksissä myös päihteiden käyttöön. Tämä merkitsee sitä, että päihdekuntoutuksessa on keinoja ja menetelmiä pitää jatkuvasti ajanmukaista ja erilaiset tarpeet huomioida. Päihdekuntoutuksen tarve on siis mitä ilmeinen. Suorituskeskeisessä ja yksilöllisyyttä korostavassa yhteiskunnassa päihdekuntoutus ei aina ole prioriteeteista ensimmäisenä. Yhteiskunnan eettinen ja moraalinen vastuu kuitenkin korostuu siinä, miten hyvin se valmis pitämään huolta kaikista jäsenistään. Tämä merkitsee sitä, että päihdehoitoa ja kuntoutusta on edelleen kehitettävä ja keinoja moninaistettava. Näin taataan paras tulos sekä inhimillisestä että taloudellisesta näkökulmasta katsottuna.

Tammikuu 2010

Marjaana Seppänen

Ikälaki vanhuuden turvaksi?

Jo edellisen hallituksen aikana valmisteltiin lakiesitys, jolla on tarkoitus turvata 75 vuotta täyttäneiden oikeus tarvitsemiinsa palveluihin. Viime eduskuntavaalien alla vallitsi yli puoluerajojen ulottuva yksimielisyys siitä, että laki on saatava voimaan. Ikälaiksi kutsuttu laki kirjattiin myös hallitusohjelmaan. Se, että vanhuspalvelulaki tarvitaan, kertoo jotakin yhteiskuntamme tilasta. Nykyisen lainsäädännön pitäisi turvata ikäihmisille tarvittavat palvelut, mutta kukaan ei liene välttynyt toista kertovilta uutisilta. On vaikeaa saada puolueetonta kuvaa siitä, millainen tilanne yleisesti ottaen on, sillä huonot uutiset ylittävät uutiskynnyksen aina parhaiten. Itselläni on vanhuspalvelujen toimimisesta ja oman läheiseni hoidosta hyviä kokemuksia. Vanhuspalveluissa työskentelevien puolesta toivoisi, että palstatilaa saisi myös tällainen hyvä ja inhimillinen huolenpito.

Yhtä kaikki, valvontaraportit ja erilaiset laatuindikaattorit kertovat, että kaikkialla asiat eivät ole hyvin. Itse ajattelen, että vanhusten ja omaisten turvallisuuden järkkyminen on suuri ongelma. Vaikka vanhuspalvelujen tarve jäisi elämänkulun lopussa vähäiseksikin, pelko ja epävarmuus siitä, saako hoivaa kun sitä tarvitsee, on jo nyt vaarallisen yleistä. Huoli palvelujen saamisesta on ikääntyvien yksi suurimmista turvattomuutta aiheuttavista tekijöistä monien tutkimusten mukaan.

Mitä uutta laki sitten toisi nykypäivän tilanteeseen? Lakiesitykseen on kirjattu ikärajan saavuttaneille oikeus saada tarvitsemansa palvelut sen jälkeen kun tarve on arvioitu. Kyse ei ole lasten päivähoidon kaltaisesta subjektiivisesta oikeudesta, mutta lakiesitys on velvoittavampi kuin nykyinen lainsäädäntö. Avainasemaan nousee tällöin palvelujen tarpeen arvioijan rooli ja osaaminen. Hänen työvälineensä ja ohjeistuksensa määrittävät pitkälle sen, millaisia palveluita arvioitavan henkilön katsotaan tarvitsevan. Koska laissa kyse on sosiaalipalveluista, pitäisi sosiaalisen toimintakyvyn olla yksi keskeisistä arvioinnin kohteista. Ongelmana vain on, ettei välineitä sosiaalisen toimintakyvyn arviointiin vielä ole juurikaan käytössä.

Lakiesitys sisältää perusteellisen palvelujen tarpeen arvioinnin lisäksi myös vastuutyöntekijän, joka huolehtii tarvittavien palvelujen saannista ja sovittaa yhteen eri tahojen antamia palveluja. Mielenkiintoista on, että järjestelmämme monimutkaistuessa tarvitaan yhä enemmän ihmisiä, jotka neuvovat ja ohjaavat palvelun tarvitsijaa sekä koordinoivat palveluja. Kolmannen sektorin ja omaisten rooli näyttää tässä suhteessa kasvavan. Ikääntynyt tarvitsee ”asianajajia” pärjätäkseen palvelujärjestelmässä. Heikoimmassa asemassa ovat ne, joilla omaisia ei ole, tai jotka eivät syystä tai toisesta kykene ilmaisemaan tarpeitaan riittävän pontevasti. Myönteistä on, että lakiesityksessä on kuitenkin nostettu esille ikääntyvän henkilön ja hänen omaistensa kuulemisen merkitys. On myös ilahduttavaa, että esitys ottaa huomioon iäkkäiden oikeudet sellaisiinkin palveluihin, joita ei välttämättä aiemmin ole mielletty ikäihmisille kuuluviksi. Gerontologinen sosiaalityö on nostettu lähipalveluksi, ja sosiaalityön asiantuntemus palvelutarpeen arvioinnissa ja palvelujen koordinoinnissa on keskeinen. Tämä toivottavasti edesauttaa usein piiloon jäävien ongelmien kuten kaltoinkohtelun ja päihdeongelmien havaitsemista. Toivottavasti ikälaki säädetään sellaisessa muodossa, että sen avulla voidaan nykyistä paremmin tukea ikääntyvien ihmisten hyvinvointia erilaisissa elämäntilanteissa. Lailla tulee olemaan suuri merkitys myös gerontologisen sosiaalityön kehittymisen kannalta.

Helmikuu 2012

Helena Palojärvi

PERHEESTÄ JA PERHEKÄSITTEESTÄ

Vuoden 2012 alussa olemme jälleen saaneet kuulla valitettavasti suomalaisesta perheväkivallasta ja läheisten kaltoin kohtelusta. Useat perheet näyttävät voivan huonosti. Olisiko nyt aika tarkastella, mitä perheellä tänä päivänä tarkoitetaan ja millaisia uusia tarpeita niillä on. Tämän jälkeen voisi pohtia, miten avun tarpeessa olevia voisi tukea ja auttaa. Perhekäsite ja perheiden koostumus muuttuu kuten muukin elämä, jolloin perheisiin suuntautuvat uudet haasteet tulisi tunnistaa.

Perheiden ympärillä olevien lähiyhteisöjen hajoaminen ja perheiden pieneneminen on tapahtunut nopeasti. Työelämän muutokset ja muuttoliikkeet ovat vauhdittaneet tätä kehitystä. Mummot, vaarit ja muut läheiset eivät kuulu enää läheskään kaikkien tukiverkostoon, ja perheet joutuvat selviämään omillaan. Miten monenlaisia sisältöjä käsite perhe saakaan tänä päivänä? Klassisen kahden vanhemman perheen lisäksi löytyy esimerkiksi yksinhuoltaja-, uus- ja maahanmuuttajaperheitä sekä samaa sukupuolta olevien vanhempien perheitä. Lisäksi voidaan jaotella elämäntilanteiden mukaan eronneita perheitä, asunnottomia ja monisukupolviperheitä jne. Perheet pienenevät ja myös suvun merkitys pienenee. Jokainen haluaa rakentaa yksilöllisen ja onnellisen elämän. Parisuhteisiin ja perheeseen panostetaan ja niihin ladataan odotuksia. Avioliittoon mennään perinteiseen tapaan, mutta niistä myös erotaan runsain määrin. Yksinäisyyskö pelottaa? Avioerojen runsas määrä ja perheiden pahoinvointi kielii siitä, että parisuhteet ja perheet eivät kuitenkaan vastaa tämän päivän yksilöiden odotuksiin. Erityisesti erojen määrä nuorissa perheissä on moninkertaistunut. Perherakenteissa tapahtuneet muutokset vaikuttavat myös niiden koostumukseen, tehtäviin sekä työnjakoihin kodeissa. Oikeus erota toimimattomasta parisuhteesta on perusoikeus, joka pitää nykyihmisellä olla. Samoin oikeus valita tai vaihtaa ammattia, asuinpaikkaa, työtä tai harrastuksia on nykypäivää.

Suomalaiset perheet joutuvat ratkaisemaan arkiset ongelmansa usein itsekseen. Kodeissa tehdään edelleen runsaasti kotitöitä, joita naiset useimmiten tekevät. Pienten lasten kasvatus ja tunnetyö ovat pääosin naisten harteilla, kun naiset ottavat käytännössä kotona vastuun läheistensä huolenpidosta: ruuan, kodinhoidon ja lasten huolenpidon sekä kasvatuksen suhteen (ks esim. Oinas 2010). Harvoin miehet toimivat näin. Myös palkkatöissään, kuten kodeissaan, useimmat suomalaiset naiset suuntautuvat edelleen toisten hoivaan, huolenpitoon ja palvelemiseen. Lisäksi yksinhuoltajavanhemmista on 90 % naisia. Siksi naiset eritoten tuntevat syyllisyyttä kodin ja työelämän välimaastossa siitä, etteivät jaksa huolehtia läheisistään riittävästi. Yksilötasolla löytynee monia miehiä valmiina osallistumaan kotitöihin, mutta monet yksilöiden arkea koskevat rakenteet, kuten muun muassa äitiyslomat, tukevat edelleen naisten keskeistä roolia kodeissa. Sosiaalipolitikka sukupuolittaa. Ei liene sattumaa, että naiset ovat alkaneet tissutella alkoholia ja usein myös lääkkeitä ratkaisuina ylivoimaisiksi kokemiinsa paineisiinsa. Myös osa miehistä ja puolisoista on tullut mukaan. Tunnetusti alkoholin ja fyysisen väkivallan riskit liittyvät toisiinsa

Perheiden uudet tilanteet nostavat esiin uusia kysymyksiä. Oikeus erota on perusoikeus, mutta onko pohdittu sitä, saavatko lapset riittävästi tämän jälkeen tukea kasvulleen. Mistä he saavat parisuhteiden mallit ja riittävän aikuisen tuen? Ja mistä löytyvät yhteisöt, josta yksilöt ja perheet saavat tukea esimerkiksi erojen jälkeen? Perheiden elämä ja tilanteet, kuten yksilöilläkin, vaihtelevat ja vaihtuvat nopeasti. Tuen ja auttamisen keinot rajautuvat kuitenkin edelleen työtapoihin, jotka sisältävät erilaisia ehtoja ja kynnyksiä. Usein tuen ja avun saamisen ehtona joutuu tunnustautumaan erilaisten ennalta luokiteltujen ongelmien mukaan. Mahdollinen tuki ja apu tarkoittavat usein hoitoa ja kriisiterapiaa. Terapialla ja toimenpiteillä ei liene ratkaista esimerkiksi naisten arjen ja työelämän välisiä ristiriitoja, vaan on kyse yhteiskunnallisista sopimuksista, joiden tulisi huomioida muuttuvia tarpeita. Pitäisikö nyt nostaa perheiden jäsenten yksilölliset tarpeet perheiden tarpeiden rinnalle ja huomioida äidin, isän ja lasten roolien lisäksi perheiden jäsenten yksilölliset näkökulmat. Äiti ja isä ovat myös naisia ja miehiä, ja lapsetkin ovat yksilöitä. Käsitettäessä perheen jäsenyys pelkkien roolien kautta käsitetään perhe edelleen toimenpiteiden kohteeksi. Kun ei huomioida perheiden jäsenien yksilöllisiä näkökulmia, ei voida olla osallisina vaikuttamassa niiden hyvinvointiin. Useimmitenhan tilanteet perheissä ovat jo pahasti kärjistyneet siinä vaiheessa, kun perhe pääsee auttamisjärjestelmän yhteyteen.

Perheväkivallan ehkäisystä puhutaan paljon. Tällöin helposti vain pohditaan turvakoteja ja uusia viranomaisten välisiä yhteistyömalleja, eikä huomioida riittävästi järjestöjen mahdollisuuksia. Pitäisikö puhua myös vakavasti kansalaistaidoista ihmissuhteissa ja parisuhteissa, joita saisi jo peruskoulussa ja kaikilla oppiasteilla opiskella. Lisäksi tulisi rakentaa mahdollisimman kynnyksettömiä avun ja tuen paikkoja yksilöille, niin miehille kuin naisille ja lapsille.

Teen itse työtä aikuisten naisten kanssa, jotka ovat useimmiten myös perheen äitejä. Heille riittää pelkästään se, että he saavat itsenään mahdollisimman kynnyksettömästi lähteä tarkastelemaan omaan elämäänsä. Naisten keskinäisissä NOVAT-ryhmissä naiset uskaltavat katsoa elämän tilanteitaan ja useimmiten puolisonkin kanssa olevia ristiriitoja siten, että he etsivät omaa yksilöllistä ratkaisuaan ennen tilanteiden kriisiytymisiä. Näin he voivat olla itse vastaamassa itseä ja läheisiään koskevissa ratkaisuissa. Osallistuessaan NOVAT-ohjelmaan naisten ei tarvitse leimaantua ongelmaiseksi, vaan he voivat itse päättää, mitä asiaa haluavat työstää. Useimmiten ne liittyvät lähisuhteisiin perheissä.

Maaliskuu 2012

Kirsi Nousiainen

Musiikin merkitys tunnekokemuksille

Jyväskylän yliopiston musiikkitieteestä on tullut kaksi aivan uunituoretta tutkimusta, joissa käsitellään musiikin ja emootioiden keskinäistä yhteyttä. Olen aiemminkin bongannut näitä kyseisen opinahjon ja oppiaineen tutkimuksia, koska aihe jotenkin kiehtoo minua. Kiinnostus juontaa toki siitä, että koen kuuntelemani musiikin olevan hyvin vahvasti oman persoonallisuuteni ilmentäjä ja toisaalta tunteitteni välittäjä. Eikä ihme – näin väittävät myös tutkimukset. Toinen syy kiinnostukseeni on se, että mielestäni sosiaalityössä voisi muiden taidemuotojen ohella käyttää myös musiikkia hyväksi. Ehkäpä sitä joku asiakastyössään käyttääkin.

Olen aina ajatellut, että sosiaalityö on identiteettityötä, jossa kertoen tuotetaan identiteettejä ja niistä myös asiakassuhteessa neuvotellaan. Erilaiset taidetoiminnot voivat toimia sekä vuorovaikutuksen välineinä että asiakkaan identiteetin rakennuspuina. Sosiaalityössä kohdataan usein asiakkaita, joiden identiteetti on kovien elämänkokemusten myötä särkynyt ja näihin kokemuksiin liittyvät tunteet jääneet käsittelemättä. Musiikki on yksi taidemuoto, jonka avulla voi saada kosketuksen omiin tunteisiin ja jonka avulla mielialoja voi säädellä.

Tuoreen väitöskirjan (Vuoskoski 2012) mukaan ihmisen persoonallisuus ja empatia vaikuttavat musiikin herättämiin tunnekokemuksiin. Tutkimuksessa osoitetaan, että empaattiset ihmiset ovat muita herkempiä musiikin emotionaalisille vaikutuksille. Näin on etenkin, kun kuunnellaan surullista musiikkia. Sovinnolliset ja empaattiset ihmiset olivat tutkimuksen mukaan myös muita herkempiä hellän ja rauhallisen musiikin herättämille tunnekokemuksille. Toisaalta kyseisen tutkimuksen tekijä havaitsi, että kuulijan mieliala vaikuttaa kuullun musiikin tulkitsemiseen. Sama ”biisi” tai musiikkikappale voi eri mielialoissa kuulostaa erilaiselta.

Uskoisin, että erilaisissa ryhmätyön muodoissa musiikki voisi toimia hyvin. Kun itse työskentelin sosiaalityöntekijänä lastensuojelussa, käytimme työyhteisössäni erilaisia ryhmätyön muotoja – muun muassa perheleireillä ja eri-ikäisten vertaisryhmissä. Päihdeperheiden lasten ryhmässä opettelimme esimerkiksi tunnistamaan erilaisia tunteita. Me käytimme erilaista kuvamateriaalia, mutta musiikki voisi myös toimia tässä hyvin.

Musiikkiin liittyy olennaisesti myös kehollinen liike. Tästäkin aiheesta on tullut tuore väitöskirja (Thompson 2012), jossa todetaan että musiikillisessa toiminnassa keho vaikuttaa kognitioon. Tutkija havaitsi, että kehonliikkeet olivat yhteydessä siihen, miten intensiivisesti ihmiset eläytyivät kuhunkin musiikilliseen toimintaan – esimerkiksi pianistin ilmaisun taso vaikutti myös soittajan omaan emotionaaliseen kokemukseen eläytymisestä. Musiikin kuuntelussakin voisi näin ollen ajatella siihen liittyvällä liikehdinnällä – oli se sitten esimerkiksi tanssimista tai vaikka moshaamista – olevan vaikutusta musiikin tuottamaan emotionaaliseen kokemukseen.

Kolmas, vähän vanhempi tutkimus (Saarikallio 2007) käsittelee nuorten mielialan säätelyä musiikin avulla. Mielialan säätelyllä tarkoitetaan sitä prosessia, jonka avulla tasoitetaan tai ylläpidetään sekä negatiivisten että positiivisten mielialojen esiintymistä, kestoa ja intensiteettiä. Mielialat eroavat tunteista esimerkiksi siten, että ne ovat pidempikestoisia eikä niillä ole selkeää kohdetta. Niillä on siis hyvinvoinnin kannalta tärkeä merkitys. Tutkimuksen keskeinen tulos on, että musiikki toimii monipuolisesti mielialan säätelijänä ja että se tarjoaa nuorille resursseja lisätä ja ylläpitää hyvinvointia. Musiikki tekee nuorten tunne-elämän rikkaammaksi ja värikkäämmäksi.

Tutkija esittää teoreettisen mallin siitä, kuinka nuoret tyydyttävät mielialaan liittyviä tarpeitaan musiikin avulla. Hän kuvaa ensinnä kaksi mielialan säätelyyn liittyvää päätavoitetta eli mielialan paranemisen ja mielialan hallinnan. Esimerkkinä mielialan paranemiseen tähtäävästä musiikin kuuntelusta käy surumielisen musiikin kuuntelu surullisten kokemusten yhteydessä. Se voi lisätä alakuloa lyhytaikaisesti, mutta parantaa hyvinvointia pitkällä tähtäimellä. Tämä liittyy siihen, että kuulija saavuttaa musiikin kuuntelun kautta ymmärrystä ja selvyyttä kokemukselleen. Hallinta puolestaan heijastaa tarvetta itsemääräämisoikeuteen. On tärkeää saada kokemus omien tunteiden ja mielialojen vapaaehtoisuudesta ja pakottamattomuudesta.

Löytyisikö näistä tutkimuksista siis jotain hyödynnettävää ja toiminnallista ideaa sosiaalityöhön ja etenkin erilaisten ryhmien kanssa työskentelyyn? Sosiaalityössä käytetäänkin erilaisia toiminnallisia välineitä asiakkaiden kanssa työskennellessä – musiikki on yksi oiva väline muiden toimintojen rinnalla. Vaikka kysymys sosiaalityössä ei ole musiikkiterapian toteuttamisesta, on tärkeää tietää musiikin merkityksestä ja vaikutuksista ihmiselle. Tässä erittäin lyhyesti esiin tuomani musiikkitieteen väitöskirjat voivat avata uudenlaista ymmärrystä niistä. Sosiaalityössä voi hyödyntää monien eri tieteenalojen tutkimustietoa – mikä tekee sosiaalityöstä niin hienon tieteenalan ja ammatin.

Lähteet:

Saarikallio, Suvi (2007) Music as Mood Regulation in Adolescence. Jyväskylä Studies in Humanities 67, Jyväskylä: University of Jyväskylä.

Thompson, Mark (2012) The Application of Motion Capture to Embodied Music Cognition Research. Jyväskylä Studies In Humanities 176, Jyväskylä: University of Jyväskylä..

Vuoskoski, Jonna (2012) Emotions Induced and Represented by Music: The Role of Individual Differences. Jyväskylä Studies in Humanities no 174, Jyväskylä: University of Jyväskylä.

Huhtikuu 2012

Petra Malin

Sosiaalityöntekijöiden vallankumous

Kevät 2013. Helsingin Sanomissa ja Ylen uutisissa uutisoidaan näyttävästi suuresta mielenosoituksesta Helsingin keskustassa, jossa asiakkaat ja sosiaalityöntekijät vaativat yhdessä muutosta sortaviin yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Työpaikoilla keskustellaan laajasti, miten jokainen jatkossa pystyy parhaiten osallistumaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Sosiaalityön tutkijoita kutsutaan puhumaan aiheesta eri keskusteluohjelmiin. Kansalaisjärjestöt, viranomaiset ja asiakaspaneelit kokoontuvat yhteen ja nostavat esiin epäkohtia. Asioita viedään yhdessä eduskuntaan ja kunnanvaltuustoihin, joissa ne etenevät aloitteina eteenpäin.

Mahdotonta vai mahdollista?

Kun puhutaan sosiaalityön roolista yhteiskunnallisena vaikuttajana, puhutaan yleensä rakenteellisista ja kulttuurisista tekijöistä, jotka estävät tai hankaloittavat sosiaalityöntekijöiden yhteiskunnallisuutta toimijuutta. Puutteet resursseissa sekä organisaation ja esimiesten tuessa ovat yleensä ensimmäiset mainitut asiat, hiljaisuuden kulttuurin ja median kiinnostuksen vähäisyyden seuratessa perässä. Ylityöllistetyillä sosiaalityöntekijöillä ei ole aikaa paneutua rakenteisiin, ja jos olisikin, vaitiolovelvollisuus ja organisaation käytännöt rajoittaisivat sitä, mitä olisi mahdollista tai suotavaa sanoa. Lisäksi media uutisoi mieluiten vain dramaattisia tarinoita eikä ole kiinnostunut arjen puurtamisesta.

Näin varmasti on. Mutta onko tämä ainoa tarina, jonka me sosiaalityöntekijät haluamme itsestämme yhteiskunnallisina vaikuttajina kertoa?

Sosiologi Margaret S. Archerin mukaan sosiaalinen vuorovaikutus on joko morfostaattista, vallalla olevia rakenteita ja kulttuurista järjestelmää ylläpitävää, tai morfogeneettistä, rakenteita ja kulttuuria muuttamaan pyrkivää. Vaikka kulttuuri ja rakenteet edeltävät yksilöä, tällä on kuitenkin jonkinlainen mahdollisuus vaikuttaa häntä ympäröivään maailmaan. (Archer 1995, 168-169.) Jos toiminta voi olla joko muutokseen pyrkivää tai vallitsevaa tilannetta ylläpitävää, mitä me sosiaalityössä tällä hetkellä teemme?

Sosiaalityön opiskelijoiden, tutkijoiden ja opettajien keskuudessa keskustellaan paljon sosiaalityöstä yhteiskunnallisena vaikuttajana. Rakenteellinen sosiaalityö nähdään yhtenä tärkeimmistä sosiaalityön tehtävistä sekä sosiaalityön vahvana osaamisalueena sosiaalialan ammattikentällä. On tärkeää, että tämä keskustelu jatkuu myös työpaikoilla, mediassa ja resurssien mitoituksista päättävissä elimissä. Rakenteellinen sosiaalityö ei saa jäädä sanahelinäksi, vaan sille täytyy luoda vaikuttamista tukevia rakenteita.

Ei ole kohtuullista vaatia yhdeltäkään yksittäiseltä sosiaalityöntekijältä, että tämä saisi aikaan yhteiskunnallisen muutoksen. Ilman yksilöitä ei silti muodostu yhteisöä. Sosiaalityöntekijät, alan muut toimijat ja asiakkaat ovat yhdessä valtava joukko. Yhteisiä tavoitteita on varmasti löydettävissä. Siis älä vaikene, vaan ota kantaa ja liity yhteen. Torilla tavataan!

Lähteet:

Archer, Margaret (1995) Realist Social Theory: the Morphogenetic Approach. Cambridge: Cambridge University Press.

Toukokuu 2012

Timo Harrikari

LASTEN KALTOINKOHTELUN JA LAIMINLYÖNNIN KÄSITTEELLISISTÄ JA PROFESSIONAALISISTA MUUTOKSISTA – POHJOISMAISTA TUNTUMAA HAKEMASSA

Kävin toukokuun puolivälissä 2012 Norjan Bergenissä lasten pahoinpitelyä ja laiminlyöntiä käsittelevässä pohjoismaisessa konferenssissa, jonka asiaan vihkiytynyt Nordisk Forening mot Barnehandling og Omsorgssvikt oli järjestänyt. Konferenssi oli järjestyksessään seitsemäs ja tämänkertaisena teemana oli Barnemishandling og omsorgssvikt i et krysskulturellt perspektiv.

Osallistuminen foorumille oli ensimmäinen ja kiinnostukseni kohteena erityisesti lasten suojelemista koskeva keskustelun käsitteelliset, opilliset ja ammattikuntakohtaiset muutokset. Olen pohtinut kesäkuussa 2012 ilmestyvän Lasten erityishuolto ja kasvatus Suomessa-klassikon artikkelissani muun muassa lastensuojelun psykiatrisoitumista ja medikalisoitumista ja ajattelin hakea aiheeseen pohjoismaista kosketuspintaa.

Konferenssi oli epäilemättä tieteenala- ja ammattikuntaproblematiikan näkökulmasta kiinnostava. Tieteen edustajat tulivat painokkaasti pediatrian, psykiatrian ja psykologian oppialoilta kun taas kentän puuhaajissa oli edellisten ammattikuntien lisäksi myös sosiaalityön ammattilaisia. Yleisesitelmien puhujia oli pyydetty jokaisesta pohjoismaasta; ruotsalainen ja suomalainen olivat lääkäreitä, tanskalainen psykologi, norjalainen lainoppinut ja islantilainen antropologi. Edellisten lisäksi puhujaksi oli pyydetty englantilaisen NGO:n edustaja, jonka ammatillinen tausta oli sosiaalityössä. En tiedä, voiko tämä joukon pohjalta lausua paljoakaan. Ehkä korkeintaan jotain kevyesti suuntaa antavaa.

Mistä sitten puhuttiin? Puhuttiin yleisesti ottaen paljon pahoinpidellyksi tulemisen riskeistä ja riskitekijöistä. Kiinnostuksen kohteena olivat useissa yleispuheenvuoroissa etnisten ryhmien ja valtaväestön väliset erot lasten ruumiillisessa kurittamisessa, missä selvästi esiintyy maakohtaisia eroja niin esiintyvyydessä, alttiudessa kuin kurittamisen ja pahoinpitelyn määritelmissäkin. Työryhmissä esiteltiin tarkkoja regressioanalyysin kertoimia, mutta yleispuheenvuoroissa riskeistä puhuttiin melko löyhästi ja tarkentamattomasti. Käytännön hankkeissa työskentelevät esittelivät paikallisia malleja ja erilaisia prevention työmuotoja.

Konferenssipäivän aloittivat venäläisten, varsin kovia kokeneiden lasten koskettavat haastattelut, jotka Tromssasta kotoisin oleva valokuvaaja oli tuottanut. Tapasin tekijän varsinaisesti vasta paluumatkalla. Ennen pahasti myöhässä olleen Bergenin koneen lähtöä käyty informaali keskustelu heikoissa elinolosuhteissa elävien lasten mahdollisuudesta saada äänensä kuulumaan julkisuudessa oli ehdottomasti reissun parasta antia.

Syyskuu 2012

Maria Tapola-Haapala

Lapsikeskeisyyden edistämiseen tarvitaan tukea

Viime viikkoina on lastensuojelu ollut yksi julkisen ajatustenvaihdon keskeisimmistä teemoista Suomessa. Keskustelun yhtenä säikeenä on ollut lasten asema ammatillisissa käytännöissä. Epäilyä on saanut osakseen se, missä määrin lapset todella tulevat kuulluiksi sosiaalityössä. Toisaalta lapsikeskeisiä menetelmiä on todettu kehitetyn lastensuojelun piirissä jo varsin kauan.

Itselleni keskustelu on tuonut mieleen myös ne monipuoliset kokeneiden, eri puolilta Suomea olevien sosiaalityöntekijöiden esittämät pohdinnat, joita väitöskirjaani (Tapola-Haapala 2011) varten pääsin muutama vuosi sitten lukemaan. Tutkittuja sosiaalityöntekijöitä yhdisti osallistuminen lapsi- ja nuorisososiaalityön erikoistumiskoulutukseen, ”ammatilliseen lisensiaatin koulutukseen”. Koulutuksessa lasten asema sai erityisen painoarvon, ja suuri osa opiskelijoista mainitsikin kehittymisen lasten huomioimiseen ja osallistumiseen liittyvissä asioissa yhtenä merkittävimmistä koulutusaikaisista kokemuksistaan. Puhe lasten asemasta ei ollut kuitenkaan ristiriidatonta, vaan esille tuli monenlaisia niin lasten aseman vahvistamista tukevia kuin tätä haittaaviakin tekijöitä.

Tärkeää on, että sosiaalityöntekijät pääsevät osallistumaan koulutuksiin, jotka vahvistavat heidän tietojaan ja taitojaan mutta myös käsitystään itsestään suoraan lasten kanssa työskentelevinä ammattilaisina – esimerkiksi Forsbergin ym. (2006, 14) mukaanhan sosiaalityöntekijöitä ei ole ”perinteisessä suomalaisessa lapsiammattilaisten työnjaossa ja hierarkiassa” tällaisena työntekijäryhmänä pidetty. Ajattelutapa, joka on hyvin ongelmallinen jo yksin sosiaalityöntekijöille lastensuojelulaissa asetetut velvoitteet huomioon ottaen, saattaa edelleen vaikuttaa toisinaan myös sosiaalityöntekijöiden omaan ammatilliseen itseymmärrykseen. Aihetta onkin tarpeen käsitellä sosiaalityöntekijöiden mutta tarvittaessa myös muiden ammattikuntien edustajien kesken. Itsestään selvää on, että ammatillinen kehittyminen vaatii sekä aikaa että henkilökohtaisia valmiuksia omien käytäntöjen kriittiseenkin arvioimiseen. Tärkeää olisi, että mukaan kehittämistyöhön saataisiin koko työyhteisö niin, ettei lasten kanssa työskentelyä kummastella vaan siihen kannustetaan.

Lasten asemasta lastensuojelussa puhuttaessa esille nousee usein erilaisia jännitteitä, joista tarvitaan avointa keskustelua. Missä kulkee perheen yksityisyyden kunnioittamisen ja lasten tilanteeseen puuttumisen ja heidän yksilöllisten kokemustensa korostamisen välinen raja? Kuinka löytää tasapaino, jossa huomion saa niin lasten kanssa työskenteleminen kuin vanhempien tarvitsema tukikin? Millaisissa tilanteissa lasten suojelu ja heidän osallistumismahdollisuuksiensa vahvistaminen todella ovat ristiriidassa keskenään? Sen sijaan, että lapsilta ajateltaisiin puuttuvan osallistumisen edellyttämät taidot, tulisi enemmän korostaa työntekijöiden velvollisuutta kullekin lapselle ja tilanteeseen sopivien työskentelytapojen etsimiseen.

´Resurssipula´ on nykyisin niin usein lausuttu sana, että sen voisi helposti kuitata pelkkänä yksinkertaisena hokemana. Riittävien resurssien merkitys on kuitenkin olennainen myös lapsikeskeisyyden vahvistamisen näkökulmasta, sillä lasten kohtaaminen ja heidän tilanteisiinsa paneutuminen vaativat aikaa. Olosuhteet, joissa työn ulkoiset reunaehdot estävät laadukkaan ja eettisesti kestävän työn tekemisen, ovat kohtuuttomat niin työntekijöiden kuin niiden ihmistenkin kannalta, joita työntekijöiden on tarkoitus palvella.

Lähteet:

Forsberg, Hannele; Ritala-Koskinen, Aino & Törrönen, Maritta (2006) Kohti lapsisensitiivistä sosiaalityötä. Teoksessa Forsberg, Hannele; Ritala-Koskinen, Aino & Törrönen, Maritta (toim.) Lapset ja sosiaalityö. Kohtaamisia, menetelmiä ja tiedon uudelleenarviointia. Jyväskylä: PS-kustannus, 5-18.

Tapola-Haapala, Maria (2011) Sosiaalityön ammattilaiset refleksiivisinä toimijoina. Tutkimus erikoistumiskoulutuksesta Margaret Archerin teorian valossa. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2011:4. Verkkojulkaisu osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-10-6691-7

Lokakuu 2012

Raija Väisänen

Inhimillinen turvallisuus gerontologisen sosiaalityön kysymyksenä

Inhimillinen turvallisuus kaikkine ilmenemismuotoineen on gerontologisen sosiaalityön yksi peruskysymys. Professori Pauli Niemelän johtama laaja turvattomuustutkimus (esim. Niemelä 2000) osoitti, että turvallisuuteen liittyy myös monia uhkia. Tutkimuksessa erottui menetyksiä pelkäävien 50-74-vuotiaiden ryhmä, jolla pelot kohdistuivat erityisesti terveyteen, ihmissuhteisiin, taloudelliseen toimeentuloon, arvostukseen ja asemaan sekä yhteiskunnallisiin palveluihin liittyviin menetyksiin. Tutkimus osoitti, että erilaiset yhteiskunnalliset järjestelmät pystyvät tuottamaan pääosin aineellista turvallisuutta, mutta henkinen turvallisuus perustuu keskeisesti ihmissuhteita ja ihmisarvoa korostavaan kulttuuriin. Keskeisimmät turvallisuutta lisäävät tekijät löytyvät läheltä ja niitä ovat esimerkiksi luottamus toisiin ihmisiin, elämän tyydyttävyys ja asioiden ennakoitavuus. Vapauden, yksityisyyden suojaamisen, itsemääräämisoikeuden ja autonomia kysymykset ovat perusturvallisuuden kannalta merkittäviä. Ovat nämä painotukset gerontologisen sosiaalityön kiinnostuksen kohteita?

Ikääntyneiden hyvinvointitarpeita ja palvelujärjestelmän uudistamista koskeva ja 55-79-vuotiaisiin kohdistuvassa tutkimuksessa (Grudinschi ym. 2012) tuli esiin, että miehet arvioivat turvallisuuden tunteensa hiukan vahvemmaksi kuin naiset. Maaseudulla tai haja-asutusalueella ja kuntakeskuksissa tai taajamissa asuvat arvioivat turvallisuutensa hiukan paremmaksi kuin esikaupungissa tai kaupungin keskustassa asuvat. Turvallisuuden tunteen ja yksinäisyyden tunteen välillä oli selkeä yhteys. Joukossa oli hiukan yli kolmasosa niitä, jotka kokivat turvallisuuden tunteensa hyväksi, vaikka olivatkin erittäin yksinäisiä. Sekä turvallisuuden tunteen että ihmissuhteiden riittävyyden arvioi erittäin huonoksi vastaajista lähes 15 %. Miten gerontologinen sosiaalityö voi tavoittaa tämän keskeisen kohderyhmän, sillä myös palvelujen saatavuus oli huonointa niillä, joilla on sekä sosiaalisia rajoitteita.

Erilaisten riskiryhmien tunnistamisesta, sosiaalisten olosuhteiden rakentamisesta terveyttä edistäviksi ja ihmisten osallisuuden vahvistamisesta nousee uusia haasteita gerontologiselle sosiaalityölle (esim. Fitzpatrick 2008). Miten näitä kansainvälisessä terveyshyötymalli-ideologiaa painottavassa ajattelussa korostuvia kysymyksiä on mahdollista lähestyä suomalaisessa gerontologisessa sosiaalityössä? Ikääntymisen myötä yleistyvät erilaiset pitkäaikaissairaudet ja sairauksien lisäksi tulevat esiin elinolojen ja erilaisten psykososiaalisten tekijöiden vaikutukset selviytymiseen sekä erityisesti kotiin liittyvät merkitykset ja rajankäynti julkisen ja yksityisen elämänpiirin välillä.

Voidaanko gerontologisessa sosiaalityössä edistää yhteisöllisyyttä turvallisuutta vahvistavana tekijänä? Yhteisöllisyyden merkitys on tulevaisuudessa suuri, mutta lämminhenkistä yhteisöllisyyttä ilmenee selvimmin vain siellä, missä ihmiset myös välittävät toisistaan. Yhteisössä ilmenevällä sosiaalisella vastuulla on todettu (Haarni 2010) olevan yhteyksiä esimerkiksi elämän tyydyttäväksi kokemiseen. Gerontologisessa sosiaalityössä tiedetään, että hyvinvointia tukeva sosiaalinen ympäristö rakentuu hyvistä perhe-, ja ystävyyssuhteista sekä luottamuksesta ja viihtyisästä asuinympäristöstä. Toisaalta sosiaaliset suhteet ovat muuttamassa muotoaan, sillä suvun merkitys on Pohjoismaissa viime vuosina vähentynyt ja muiden läheisten ihmisten (ystävien) merkitys kasvanut. Yksin asuvia on paljon, mutta heistä useimmat asuvat yksin vapaasta omasta tahdostaan. (Saari 2010.) Ikääntyneiden itsenäistä selviytymistä tukeva ja sosiaalisia suhteita edistävä teknologia on ydinkäsite myös gerontologisessa sosiaalityössä. Teknologian avulla voidaan lisätä yleistä turvallisuuden tunnetta, mutta lisäksi tarvitaan gerontologisen sosiaalityön alaan liittyvää tutkimusta teknologian vaikutuksesta esimerkiksi ikääntyneiden ihmisten välisen keskinäisen luottamuksen rakentumiseen ja ihmisarvon vahvistumiseen.

Kulttuurinen ulottuvuus voi gerontologisen sosiaalityön kontekstissa saada useammanlaisia tulkintoja. Englannissa kulttuurisuus on noussut kiinnostuksen keskiöön esimerkiksi ikääntyneille suunnattujen palvelujen suunnittelussa, tarjonnassa ja toteutuksessa. Kulttuurisen osallisuuden uskotaan vahvistavan yksilöiden ja yhteisöjen elinvoimaa, sosiaalista pääomaan ja luottamusta sekä kykyä toimia merkittävien päämäärien suuntaan. Kulttuurinen osallisuus voi vahvistua sisäisen kasvun prosessina, joka etenee itsetutkiskelun kautta. (Faithurst, Baines, Williamson, Ryan, Reed & Cook 2011.) Suomessa gerontologisessa sosiaalityössä käytetty käsite sosiokulttuurisuus merkitsee esimerkiksi ihmisen kotiympäristön merkityksen tunnistamista ja elämänkulun eri vaiheiden arvostamista, yksinäisyyden ehkäisemistä sosiaalisten kontaktien avulla, oman identiteetin säilyttämistä mahdollisimman ehjänä ja ihmisen kunnioittamista. Nämä ovat myös keskeisiä ihmisen perusturvallisuutta vahvistavia tekijöitä.

Lähteet

Fairhurst, Eileen & Baines, Sue & Williamson, Tracey & Ryan, Julia & Reed, Jan & Cook, Glenda 2011. Older people, participation and collaborative governance in post-industrial cities in England. Eileen Fairhurst to Juha Hämäläinen/sähköpostin liitetiedosto. Luettu 17.5.2011.

Fitzpatric, Marilyn 2008. Frameworks for supporting patients with long term conditions. In: M. Presho (toim.) Managing long term conditions. A social model for community practice, Chichester: Wiley-Blackwell, 1–20.

Forss, Simo 2004. Kansalliset kehitysohjelmat, työhyvinvointi ja ikääntyvien työssä pysyminen: Eläketurvakeskuksen monisteita 52. Helsinki: Eläketurvakeskus.

Grudinschi, Daniela; Hallikas, Jukka; Hiltunen-Toura; Maarit; Hokkanen, Timo; Hämäläinen, Juha; Kaljunen, Leena; Pehkonen, Aini; Sintonen, Sanna; Väisänen, Raija & Ylä-Outinen, Tuulikki 2012. Ikääntyvien hyvinvointitarpeista palvelujärjestelmän uudistamiseen. Lappeenranta University of Technology.

Haarni, Ilka 2010. Kolmas elämä. Aktiiviset eläkeikäiset kaupungissa. Helsinki: Gaudeamus.

Niemelä, Pauli 2000. Suomalaisen väestön torvattomuusprofiili. Julkaisussa: P. Niemelä & A-R. Lahikainen (toim.) 2000. Inhimillinen turvallisuus. Tampere: Vastapaino, 347–376.

Presho, Margaret 2008. Cultural competence in service delivery. In: M. Presho (ed.) Managing long term conditions. A social model for community practice. Chichester: Wiley-Blackwell, 196–219.

Saari, Juho 2010. Yksinäisten yhteiskunta. Helsinki: Otava.

Joulukuu 2012

Sanna Väyrynen

Joulun enkelit

Elämme joulun odotuksen aikaa. Pirtteihin sytytellään jouluvaloja ja työpaikoilla syksyn väsymys väreilee ilmassa, sitä ovat piristämässä onneksi tai onnettomuudeksi pikkujoulut. Joulu. Mitä kaikkea me ihmiset teemmekään päästääksenne viettämään kuusen ja kanelin tuoksuista joulua. Sosiaalityöntekijät ja poliisit näkevät kuitenkin joulun kääntöpuolen. Vähäisimpänä tästä ei ole pitkäksi menneet tai muuten ikävästi loppuneet pikkujoulut. Muutama glögilasi liikaa aiheuttaa joihinkin perheisiin koko elämää ravistelevan perhekriisin, kun puoliso on viehättynyt pikkujoulujen pikkutunneilla työkaverinsa tai muun viehättävän henkilön seurasta ja nukahtanut vahingossa tämän kainaloon. Pahaa mieltä ja turpakäräjiä on riittänyt pitkäksi aikaa. Saati sitten tilanne, jossa tunteet ovat nousseet pintaan toisella tavalla. Työkaverin vuoden sisään nakkelemat nokkeluudet ovat alkaneet hatuttaa, niiden aiheuttamana aggressio on suomalaisen humalan voimin purettu joko kaveriin tai ihan vain johonkin sivulliseen, jonka pärstä ei ole miellyttänyt. Kotimatka on päätynyt putkareissuun ja tapahtumaa selvitellään vielä tulevanakin vuonna raastuvassa. Ei ole mukavaa sellainen. Nämä ovat jälkensä jättäviä mutta korjattavia asioita.

Perheiden ongelmat, jotka näkyvät jouluyön lastensuojelutarpeena sen sijaan saavat tuntemaan voimattomuutta. Vanhempien riidat, päihdeongelmat ja muut vaikeudet kärjistyvät joulun lämpöisissä tunnelmissa. Jos pitkin vuotta kotona on jouduttu hälyttämään poliisi paikalle päihdehuuruisten nyrkin heiluttelujen vuoksi, myös jouluyö kaikkine odotuksineen voi päätyä katastrofiin. Joulu on tunteiden aikaa. Valitettavasti positiivisilla odotuksilla ladattu tunnepitoinen yhdessäolon hetki voi kääntyä liiallisten joulujuomien vanavedessä turhaumien ja pahanmielen purkaukseksi, känni toheltamiseksi, huutamiseksi ja nyrkkien heilutteluksi. Ja taas ovat poliisi ja sosiaalityöntekijä pirtissä. Lasten vuoden mittaan kokemat pelon hetket syvenevät pettymykseksi ja kodin menettämisen peloksi, kun kodin sijaan joulun vietto jatkuu ensi- ja turvakodin lämpöisessä hoivassa. Pettymyksien ketju voi jatkua vuodesta toiseen. Joulu ei ole enää näille lapsille hauska ja lämmin yhdessäolon juhla vaan kaikkien pelkojen, traumojen ja häpeän tyyssija.

Synkistelystäni huolimatta ajattelen joulun olevan myös levon, pysähtymisen ja rauhan aikaa. Parhaimmillaan se on aikaa, jolloin olemme aidosti läsnä läheisillemme, koemme kiitollisuutta ja välittämistä. Siksi pidän tärkeänä tuoda esiin myös tämän suomalaisille niin merkityksellisen juhlan kääntöpuolen ja kiittää siitä, että meillä on ihmisiä, ammattilaisia, jotka päivystävät myös jouluna. Olen viimeisen vuoden aikana tehnyt tutkimusta parisuhdeväkivallasta sekä päihde- ja mielenterveysongelmista. Olen lukenut ammattilaisten kuvauksia perheväkivaltatilanteista, kuunnellut heidän tarinoitaan sekä parisuhdeväkivallasta että ihmisten päihde- ja mielenterveysongelmien värjäämästä arjesta. Lisäksi olen kuunnellut väkivallan tekijöiden kertomuksia elämästään ja havainnut, miten usein väkivalta, päihteet ja muut ongelmat kietoutuvat yhteen.

Kaikki lukemani ja kuulemani saavat minut pohtimaan sitä, miten tärkeää on, että on ihmisiä, ammattilaisia, jotka pysähdyttävät, kuuntelevat ja pyrkivät myös ymmärtämään. Siinä missä joulu on valon juhla, voi sosiaalityöntekijöitä ja poliiseja pitää valotyöntekijöinä, jotka menevät kohti pimeää, kohtaavat kärsimyksen ja hädän ja vielä kaiken kurjan nähtyäänkin pyrkivät ymmärtämään ja auttamaan. Jouluyössäkin he ovat niitä arjen enkeleitä, jotka hakevat lapset pois pimeästä ja pyrkivät näyttämään myös vanhemmille elämässä olevan valon.

Läsnä olevaa ja rauhaisaa joulua kaikille arjen enkeleille ja voimia valotyöhön vuodelle 2013!

Tammikuu 2013

Marjaana Seppänen

Tammikuun kolumni

Vuoden vaihduttua olen pysähtynyt miettimään kulunutta vuotta sosiaalityön näkökulmasta. Lienee aluksi syytä painottaa, että riippuu aina havainnoijasta, mihin kukin on katseensa kiinnittänyt. Itselläni on sellainen tunne, että sosiaalityö on ollut vuoden 2012 aikana erityisen paljon esillä tiedotusvälineissä. Päällimmäiseksi jäi mieleen keskustelu, joka liittyi pienen tytön väkivaltaiseen kuolemaan. Sosiaalityön rooli ja sosiaalityöntekijöiden toiminta tämän surullisen tapauksen yhteydessä nousi yhdeksi keskusteluteemaksi. Sosiaalityöntekijöiden pätevyysvaatimuksia, osaamista, tietopohjaa, toimintatapoja sekä resurssointia ja toimintaympäristöä arvioitiin monesti varsin kriittisestikin.

Mielestäni kuluneen vuoden keskustelussa kuitenkin erityistä oli se, että sosiaalityön tutkijat ja opettajat osallistuivat aktiivisesti keskusteluun. Valtakunnan päälehdissä ilmestyi useita analyyttisiä, selkeitä ja hyvin perusteltuja kirjoituksia sosiaalityön tilanteesta. Esille tuotiin hyviä perusteita sille, miksi tilanteeseen ei tulisi reagoida vain muuttamalla sosiaalityöntekijöiden kelpoisuusvaatimuksia tai tinkimällä akateemisen koulutuksen määrästä ja laadusta, niin kuin useissa kirjoituksissa ehdotettiin. Kuten Maria Tapola-Haapala Helsingin sanomissa (22.10.2012) julkaistussa kirjoituksessaan esitti, sosiaalityössä tarvitaan pikemminkin tieteellisen lähestymistavan vahvistamista kuin siitä luopumista. Ilmiöt, joiden parissa sosiaalityö toimii, edellyttävät laaja-alaista tutkimustietoon perustuvaa kykyä tulkita ja tuottaa tietoa niistä. Elina Virokannas totesi (HS 20.10.2012), että Suomessa on onnistuttu hyvin sosiaalityön kehittämisessä vankkaan tutkimustietoon perustuvaksi ammatiksi. Käytännön taitojen ja osaamisen harjoittaminen kietoutuu tiiviisti yhteen teoreettisen ja analyyttisen ajattelutaidon sekä sosiaalityön eettisten periaatteiden kanssa. Ajankohtaisena ongelmana esille tuotiin useassa kirjoituksessa sosiaalityön koulutuspaikkojen liian vähäinen määrä sekä palkan ja työn vaativuuden välinen epäsuhta.

Vaikka sosiaalityöhön kohdistuneen kritiikin keskeiset kärjet olivat syksyn 2012 keskustelussa pitkälti samoja, joita aiemminkin vastaavissa tilanteissa on nostettu esille, meidän sosiaalityön koulutuksen ja tutkimuksen parissa työskentelevien on tärkeä kuunnella esitettyjä näkemyksiä. Onko sosiaalityön koulutus ja tutkimus kyennyt parhaalla mahdollisella tavalla edistämään sosiaalityön toteutumista ja toimintaedellytyksiä? Voisimmeko tehdä jotakin toisin? Toisaalta joskus tuntuu jopa toivottomalta käydä vuodesta toiseen samoja keskusteluja sosiaalityön toteuttamiseen liittyvistä ongelmista ilman, että mitään parannuksia saataisiin aikaan. Uskallan kuitenkin väittää, että nyt uuden vuoden alkaessa näkyvissä on toivoa herättäviä merkkejä. Voisimmekin julistaa vuoden 2013 sosiaalityön toivon vuodeksi. Tuntuu siltä, että käyty julkinen keskustelu sekä vahva taustatyö erilaisissa työryhmissä ja asiantuntijatehtävissä on tuottamassa tulosta. Sosiaalityön koulutukseen on myönnetty lisärahoitusta, jonka turvin työtekijöitä voidaan kouluttaa lisää ja siten toivottavasti poistaa työvoiman saantiin kytkeytyviä ongelmia. Tutkimuksen rintamalla on tapahtunut paljon positiivista: meillä alkaa vuosien työn tuloksena olla vahva sosiaalityön tutkimuksen traditio, joka tuottaa tietoa sosiaalityön kohdeilmiöistä ja käytännöistä. Sosiaalityön tutkimuksen toimijat edistävät entistä tiiviimmässä yhteistyössä sosiaalityön tutkimuksen perusedellytyksiä, ja tulevat sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteet tulevat parhaimmassa tapauksessa rakentumaan siten, että sosiaalityön tutkimuksella on entistä keskeisempi sija käytäntöjen pohjana ja niiden kehittämisessä.

Toivotan kaikille kolumnin lukijoille hyvää sosiaalityön toivon vuotta 2013!

Helmikuu 2013

Mervi Tolonen

Parempaan sosiaalihuoltoon – mutta miten

Kollega tuli lastensuojelutilaisuudesta. Kun kysyin, mitä jäi käteen, oli vastaus arvostelu sosiaalityöntekijöiden työskentelystä, toiminnasta ja osaamisesta. Viime kevään traagisten tapahtumien vuoksi lastensuojelua on selvittänyt eri ministeriöiden asettama usea työryhmä, joille kaikille on ollut yhteistä se, ettei yhtään käytännön sosiaalityöntekijää tai perhetyöntekijää ole mahtunut selvitysryhmään. Saattaa olla puolensa, että muut arvioivat lastensuojelun toimintaa, mutta ei voi välttyä ulkopuolisten ”ruoskinta”-ajatukselta varsinkin, kun yhden selvitysryhmän jäsenen näkemys tuli taannoin esille, etteivät sosiaalityöntekijät yksinkertaisesti osaa tehdä työtään oikein.

Voi kysyä, missä on se mittari, jonka avulla voidaan arvioida, onko tehty oikein tai riittävästi. Yksi mittari on hallinto-oikeus, jonka sanotaan istuvan monen sosiaalityöntekijän olkapäällä, kun päätöksiä valmistellaan ja tehdään. On surullista, jos työtä määrää hallinnolliset seikat eikä todellinen muutostyö. Viime vuosina on puhuttu paljon vaikuttavuuden mittaamisesta ja sen vaikeudesta. Kun lastensuojelupalveluja saaneita lapsia ja heidän vanhempiaan haastatellaan työn vaikutuksesta ja onnistumisesta, saadaan eri vastaukset riippuen siitä, onko perhe akuuttitilanteessa tai on selviytynyt vaikeuksistaan ja on kulunut riittävästi aikaa arvion tekemiseen. Usein lastensuojelun ulkopuolella olevat henkilöt kiinnittävät huomiota negatiivisiin asioihin, mutta positiiviset tulokset jäävät varjoon. Pelastustarinat ovat myös tarpeellisia. Viime marraskuussa järjestettiin yksi lastensuojelun kuulemistilaisuus, jossa oli selviytyjiä ja kokemusasiantuntijoita. He antoivat positiivista palautetta lastensuojelutyöstä, mutta kaksi seikkaa nousi ylitse muun. Sosiaalityöntekijää on hankalaa tavata pitkien jonojen vuoksi. Toinen epäkohta oli työntekijöiden vaihtuvuus. Nämä ovat tuttuja asioita itse kullekin ja selviä viestejä työn organisoinnin ongelmista, henkilöstömitoituksesta ja työolosuhteista.

Toivottavasti työryhmät esittävät aikanaan todellisia parannusehdotuksia ongelmien ratkaisemiseksi. En jaksa uskoa siihen, että työtä tehtäisiin aina väärin. Työssä olevien osaamista vahvistetaan täydennyskoulutuksella, sillä sosiaalihuoltolaki velvoittaa kunnan järjestämään kaikille sosiaalihuollon tehtävissä työskenteleville koulutusta. Uusi vireillä oleva sosiaalihuoltolaki tulisi laajentamaan täydennyskoulutusvelvoitteen yksityisiin palveluntuottajiin. Monta muutakin hyvää asiaa on luvassa uuden lain myötä, kunhan ne muuttuvat käytännöiksi. Asiakkaan tarpeet ja niihin vastaaminen tulevat keskiöön. Tarkoitus on päästä pois järjestelmäkeskeisyydestä, mikä vaatii henkilöstöltä uutta asennetta ja osaamista.

Lakiluonnoksen mukaan kunnanvaltuustolle tulee laatia joka vuosi hyvinvointiraportti ja kerran valtuustokaudessa laajempi hyvinvointikertomus. Näissä molemmissa asiakirjoissa on arvioitava ja ennakoitava kuntalaisten sosiaaliseen hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä, kunnan sosiaalihuoltoon varattujen voimavarojen riittävyyttä ja tilaa sekä sosiaalipalvelujen saantia. Jos puutteita ilmenee, ne pitää ratkaista. Moni on pohtinut, millä tiedolla arvioidaan sosiaalista hyvinvointia, henkilöstön riittävyyttä ja palvelujen toteutumista ja miten tiedot kerätään. Siihen ei ole suoraa vastausta lakiluonnoksessa. Laatua käsittelevässä pykälässä kirjoitetaan, että sosiaalihuollon on oltava laadukasta, turvallista ja asianmukaisesti toteutettua sekä perustuttava käytettävissä olevaan tutkimustietoon.

Ensimmäistä kertaa lain tasolla todetaan tutkimustiedon tarve sosiaalihuollossa. Tarvitaan tutkimusta laadun takeeksi, mutta tarvitaan tutkimusta myös siitä, millaiset arviointikriteerit soveltuvat parhaiten mittamaan kunnan sosiaalisen hyvinvoinnin tilaa, voimavarojen riittävyyttä ja sosiaalipalvelujen saantia. Arviointikriteereiden tulee olla yleisesti päteviä. Ajankohtainen puheenaihe on se, missä ovat tutkimuksen resurssit. Olisi tarvittu selkeä säädös erityisvaltionosuudesta, mikä olisi taannut vuosittaiseen valtion budjettiin tutkimusvaroja. Sosiaali- ja terveysministeriön näkemyksen mukaan erityisvaltionosuus sisältyy sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislakiin. Kun emme tiedä, milloin järjestämislaki saadaan aikaan, pitäisi jo aiemmin turvata tutkimuksen tekeminen. Tasapuolisuuden nimissä sosiaalihuolto tarvitsee tutkimus- ja kehittämisrahaa, kun se on ollut iät ajat terveydenhuollossa. Pitkäjänteinen tutkimus, laadukkaat palvelut ja tyytyväiset asiakkaat – ketju, jonka me haluamme toteutuvan sosiaalihuollossa.

Maaliskuu 2013

Kirsi Nousiainen

Sosiaalityöntekijät barrikadeille?

Olen tavattoman iloinen tämän päivän sosiaalityön opiskelijoista. Varsinaisen päivätyöni ohessa minulla on ollut tilaisuus jo vuosien ajan opettaa pääasiassa Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella ja nyt myös Tampereen yliopiston yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikössä. Sosiaalityön opiskelijat ovat huomattavan valveutuneita yhteiskunnallisesti – jos tällainen hieman juhlallinen ilmaisu sallitaan – ehkä hei eivät muutoin sosiaalityön opiskelijoita olisikaan.

Helsingin yliopiston sosiaalityön opiskelijat perustivat vuonna 2009 oman ainejärjestön Stydi ry:n, kun he aiemmin olivat kuuluneet yhteiseen yhdistykseen sosiaalipolitiikan opiskelijoiden kanssa. Stydi ry. julkaisee myös omaa lehteä Kajahdusta. Lehteä lukiessani koen tämän samaisen ilon tunteen kerta toisensa jälkeen. Lehden ja sen juttujen avulla pääsee hyvin kurkistamaan opiskelijoita askarruttaviin asioihin ja heidän ajatusmaailmaansa. Kajahduksen eri numeroilla on ollut myös kiinnostavia teemoja, jotka ovat yhteiskunnan ja inhimillisen elämän erilaisia ulottuvuuksia koskettavia. Vuoden 2011 toiseksi viimeisen numeron eli kolmosen teemana oli vallankumous, jossa muun muassa oli gallupkysely opiskelijoille siitä, minkä puolesta he tekisivät vallankumouksen. Talous- ja sosiaalihistorian opiskelija Maarit esimerkiksi olisi valmis globaaliin vallankumoukseen sellaisia ”rakenteita vastaan, joiden vuoksi ihmiset elävät köyhyydessä ja kuolevat nälkään”.

Olin itse nuorena opiskelijana 1970 -luvulla mukana poikkeuksellisen laajassa ja näkyvässä yhteiskunnan rakenteisiin muutosta vaatineessa liikehdinnässä. Kun mitään vastaavaa ei sen jälkeen ole Suomessa esiintynyt, on tällaisen konkarin mieltä lämmittävää nähdä yhteiskunnallisesti aktiivisia nuoria opiskelijoita. Asunnottomuustutkijana olen pannut merkille muun muassa helsinkiläisten sosiaalityön opiskelijoiden mukana olon asunnottomuuden vastaisessa mielenosoituksessa. Lokakuussa 2011 olen kirjoittanut Facebook -statukseeni: ”Hienoa – sosiaalialan opiskelijat mukana marssimassa asunnottomien puolesta! ” Saman vuoden Kajahduksen numerossa neljä oli juttu siitä, kuinka opiskelijat olivat mukana asunnottomien yön tapahtumissa. Hakaniemen torilla opiskelijat keräsivät asunnottomilta viestejä tuleville sosiaalityöntekijöille siitä, millainen on hyvä sosiaalityöntekijä. Anna Nádasi kirjoittaa Kajahduksen jutussa: ”Sosiaalityön ammatillisuuteen kuuluu merkittävässä määrin yhteiskunnallinen vaikuttaminen.” Olen Annan kanssa samaa mieltä.

Samaisessa Kajahduksen numerossa oli haastateltu kyseisenä vuonna Sosiaalityön tutkimuksen seuran väitöskirjapalkinnon saanutta Satu Ranta-Tyrkköä. Hänen tutkimuksensa käsittelee intialaista yhteisöteatteria, joka tekee omanlaistaan sosiaalityötä. Teatteri käsittelee yhteiskunnallisia kysymyksiä paikallisten tarinoiden kautta. Muistelen väitöskirjapalkinnon arvosteluraadin puheessaan sosiaalityön tutkimuksen päivillä kiinnittäneen Sadun tutkimuksen muun muassa radikaalin sosiaalityön perinteeseen. Mutta mitä radikaali sosiaalityö tai yhteiskunnallinen vaikuttaminen voisi olla tänä päivänä. Itse olen sitä mieltä, että se voi olla hyvin laaja kirjo erilaista toimintaa. Sen ei tarvitse olla vain poliittisia tai kantaa ottavia mielenosoituksia – mutta se tarvitsee myös niitä. Sosiaalityöntekijöiden tulisi aktiivisesti osallistua asiakkaittensa ja kuntalaisten rinnalla erilaisiin julkisiin esiintymisiin ja kannanottoihin ja olla niitä edistämässä. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen voi kuitenkin olla myös muunlaista toimintaa, kuten Sadun väitöskirja osoittaa. Tärkeintä nähdäkseni on se, että tekee jotain – vaikka pieniäkin tekoja – yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Mukana voi olla ripaus idealismiakin – haaveet eivät koskaan ole pahasta.

Lukemista ja tutustumista varten:

Malin, Petra (2011) Ammatillisuus ei ole koko totuus sosiaalityöstä. Kajahdus 4: s. 6-9.
Nádasi Anna (2011) ”Ei tätä kestä selvin päin.” Kajahdus 4: s. 50-52.
Nurminen, Minna ja Malin, Petra (2011) Gallup. Minkä puolesta tekisit vallankumouksen? Kajahdus 3: s. 16-17.
Ranta-Tyrkkö, Satu (2010) At the Intersection of Theatre and Social Work in Orissa, India: Natya Chetana and Its Theatre. Acta Universitatis Tamperensis : 1503. Tampere: Tampere University Press.

Stydi ry.
Kajahdus

Huhtikuu 2013

Katja Kuusisto

Päihdehoito kohtaa haasteita – miten niihin vastataan?

Päihdehoitolaitokset on ajettu viime vuosina ahtaalle. Päihdehoitoa tutkineena ja jossain määrin hoitotutkijaksi profiloituneena kuulen usein huolestuttavia uutisia kentältä. Hyvinvointipalveluja on organisoitu jo pitkään samankaltaisin rakentein kuin yritysmaailmassa. Kuntaorganisaatiossa 2000-luvulla tapahtunut rakenteellinen ja toiminnallinen muutos on nostanut tuloksellisuuden keskeiseksi tavoitteeksi kunnallisessa päätöksenteossa. Sosiaalialalla tämä näkyy siten, että palveluiden ostaminen ja kilpailuttaminen ovat yleistyneet tilaaja-tuottajamallin kehyksessä. Palveluiden laadun varmistus ja palvelun vaikuttavuuden arviointi ovat tulleet entistä tärkeämmäksi.

Päihdehoitolaitoksia piinaa huoli siitä, miten he voivat osoittaa toimintansa olevan tuloksellista. Palvelun kun tuottaa usein se, joka pystyy olemaan taloudellisesti kilpailukykyinen. Tuloksellisuuden mittarit ovat jossain määrin vääristyneet. Mitä on siis tuloksellisuus päihdehoidossa? Pienempi miinusmerkki kuntatalouden tilinpäätöksessä? Suurin asiakasvirta? Vai onnistuminen siinä, mitä hoidolla on tavoiteltu? Ehkä kaikkea tätä, mutta itse toivoisin painopisteen olevan jälkimmäisessä. Tämä hoidon vaikuttavuuden arvioiminen ottaa tarkasteluun myös palvelun sisällöt ja asiakkaan kokemuksen hoidosta. On totta, että erityisesti päihdehuollossa tulee kuitenkin usein sietää sitä, että palveluiden vaikuttavuus ei ole yhtä kuin asiakkaan palveluntarpeen poistuminen. Ongelmat ovat usein kompleksisia ja hoidollinen edistyminen hidasta.

Liekö asiaan nyt kuitenkin saatu parannus, kun eilen uutisoitiin, että alkoholismiin on kehitettyuusi lääke, joka mahdollistaa kohtuukäytön.[1] Hienoa! Mutta miksi olen tästä huolissani? Ajatus siitä, että päihdeongelma on voitettavissa yksinkertaisesti perusterveydenhuollon palveluiden tarjoaman pillerin avulla, on monen korviin kiehtovaa kuultavaa. Kuntapäättäjä voi nähdä tässä yhden mahdollisuuden perustella päihdehuollon erityispalveluiden ja laitospäihdehoidon heikennyksiä.

Tosiasiassa en usko, että sitä pilleriä, joka lopettaa päihdeongelman ja tekee psykososiaalisen päihdehoidon ja laitoshoidon tarpeettomaksi, on vielä keksitty. Keksitäänkö ollenkaan, se on kokonaan eri kysymys. Kyseisessä uutisessakin pienellä äänenpainolla todettiin, että ”enemmän kuppia kallisteleville” pilleri ei ole riittävä ’hoitomuoto’. Sitaatit hoitomuodon ympärillä ovat allekirjoittaneen.

Aiemmissa tutkimuksissa[2] on todettu, että päätyminen kohtuukäyttöön on tyypillisempää niille, joiden ongelma-aste on pienempi. Siten kohtuukäyttöön siirtyvät todennäköisemmin ne, jotka kykenevät toipumaan muutenkin ilman professionaalista päihdehoitoa. Kohtuukäyttäjien vähäisyys todentaa sen, että täysraittiuden odotusarvo on vakaampi kuin kohtuukäytön. Kohtuukäyttö näyttää teoriassa toimivalta joidenkin kohdalla, mutta siitä muodostuu valitettavan usein tavoite myös päihdehoitoon tulijoille, joiden päihdeongelma kaikkine seurannaisvaikutuksineen on jo muutenkin kompleksinen. Hanketutkimuksessamme[3] hallitun käytön asetti tavoitteeksi liki kaksi kolmasosaa. Aika harvalla tavoite toteutuu.

Hoitoonohjaus kohtaa marginalisoituneen osan myös päihteiden käyttäjistä. Hoitoon hakeutuvilla tarpeet muutoksen kokonaisvaltaiseen tukemiseen ovat suuremmat. Hoidon tehtävä on tukea hoidon piiriin hakeutuvaa muutosprosessissa ja vahvistaa asiakkaan pystyvyysodotuksia. Toipumisen käsittäminen monen vaikuttavan tekijän vuorovaikutukseksi on tärkeää. Toipumisessa on kyse siitä, että oikeita asioita tapahtuu oikeaan aikaan. Muuttujia ja polveilevuutta asiakkaan päihdekäytön uralla on niin paljon, että ennusteiden tekeminen on hankalaa, jopa mahdotonta.

Hoitojärjestelmä on rakennettu tukemaan juuri vaikeimmin addiktoituneita. On siis toki tervetullutta saada uusia keinoja, jotka kohdentuvat päihdekäyttönsä puolesta riskiryhmien auttamiseen. Ei kuitenkaan auta unohtaa hoidon välttämättömyyttä vakavammista päihdeongelmista kärsiville. Suuri osa alkoholiongelmaisista hyötyy päihdehuollon erityispalveluista nyt, ja tulevaisuudessa. Erityistason päihdehoitoa tarvitaan edelleen ja sen tarve on käytön ja siitä seuranneiden haittojen lisääntymisen myötä koko ajan kasvava. Tämä ei käy yhteen päihdehuollon erityispalveluiden heikennysten kanssa. Toivon päättäjiltä suoraselkäisyyttä myös kuntatalouden suhteen vaikeina aikoina. Heikennykset kohdistetaan liian usein niihin, jotka eivät jaksa nousta barrikadeille oman asiansa vuoksi. Sosiaalityöntekijät ovat avainasemassa siinä, että välittävät rakenteellisen sosiaalityön keinoin tietoa päättäjille asiakkaidensa elämäntilanteista ja niistä vaikeuksista, joita he arjessaan kohtaavat. Vain siten he voivat toimia näiden vaikeuksien poistamiseksi.

[1] MTV3:n Kymmenen uutiset 24.3.2013.

[2] esim. Kuusisto 2010

[3] ks. esim. Kuusisto & Saarnio 2012

Kuusisto (2010) Kolme reittiä alkoholismista toipumiseen. Tutkimus muutoksesta hoidon ja vertaistuen avulla sekä ilman professionaalista hoitoa. University of Tampere: Tampere University Press, väitöskirja.

Kuusisto, Katja & Saarnio, Pekka (2012) Päihdehoidon toimivuus yleisten tekijöiden valossa. Katsaus projektin tuloksiin. Yhteiskuntapolitiikka 77(3), 290–301.

Toukokuu 2013

Ilse Julkunen

Toimiva monikielisyys ja relevantti tutkimus

Aloitin helmikuussa Sosiaalityön tutkimuksen seuran puheenjohtajana. Seurassahan vaihtuu yhteisen edun nimissä puheenjohtaja joka toinen vuosi. Nyt oli Helsingin yliopiston vuoro tarttua ruoriin. Helsingin yliopisto on kaksikielinen yliopisto ja vastaa valtakunnallisesti sosiaalityön ruotsinkielisestä opetuksesta. Tämä on myös oma työsarkani, ruotsinkielinen sosiaalityön opetus ja käytäntötutkimus. Näihin tämä minun ensimmäinen kolumni myös liittyy. Olisikohan jonkinlainen ripittäytyminen? Pohdin siis tässä kolumnissa kaksikielisyyttä ja käytäntötutkimusta.

Helsingin yliopiston strategiana on vahvistaa kaksikielisyyttä matkalla toimivaan monikielisyyteen. Tämä tapahtuu lisäämällä kaksikielisten tutkintojen määriä vahvistamalla yhteistyötä pohjoismaisten yliopistojen kanssa ja kannustamalla rinnakkaiskielisyyttä. Kaksikielisiä (suomi/ruotsi) tutkintoja kokeillaan syksystä lähtien myös sosiaalityössä kandidaattitasolla. Käytännössä suomenkielinen opiskelija voi suorittamalla 1/3 opinnoista ruotsiksi saada kaksikielisen tutkinnon. Näin ajatellaan että luodaan selvemmin monikielistä asiantuntijuutta. Mutta mitä on rinnakkaiskielisyys käytännössä? Hyvä esimerkki rinnakkaiskielisyydestä voisi esimerkiksi löytyä Vaasan kaupungista, kaupunki jossa ensimmäisinä on pilotoitu kaksikielisiä tutkintoja Helsingin yliopiston oikeustieteen laitoksella. Vaasassa toimii myös rinnakkaiskieliset kokoukset. I praktiken går det till så att inledningsvis utgår man från att alla har en förståelse och kunnande i båda språken och det ger utrymme för att varje individ talar sitt eget modersmål. Men det som gör det parallellspråkigt (alltså rinnakkaiskielinen) är att man byter språk mitt i sitt anförande. Tämä juuri tekee sen toimivaksi monikielisyydeksi, yhtä lailla ruotsin- kuin suomenkielinen käyttää molempia kieliä sujuvasti.

Professori Anneli Pohjola pohti vähemmistöryhmien oikeutta tietoon ja palveluun Rovaniemen tutkimuspäivillä. Hän otti puheessaan esille kielen ja kulttuurisuuden huomioimisen palvelujen tuottamisessa ja mietti kaksikielisyyden ja kaksoisidentiteetin olemassaoloa ja pohti sulauttaako kansallisvaltioajattelu ja yhdenmukaistaako se? Toimiva kaksikielinen asiantuntijuus edellyttää rinnakkaiskielisyyttä. On tärkeää mm kehittää asiantuntijasanastoa molemmilla kielillä. Löytyykö tilaa toimivaan monikielisyyteen ja voisiko rinnakkaiskielisyys olla eräs luonnollinen tapa toteuttaa sitä? Myös Saamenkielen alueella jotta ei väärtisuhteet kuivu kokoon?

Sosiaalityön tutkimuksen seura vaikuttaa oman tieteenalansa sisäiseen keskusteluun ja tutkimuksen tekemisen edellytyksiin sosiaalityössä sekä avaa yhteiskunnallisen päätöksenteon kannalta relevantteja keskusteluja. Mutta mikä on sosiaalityön kannalta vaikuttavaa tutkimusta? Kuten vaikuttavuus kirjassakin (Pohjola et al 2011) on todettu: Vaikuttavuus on keskeistä sosiaalityössä: välinpitämättömyys ei vastaa alan eettisiä periaatteita. Mutta vaikuttavuudessa ollaan usein kiinnostuttu enemmänkin lopputuloksesta, ei itse tutkimusprosessista. Siitä miten tutkimusta toteutetaan niin että tutkimus on myös relevantti käytännölle? Asettaako tutkimuksen relevanssi toisenlaisia vaatimuksia tai kysymyksiä sosiaalityön tutkimuksenteolle?

Mark Baldwin (2011) on nostanut esille sen miten tutkimusyhteistyö asiakkaiden ja ammattilaisten kanssa parantaa tutkimuksen laatua ja syventää tietämystä. Samalla tämä yhteistyö voi haastaa ja edistää uutta ja ehkä radikaaliakin tietoa ja käytäntöä.

”Alliances with service users can challenge and promote more radical knowledge and practice”. Balwin huomioi artikkelissaan miten keskustelu ammattilaisten ja asiakkaiden kanssa käänsi fokusta palvelujen vaikuttavuudesta itse suhteeseen palvelujen ammattilaisiin.

Samanlaisia kokemuksia sosiaalityön opiskelijoilla on käytäntötutkimuskursseilla missä opetetaan yhteistuottamisen tutkimuksentapoja. Tämä käy hyvin ilmi esimerkiksi Anneli Laurilan tuoreessa sosiaalityön pro gradu tutkielmassa: ”Suhteen asettaminen etusijalle vaikuttaa yksinkertaiselta ja tavoiteltavalta, mutta kyseessä on kuitenkin monimutkainen tapahtuma. Nuoret painottavat kohtaamisissa merkityksellisenä työntekijöiden kykyä neuvotella, perustella asioita ja päätöksiä nuoren ymmärtämällä tavalla sekä kertoa nuorelle hänen oikeuksistaan”.

Painottuuko tämän päivän radikaali sosiaalityö relaatioperustaisuuteen ja inhimillisyyteen kuten Peter Beresford (2011) kirjoitti artikkelissaan ”Radical social work and service users: a crucial connection”?

                                    xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Kolumneja on kirjoitettu vuodesta 2006 Sosiaalityön tutkimuksen seuran sivuilla. Lukeeko niitä kukaan, ovatko ne relevantteja? Olisi hyvä kuulla teidän mielipiteitä niistä!

Baldwin, Mark (2011) Resisting the EasyCare model: building a more radical, community-based, anti-authoritarian social work for the future. In Lavalette M (ed) Radical Social Work Today: Social work at the crossroads. Bristol: Policy Press

Beresford, Peter (2011) Radical social work and service users: a crucial connection. In Lavalette M (ed) Radical Social Work Today: Social work at the crossroads. Bristol: Policy Press

Laurila, Anneli (2012) ”Mut sit ku se rupes luottaa muhun” – nuorten näkökulmia lastensuojelun auttamisjärjestelmään. Pro gradu tutkielma sosiaalityö, Helsingin yliopisto.

Pohjola, Anneli, Kemppainen, Tarja, Väyrynen, Sanna (2012) Sosiaalityön vaikuttavuus. Lapin yliopisto

Kesäkuu 2013

Elina Virokannas

Hyviä kokemuksia sosiaalityön arjesta

Paras kokemukseni sosiaalityön arjesta sijoittuu yli 10 vuoden taakse, kun työskentelin erään säätiön sosiaalitoimessa tutkimuspäällikkönä. Säätiö avasi yhden ensimmäisistä vain naisille suunnatuista asumispalveluyksiköistä Suomessa. Kaduilla ja miesasiakkaiden kansoittamissa asuntoloissa asuneille naisille tarjottiin omat lukolliset yksiöt uusissa, heille remontoiduissa kauniissa tiloissa. Olin mukana saattamassa naisia edellisestä asuntolasta uuteen asumisyksikköön ja pääsin tuntemaan sen ilon ja epäuskoisen riemun, jota naiset osoittivat huoneita valikoidessaan ja kysellessään: ”Onko tämä totta?”; ”Saadaanko me oikeasti jäädä tänne?”

Opettajana ja tutkijana kosketuspintaa käytännön sosiaalityön arkeen on lähinnä välillisesti opiskelijoiden ja sosiaalityöntekijöiden kirjoitusten ja kertomusten kautta. Huonoja kokemuksia ja epäonnistuneita tilanteita saa lukea lehdistä ja kohuotsikoista, mutta hyvät kokemukset jäävät usein piiloon. Saadakseni esiin onnistumisen kokemuksia pyysin sosiaalisen median kautta sosiaalityöntekijöitä kertomaan minulle hyvistä arjen kokemuksistaan tätä kirjoitusta varten. Nopealla aikataululla sain vain muutamia kirjoituksia, mutta niistä erottuu selkeä yhteinen piirre: hyvät kokemukset kietoutuvat työn raskauteen ja pienetkin onnistumiset auttavat merkittävällä tavalla jaksamaan.

Yksi tarina koski tilannetta, jossa pitkään asunnottomana ja hyväksikäytettynä ollut asiakas löysi suunnan elämäänsä. Sekä asiakas itse että hänen läheisensä olivat menettäneet toivon, läheissuhteet olivat muuttuneet viranomaissuhteiksi ja oma keho vaihdon välineeksi. Aikuissosiaalityön pitkäjänteisen työskentelyn kautta asiakas sitoutui hänelle räätälöityihin tukimenetelmiin ja tukiasuntoon:

”Ilmaisut siitä miten ihanaa oli kun sai viettää aikaa ihan itsekseen omassa tilassa eikä kukaan enää tehnyt pahaa, pakottanut tai odottanut vastapalveluksia nousivat asiakkaan arjessa riemua kumpuavina sanoina ja iloa hersyvinä naurahduksina.

On ollut sosiaalityöntekijänä palkitsevaa nähdä, kokea ja kulkea tämän muutoksen rinnalla ja kannustaa. […] Motivaation ollessa kohdallaan juuri siinä hetkessä kun sosiaalityön hyvä tarttuu kiinni asiakkaan hyvään, on muutos mahdollista.

Eräässä toisessa tarinassa pääkaupunkiseudulla työskentelevä lastensuojelun sosiaalityöntekijä kertoi työstään keskellä Sosiaali- ja terveystoimen yhdistymistä ja yhdistymiseen liittyvistä haasteista. Akateemisen koulutuksen antamia valmiuksia analyyttiseen työotteeseen on ollut vaikea hyödyntää, kun oletusarvoksi on koettu johdon taholta tulevien linjausten ja päätösten kritiikitön hyväksyminen, ja muutoksia ei ole voinut ennakoida. Työmotivaatio on ollut koetuksella, mutta lähiesimiesten ja työyhteisön tuki on auttanut jaksamaan ja löytämään hyviä kokemuksia:

”Olen kokenut todella tärkeäksi sen, että uudessa työyhteisössä minut otettiin hyvin vastaan ja yhteistyö uusien työkavereiden kanssa lähti hyvin käyntiin. Kokemukseni on, että kollegiaalinen tuki on todella vahvaa ja ilman sitä en ainakaan itse jaksaisi työssäni. Toimiva, avoin ja kannustava työyhteisö, jossa tiimi kantaa yhdessä vastuuta asiakasasioista, on mielestäni lastensuojelun sosiaalityössä jaksamisen edellytys. […]

Olen kokenut antoisana sen, että työparinani on välillä toiminut kokeneempi kollega, joka on tehnyt lastensuojelutyötä pitkään. Erityisen tärkeää työparityöskentely on haastavissa asiakassuhteissa. Asiakasasioiden käsittely ja peilaaminen työparin kanssa sekä välillä oman, mahdollisesti hiukan eriävän näkökulman perusteleminen työparille, vie paitsi asiakkaan asiaa parhaiten eteenpäin, myös kehittää ammattiosaamista. Toisaalta se, että olen myös itse ollut ns. kokeneemman kollegan roolissa ja käynyt keskusteluja lastensuojelussa vasta aloittaneiden työntekijöiden kanssa on pakottanut pohtimaan erilaisia työkäytäntöjä ja ratkaisuehdotuksia kriittisesti. Kokemukseni on, että työtä oppii parhaiten tekemällä sitä itse ja parityötä hyödyntämällä. Tämä heijastuu myös positiivisesti asiakastyöhön ja asiakkaan saamaan palveluun.”

Haasteita sosiaalityössä onnistumiselle syntyy niin yksittäisten asiakkaiden elämäntilanteiden ja olosuhteiden monitahoisista ja syvistä vaikeuksista kuin työn tekemisen edellytysten ja organisoinnin puutteista. Myös onnistumiset koskevat näiden haasteiden selättämistä. Tahto auttaa ja tehdä työskentelyn olosuhteista sellaiset, että auttaminen on mahdollista, ovat sosiaalityössä jaksamisen ydintä.

  • Saattaessani naisia kirjoituksen alussa kuvaamaani asumisyksikköön minut valtasi vahva tunne siitä, että huolimatta kaikista asioista, jotka eivät ehkä ole kohdallaan, myös hyvää saadaan aikaiseksi ja sen hyvän eteen kannattaa työskennellä.

Syyskuu 2013

Kati Sihvonen

Järjestelmiä ja ihmisiä – tavoitteena hyvä elämä ja sujuva arki

Tieni yliopistoon sosiaalityön opintojen pariin on ollut pitkä ja monivaiheinen. Olen opiskellut, tehnyt töitä ja asunut ulkomailla useampaan otteeseen 1990-luvulla, pisimpään Venäjällä. Tuolloin Venäjä vaikutti maalta, jossa kaikki ei aina toiminut odotusten mukaan, mutta asiat kyllä järjestyivät. Tuolloin venäläiset ystäväni, työkaverini ja naapurini usein selittivät ulkomaalaisen silmin käsittämättömiä tilanteita toteamalla, että ”järjestelmä vain on sellainen, mutta ihmiset ovat hyviä”.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen perheeseemme syntyi vaikeasti monivammainen lapsi. Tämä tapahtuma sinkosi meidät kovalla vauhdilla erikoissairaanhoidon heavy-usereiksi sekä sosiaaliturvan ja kuntoutuspalveluiden byrokratian rattaisiin. Omat kokemukset ja toimiminen vertaistukijana perheille, joille syntyy vammainen lapsi, on laittanut miettimään kansainvälisesti arvioiden erinomaisen hienoa terveydenhuolto- ja sosiaaliturvajärjestelmäämme, sen käyttäjiä, ammattilaisia ja siinä olevia puutteita. Tämän mysteerin selvittämisestä oli osittain kyse hakeutuessani sosiaalityön opintojen pariin.

Opinnot ovat tarjonneet mahdollisuuden kokemuksien käsitteellistämiseen, laajentanut näkökulmaa sekä avannut ilmiöiden monimutkaisuutta ja kerroksellisuutta. Sosiaalityö on työtä, joka tapahtuu osana laajaa hyvinvointipalvelujen järjestelmää, mutta sen käytännöt toteutuvat ihmisten kesken yksilötasolla. Missä on syy, jos palvelunkäyttäjä ei ole tyytyväinen? Ovatko odotuksemme liian korkealla? Anna Metteri on kerännyt yhteen sosiaalityöntekijöiden arvion mukaan kohtuuttomia palvelunkäyttäjien kokemuksia. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan kysymykseen siitä, miten yksilön kannalta kohtuuttomat tilanteet hyvinvointijärjestelmä sisällä syntyvät.

Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä on monimutkainen, historiallisen kehityksen tulos ja palvelujärjestelmämme pirstaleinen. Asetelma tuottaa ohjaus- ja neuvontatarpeen, johon vastaaminen on Anna Metterin aineiston ja oman kokemukseni mukaan valitettavan sattumanvaraista. Toisinaan ei ole voinut välttyä miettimästä, onko neuvonta tarkoituksellisesti puutteellista. Oikeutetusti Anna Metteri kysyy, kuka vastaa vääristä tai puutteellisista neuvoista?

Juopaa odotusten ja pettymysten välillä selittää Metterin väitöskirjassaan esiin nostama nykyisen hyvinvointipolitiikan sisäinen ristiriita oikeuksien vahvistamisen ja julkisesta hyvinvoinnista säästämisen välillä. Eräs isä kerran totesikin, että ”laittaisivat vaan lapun luukulle, että rahat on loppu. Ei tarttis turhaan näitä kuponkeja täytellä”. Säästämisen vuoksi on luotu paikallisia sääntöjä, joita tinkimättömästi noudatetaan ilman harkintaa. Toisinaan säännöt ovat jopa lain tai ainakin lain hengen vastaisia. Esimerkkinä mainittakoon omaishoidon tuen saamisen edellytyksenä vaadittu Kelan ylin vammaisetuus tai alle 3-vuotiaan lapsen omaishoidon tuen hylkääminen sillä perusteella, että kaikki alle 3-vuotiaat tarvitsevat ympärivuorokautista hoivaa. Omaishoidon tuen voidaan kuitenkin katsoa laskevan kuntien pitkäaikaishoidon menoja. Erään arvion mukaan omaishoidon korvatessa laitoshoidon, säästöä kertyy 20 000 €/vuosi (Kehusmaa ym. 2013).

Aina vaihtoehtoiskustannusten laskeminen tai palvelujen tuloksellisuuden ja kustannusvaikuttavuuden laskeminen ei ole helppoa. Jorma Sipilä ja Eva Österbacka luetteloivat selvityksessään seitsemän perustavaa laatua olevaan pulmaa palvelun vaikuttavuuden kartoittamisessa. Listan voi tiivistää toteamalla, koska olemme ihmisiä. Sosiaalityössä muutokset eivät ole nopeita, eikä ihmisten välillä tapahtuvaa vuorovaikutusta voi vakioida. Yhden budjettivuoden perspektiivi on liian lyhyt, eikä se huomioi ennaltaehkäisevää näkökulmaa. Liiketalouden kielellä ennaltaehkäisy on investointi, johon liittyy riski, mutta parhaimmillaan tuotto-on korkea.

Kohtuuttomuuden kokemus on subjektiivista. Sama lopputulema voi olla yhden palvelunkäyttäjän kannalta ainoastaan erään vaihtoehdon poissulkeminen ja toisen kohdalla kyse voi olla totaalisesta vaihtoehdottomuudesta. Kuten Anna Metterin aineisto osoittaa, heikoimmassa asemassa olevat ihmiset kärsivät eniten sekä järjestelmästä, että sosiaalityöntekijän tai muun ammattilaisen toiminnasta (tai toimimattomuudesta) johtuvista syistä. En pidä tätä syyttelynä, vaan oppimismahdollisuutena ja muistutuksena toisin toimimisen mahdollisuudesta. Yhteistä aineiston kohtuuttomille tilanteille oli se, että kamppailussa kohtuuttoman tilanteen yli, oli sosiaalityöntekijällä merkittävä tehtävä palvelunkäyttäjän rinnalla. Usein se edellytti sektoreiden ylittävää toimintaa ja asiaan paneutumista joka kiivasrytmisessä työssä on haaste.

Järjestelmä ei ole aukoton, eikä se korjaa itse itseään. Instituutioissa toimivat yksittäiset ammattilaiset ovat vallitsevien käytäntöjen ja rakenteiden ehdoilla toimivia, mutta vain ihmiset voivat muuttaa käytäntöjä. Anna Metterin tutkimuksen kautta tuottama tieto tuo hyvin esiin järjestelmän aukot, mutta antaa myös toimenpidesuosituksia käytännön sosiaalityötä tekeville, Kansaneläkelaitokselle, kunnille ja valtiolle. Tämä on hieno osoitus tutkimuksen ja käytännön yhteydestä, joka parhaimmillaan tuottaa käytännöllisiä ja realistisia toimintaehdotuksia käytännön sosiaalityössä toimiville. Maailman muutos haastaa meidät jatkuvasti etsimään uusia ratkaisuja ja toimintakäytäntöjä, olkaamme se siis avoimia kaikille tiedon lajeille. Sosiaalityöntekijänä ei ole milloinkaan valmis.

Kirjallisuus

Kehusmaa, Sari & Autti-Rämö, Ilona & Rissanen, Pekka: Omaishoidon vaikutus ikääntyneiden hoidon menoihin. Yhteiskuntapolitiikka 78 (2013): 2, 138-151.

Metteri, Anna: Hyvinvointivaltion lupaukset, kohtuuttomat tapaukset ja sosiaalityö. Akateeminen väitöskirja. Tampereen yliopistopaino Oy – Juvenes Print, 2012.

Sipilä, Jorma & Österbacka, Eva: Enemmän ongelmien ehkäisyä, vähemmän korjailua? Perheitä ja lapsia tukevien palveluiden tuloksellisuus ja kustannusvaikuttavuus. Valtiovarainministeriön julkaisuja 11/2013. Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy, 2013.

AOA 30.8.1995 Dnro 1380/4/94

Kouvolan HAO 30.9.2008 Nro 08/0490/2

Lokakuu 2013

Anne-Mari Jaakola

Sosiaalityön opettamisen pedagogiikka

Yliopistopedagogiset opintoni ovat saaneet minut ajattelemaan sosiaalityön opettamisen pedagogiikkaa. Aloitin yliopistopedagogiset opinnot viime keväänä ja nyt ilokseni huomaan, että oppimani alkaa muokata syvemmin ajatteluani ja ymmärrystäni yliopistollisen ja siihen sisältyen sosiaalityön opetuksen kasvatuksellisista periaatteista. Olen saanut tutustua tarkemmin kasvatuspsykologian eri suuntauksiin oppimisen teorioista ja niiden tavasta käsittää opettaminen ja opettajan rooli opettamisessa. Yliopistopedagogisia opintoja tekevät lääketieteen opiskelijat ovat antaneet minulle sosiaalityön oppiaineen edustajana mukavan peilauspinnan oppimisteorioiden käytöstä opetuksessa eri tieteenaloilla. Olemme muun muassa saaneet tutustua miten behavioristinen, konstruktivistinen ja humanistinen oppimisteoria vaikuttavat tapaamme opettaa ja toimia opettajina.

Yliopistopedagogiikalla on keskeinen tehtävä yliopiston opettajien pedagogisten taitojen edistämisessä ja ylläpitämisessä. Pedagogiikalla on tärkeä tehtävä myös opiskelijoiden oppimisen laadun mahdollistajana. Pedagogiikan vaikutus tulee esiin myös siinä, miten opiskelijat kokevat oman tieteenalansa oppimisympäristönä ja millaisen asiantuntijuuteen kasvun prosessin he kokevat opintojensa aikana. Suomen yliopistolaitos perustuu 1800-luvulta lähtöisin olevaan Humboldilaiseen sivistysyliopistoihanteeseen, jonka mukaan yliopiston tärkein tehtävä on vapaa tutkimus ja yliopistossa annettavan opetuksen tulee perustua korkeatasoiseen tutkimukseen. Tämä lienee tuttua useimmille yliopistotyöläisille. Tuleekin kysyä, miten sosiaalityön opettajina tämän teemme? Miten mahdollistamme opetuksen, joka perustuu korkeatasoiseen tieteelliseen tutkimukseen? Mitä ovat hyvän tutkimusperustaisen yliopisto-opetuksen ominaisuudet sosiaalityön koulutuksessa? Kysymyksiä on hyvä pysähtyä pohtimaan.

Yliopistopedagogiset opinnot tähtäävät siihen, että yliopiston opettajan sisällöllinen tutkimusperustainen tieto opetettavasta aiheesta ja yliopistopedagoginen tieto oppimisesta ja opetuksesta sulautuisi pedagogiseksi sisältötiedoksi ja mielekkääksi opetuksen käytännöksi (Shulman 1986). Keskeinen tekijä tässä on opettajan tietoisuus omasta opetustavastaan ja itsestään opettajana. Jokainen opettajaroolin omaava voi pohtia omaa opetuksellista lähestymistapaansa esimerkiksi sen kautta, onko enemmän sisältölähtöinen vai oppimislähtöinen opettaja. Hyvä lisä opettajaroolin omaksumisessa on myös tietoisuus siitä, miten oppimisen teoriat näkyvät opetuksen suunnittelussa ja toteutuksessa. Yliopistopedagogisten opintojeni aikana käsitykseni esimerkiksi behavioristisessa oppimisteoriasta on muuttunut niin, että en meillä sitä enää pölyttyneeksi menneiden aikojen opetusnäkemykseksi. Behaviorismi elää ja voi hyvin yliopistokoulutuksessa ja sillä on siellä oma paikkansa muiden teorioiden valtavirran mukana. Humanistinen ja konstruktivistinen oppimisteoria on kuitenkin helpommin miellettäviä teorioita sosiaalityön koulutuksessa. Koulutamme sosiaalityön asiantuntijoita, joiden osaamisen tulee perustua tiedon aktiiviseen prosessointiin ja käsitteelliseen ymmärrykseen. David A. Kolbin (1984) kokemuksellisen oppimisen malli soveltuu hyvin sosiaalityön koulutuksen tavoitteisiin.

Sari Lindblom-Ylänteen ja Anne Nevgin (2011) toimittama Yliopisto-opettajan käsikirja on mukava ja ajatuksia herättävä lukukokemus jokaiselle opetustyötä yliopistossa tekevälle. Suosittelen sitä kaikille sosiaalityön koulutuksen opettajille. Pedagogisen tiedostamisella ja sen myötä opetusosaamisella on vaikutus yliopiston opetuksellisen perustehtävän laatuun ja arvostukseen. Sosiaalityön koulutuksessa voimme tavoitella vain parasta. Pedagoginen osaaminen on tässä tavoitteessa oleellinen ja tärkeä osatekijä. Pidetään sitä yllä.

Lähteet:

Shulman, L.S. 1986. Those who understand: knowledge growth in teaching. Educational Researcher, 4-14.

Kolb, D.A. 1984. Experiental learning.: Experience as a source of learning and development. Engelwood Cliffs, NJ: Prentice-Hall.

Lindblom-Ylänne & Nevgi Anne (toim.) 2011. Yliopisto-opettajan käsikirja. Helsinki: WSOYpro oy.

Marraskuu 2013

Osmo Jurvanen

Sosiaalityön tutkimisesta hyvinvointipalveluiden tutkimiseen

Tällä hetkellä voisi olla tärkeää kirjoittaa muutamasta sosiaalityötä ja sen tutkimusta koskettavasta merkittävästä valtakunnallisesta, meneillään olevasta muutoksesta kuten hallituksen valmistelemasta sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistuksesta. Mutta antaa niiden nyt kulkea omia raiteitaan. Myös kolumnin luonteen vuoksi kirjoitan sen sijaan jotain siitä, mikä itseäni on sosiaalityöntekijänä ja sosiaalityön jatko-opiskelijana tämän vuoden aikana ammatillisesti mietityttänyt.

Helmikuussa osallistuin sosiaalityön tutkimuksen päiville, jossa Eeva Liukon lisensiaatintutkimus (2009) palkittiin viiden edellisen vuoden parhaana lisensiaatintutkimuksena. Liukko on tutkimuksessaan kunnallisen perussosiaalityön, aikuissosiaalityön toteutumismahdollisuuksista ja mahdollisista muutossuunnista tuonut arvokkaasti esille sosiaalityön moniulotteisuutta, jossa työntekijän toiminnassa limittyvät toisiinsa muun muassa työntekijän yhteiskunnalliset arvot, asiakkaan kanssa tapahtuvan vuorovaikutuksen luonne sekä käytetyt tieto- ja taitomenetelmät. Tästä moniulotteisuudesta on aika ajoin hyvä tunnistaa ja tunnustaa ne omat, eritasoiset orientaationsa ja muutoksensa, joiden kautta itse toimii sosiaalityön kentällä.

Keskusteltaessa sosiaalityöstä ja sen tutkimuksesta myös Liukko toteaa sosiaalityöksi vain sellaisen ammatillisen toiminnan, jonka tietoisena lähtökohtana ovat sosiaalityön arvot ja toteutettavina tavoitteina asiakkaan subjektius sekä pahoinvoinnin ehkäiseminen/hyvinvoinnin vahvistaminen.

Tämän päivän asiakastyössä varmasti monet sosiaalialan ammattilaiset, niin sosiaalityöntekijät kuin muutkin ammattiryhmät keskustelevat työnsä mielekkyydestä eli siitä, kokevatko he, että heillä on mahdollisuuksia toteuttaa työssään koulutustaan vastaavaa työtä. Tähän keskusteluun antanee lisää aihetta hallituksen tuoreessa rakenneuudistusohjelmassaan mainitsema kelpoisuusvaatimusten väljentäminen. Yleensä aina on joitain mahdollisuuksia tehdä työtään toisin ja kehittää sitä.

Lähestyn tätä asiaa laajemmasta hyvinvointipalvelujen näkökulmasta. Helsingin sosiaali- ja terveysvirastossa juuri päättyneen Hyvän olon tila -hankkeen loppuraportissa (Lovio ja Muurinen, 2013) tekijät toteavat osin Leena Eräsaaren jalanjäljillä kulkien ja palvelumuotoilun avulla, että palvelun käyttäjälle kokemus sosiaalityöstä voi olla sama kuin kokemus sosiaalitoimiston aulasta. Asiakkaan tapaaminen sosiaalityöntekijän kanssa voi toisaalta olla tuomittu epäonnistumaan jo ennen tapaamisen alkua johtuvista syistä. Palvelun käyttäjälle kokemus sosiaalityöstä voi olla myös paljon pidempi ja laajempi kuin käynti sosiaalitoimistossa, esimerkiksi hänen hakemuksensa käsittelyajan herättämät ajatukset ja tunteet.

Koko palvelujärjestelmän laajuisesti palvelukokemus voi sisältää varsinaisen sosiaalialan ammattilaisen kohtaamisen lisäksi siis paljon muutakin. Palvelun käyttäjälle ei välttämättä ole oleellista tietää palvelujärjestelmän työnjaoista tai onko hän saanut tiedon, ohjauksen tai palvelun sosiaalityöntekijältä, joltain toiselta työntekijältä vai internetistä. Nämä kaikki toiminnot voidaan kuitenkin mieltää hyvinvointipalveluiden kokonaisuuteen kuuluviksi. Tällöin voisi olla paikallaan pyytää kaikkien näiden toimintojen suunnitteluun ja kehittämiseen osallisiksi sekä eri työntekijäryhmiä että näiden palveluiden käyttäjiä ja tarvitsijoita. Mielenkiintoista olisi myös lukea tai tehdä tutkimusta aiheeseen liittyen.

Monenlainen tutkimus on tarpeen moniulotteisesta sosiaalityöstä ja hyvinvointipalveluista. Tärkeää on myös tutkimuksista kertyvän tiedon käyttäminen laajempana ja vaikuttavampana metatietona.

Lähteet:

Liukko, Eeva (2009) Perussosiaalityön mahdollisuuksia – helsinkiläisten projektien näkökulmia sosiaalityön ammatillisiin käytäntöihin. Kuntouttavan sosiaalityön erikoisalan lisensiaatintutkimus. Helsinki: Helsingin yliopisto. http://www.sosnet.fi/loader.aspx?id=49a11f47-609e-4104-815a-a1a6b3442ee0

Lovio, Iikka ja Muurinen, Heidi (2013) Sosiaalitoimisto 2.0 – Kuinka teemme sosiaalitoimistosta voimauttavan paikan. Soccan työpapereita 2013:2. Helsinki: Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto. http://www.socca.fi/files/3301/Sosiaalitoimisto_2.0_Kuinka_teemme_sosiaalitoimistosta_voimauttavan_paikan.pdf

Marraskuu 2013

Helena Palojärvi

Varhaista tukea tarvitaan ehkäisemään alkoholihaittoja

Työssäni kohtaan naisia, jotka voivat huonosti. Useat ovat masentuneita ja uupuneita ja tissuttelevat alkoholia ”lääkkeeksi” ja kärsivät erilaisista ”koukuista” jopa riippuvuuksista. Taustalla on usein vaikeuksia parisuhteissa, liiallista kiltteyttä ja puolensa pitämättömyyttä. Suhde itseen on myös kielteinen. Useilla on kuitenkin ammatti, työpaikka ja perhe. He saattavat olla ovat työstä poissa esimerkiksi masennuksen tai uupumisen aiheuttaman sairasloman vuoksi. Naiset tunnistavat tarvitsevansa apua, mutta he eivät hakeudu päihde- ja mielenterveyspalveluihin, koska tunnollisille ja työnsä hyvin suorittaville naisille kynnykset tällaisiin paikkoihin ovat korkeat. Vaikka naiset voivat huonosti, he eivät halua leimautua esimerkiksi alkoholi-, mielenterveys- tai muiksi ongelmaisiksi naisiksi. Naiset haluavat pärjätä töissään ja selvitä lähisuhteistaan kuten perheittensä huolenpidosta. He tarvitsevat kuitenkin tukea, joka auttaa selvittämään pakonomaista käyttäytymistä ja tukee heidän selviytymistään arjessa. Kolmannella sektorilla toimiva järjestö voi tarjota naisten erityispiirteet erilaisissa riippuvuuksissa huomioivaa tukea. Tuki auttaa heitä pysäyttämään kielteisen kehityksen, saamaan elämän hallintaan sekä voimaantumaan. Valitettavasti resurssit ovat liian niukat kysyntään nähden.

Naisten pahoinvoinnin lisääntymistä kuvaa alkoholinkäytön arkipäiväistyminen ja esimerkiksi terveyshaittojen kasvu. Naiset ovat kuusinkertaistaneet juomisensa viimeisten 40 vuoden aikana. Juominen tapahtuu useimmiten kodeissa. Kansainväliset tutkimukset osoittavat että edelleen naiset häpeävät ongelmiaan ja juomistaan ja yrittävät pitää kulisseja pystyssä viimeiseen saakka ja salaavat vaikeuksiaan. Usein muut riippuvuuden muodot ovat mukana kuvassa. Siten järjestön antama naisten tarpeet huomioiva tuki on osoittautunut tarpeelliseksi.

Valitettavasti alkoholipolitiikassa keskustelu haitoista ja ongelmista ei riittävästi kohtaa yksilön varhaisen tuen tarpeita. Tuleva alkoholilainsäädäntö tulee perustumaan alkoholin saatavuuden rajoituksiin ja kieltoihin, varhaiseen puuttumiseen useimmiten ammattilaisen taholta ja kuntien järjestämään lakisääteiseen päihdehoitoon, joka edellyttää lähetteitä ja maksusitoumuksia. Yhteistä näissä keinoissa on kansalaisen vähäinen rooli. Nykypäivän teoriat yksilön elämästä jatkuvissa muutospaineissa, perinteisten rakenteiden murtumisesta, puutteellisista valmiuksista selviytyä arjessa, sopeutumisvaikeuksista ja addiktioyhteiskunnasta eivät ole des mukana keskusteluissa. Varhaisesta tuesta keinona ehkäistä haittoja keskustellaan niukasti.

Perherakenteiden ja lähiverkostojen pieneneminen, työelämän pätkittyminen, muuttoliike ja kaupungistuminen asettavat yksilöt uusien selviytymishaasteiden eteen. Mikäli selviytymisvalmiuksia ei ole aiemmin riittävästi saanut, niitä tulisi voida oppia ja opetella aikuisena. Auttamisen keinot rajautuvat kuitenkin edelleen työtapoihin, jotka sisältävät usein erilaisia ehtoja ja kynnyksiä. Usein mukaanpääsyt edellyttävät tunnustautumisia erilaisten ennalta luokiteltujen ongelmien mukaan ja mahdollinen tuki ja apu tarkoittavat usein sellaista “hoitoa”ja” kriisiterapiaa, jolloin ongelmien ja alkoholihaittojen yhteiskunnalliset ulottuvuudet jäävät taka-alalle. Työni käynee esimerkkinä sosiaalityöstä, jossa kansalaiset voivat itse työstää suhdettaan alkoholiin leimautumatta alkoholiongelmaiseksi ja saada uusia työkaluja arjesta ja koukuista selviämiseen. Naiset ovat itse aktiivisesti mukana riippuvuuksia ehkäisevän ohjelman toteuttamisessa Sen ytimenä ovat NOVAT-ryhmätyömenetelmä, vertaistuki ja muut vertaisryhmien järjestöltä saamat tukimuodot.

Tammikuu 2009

Tuula Kostiainen

Moniammatillisen työn tila mahdollisuutena sosiaalityöntekijöille

Sosiaalityön tutkimuksen seura ja Turun yliopiston sosiaalipolitiikan laitos kutsuvat osallistumaan Sosiaalityön tutkimuksen päiville Turkuun 12.–13.2.2009. Päivät on hieno mahdollisuus käytännön sosiaalityön ja tutkimuksen vuoropuhelulle. Uusia virityksiä saattaa löytyä nimenomaan työryhmistä.

Moniammatillisen työn tila on erilaisen tiedon kohtaamisen tila. Yhteistyö ilman muuta helpottuisi, jos osapuolilla olisi yhteinen kieli ja työn kohde, mutta moniammatillisuus on erilaisen tiedon sietämistä. Moniammatillisen työn prosessissa kunkin tulisi löytää oma erilainen paikkansa, kuten Jaakko Seikkula ja Tom Erik Arnkil kirjoittavat kirjassaan Dialoginen verkostotyö (Tammi, 2005). Moniammatillisessa työssä kyse ei kuitenkaan ole vain tiedonmuodostuksesta. Onnistuminen edellyttää sosiaalityöntekijöiltä myös muita osaamisen tekijöitä. Näkemykseni olen muodostanut kasvatustieteen väitöskirjatutkimukseni pohjalta, jossa kohderyhmänä olivat sosiaalitoimiston sosiaalityöntekijät.

Onnistunutta moniammatillisen työn tilaa voi kutsua jaetuksi tilaksi. Sen rakentuminen edellyttää luottamuksen syntymistä ja tasavertaista vuoropuhelua osallistujien kesken. Tila herättää tuntemuksen arvostavasta ilmapiiristä. Sosiaalityön kannalta tärkein edellytys tasavertaiselle, jaetulle kohtaamiselle on sosiaalityöntekijöiden ammatti-identiteetin vahvuus. Tämä tarkoittaa yksinkertaisuudessaan sitä, että sosiaalityöntekijä arvostaa omaa työtään. Mitä vahvempi ammatti-identiteetti, sitä tasavertaisemmin sosiaalityöntekijä kohtaa muut ammattilaiset. Liian vahvaksi kehittynyt ammatti-identiteetti kuitenkin voi aiheuttaa jännitettä, kun sosiaalityöntekijä asettuu muiden yläpuolelle. Silloin tila muodostuu vastustavaksi tai vetäytyväksi. Liian heikko identiteetti puolestaan johtaa vetäytyvään tai henkilökohtaistavaan tilaan. Sosiaalityöntekijä kokee arkuutta kohdata muita ammattilaisia, sillä tila herättää liiaksi tunteita. Moniammatillinen työ vaatii myös etäisyyden ottamista omaan työhön. On tunnistettava oma rooli yhteistyössä.

Moniammatillisen työn osaamisen kehittäminen edellyttää sosiaalityöntekijöiltä huomion kiinnittämistä eettisiin kysymyksiin. Etiikka on sosiaalityön arvojen esiin tuomista ja siinä auttaa ammatillisen työn itsereflektointi. Huolimatta haastavaksi, jopa raskaaksi kokemastaan työstä useat sosiaalityöntekijät kokevat sosiaalityöhön sisältyvän ”viehätystä”, joka sitoo työntekijöitä sosiaalityön arvoihin.

Moniammatillinen työ ja verkostotyö ovat mahdollisuuksia. Liian suureksi koettu verkostotyön työmäärä kuormittaa työntekijöitä. Sen sijaan yhteistyön hyvä laatu vähentää työn kuormittavuutta. Moniammatillinen työ onnistuessaan jakaa vastuuta työstä ja antaa kokonaisvaltaisen kuvan asiakkaan tilanteesta.

Toivon, että Sosiaalityön tutkimuksen päivät vahvistavat yleensä tasavertaisen vuoropuhelun kehittymistä erilaisten osapuolten kesken.

Huhtikuu 2009

Heli Valokivi

Palvelujen sanasto ja tulkkauksen tarve

Viime aikoina olen kiinnittänyt huomiota sosiaali- ja terveyspalveluja käsittelevissä seminaareissa ja keskustelutilaisuuksissa puheeseen ja siinä käytettyyn sanastoon. Sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijät, suunnittelijat, päättäjät ja tutkijat tuntuvat keskustelevan lähes omalla kielellään. Puheessa vilisevät monimutkaiset ja erityiset sanat sekä käsitteet kuten tuotanto, ydinprosessi, tilaaja, tuottaja ja tuloksellisuus. Sosiaali- ja terveyspalvelujamme tulevaisuuteen luotaavat tekstit vilisevät sanoja kuten innovaatiot, aukottomat palveluketjut, konseptit, visiot, teknologiaratkaisut ja liiketoimintamahdollisuudet. Ihan heti ei tule mieleen, että liikutaan palvelu- ja auttamistyön kentällä sekä palveluja ja tukea tarvitsevien ihmisten auttamisen parissa. Talouden ja uuden julkisjohtamisen sanasto on omaksuttu elimelliseksi osaksi sosiaali- ja terveysalan keskustelua.

Entä miten näistä konsepteista, ydinprosesseista ja visioista kerrotaan apua ja tukea tarvitseville ihmisille? Lyhyen nettisurffailun perusteella sama sanasto on osittain käytössä myös tiedottamisessa. Esimerkiksi Tampereen kaupungin sivuilla kerrotaan terveyden ja toimintakyvyn edistämisestä mm. seuraavilla käsitteillä: ydinprosessi, aktivointi, toimintalinja ja tilaajayksikkö. Toimijoista kerrotaan, että ”ydinprosessista vastaa terveyttä ja toimintakykyä edistävien palvelujen lautakunta” sekä että ”terveyttä ja toimintakykyä edistävien palvelujen lautakunta järjestää kaupungin asukkaille lautakunnan johtosäännössä sille määriteltyjen palvelukokonaisuuksien mukaiset palvelut”. Voi ongelman kanssa painiva ihminen olla aika ihmeissään ja hämillään etsiessään tietoa mahdollisista palveluista ja paikoista, joista apua voisi saada.

Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen kehittäminen ja muutos on jatkunut jo pitkään erilaisten hankkeiden ja projektien muodossa. Tämä kehittäminen on tuonut mukanaan alati muuttuvan ja laajenevan käsitteistön. Käsitteet ovat tärkeitä asioiden hahmottamisen tukena, mutta uusista sanoista ei saisi tulla itsetarkoitus. Korkeasti koulutetut ammattilaiset omaksuvat uudistusten myötä tulevan sanaston, mutta samalla välimatka asiakkaiden arkielämään ja käyttämään sanastoon voi kasvaa. Apua ja tukea tarvitsevat ihmiset eivät kehity ja muutu ”kuluttajina” välttämättä samaa vauhtia kuin ammattilaiset ”tuottajina” ja ”tilaajina”. Palveluja tarvitsevat kansalaiset tarvitsisivat välittäviä toimijoita ja tulkkeja suomentamaan palvelujen kieltä, mutta onko heitä tarjolla?

Markkinoistuvat ja tiukkenevat palvelut ovat todellinen haaste sosiaalityölle. Sosiaalityön eettisyys, asiakkaiden asioita ajava toimintatapa sekä kuunteleva ja tulkitseva työote on entistä keskeisempää. Asiakas tarvitsee aktivoinnin, tarveharkinnan, palveluseteleiden, asiakasprosessien ym. ilmiöiden viidakoissa auttamistyön ammatillista otetta tuekseen. Omaisten ja muiden läheisten osuus tuen antajina on merkittävä, mutta kaikilla tällaista sosiaalista verkostoa ei ole olemassa. Samanaikaisesti rakenteellinen paine organisaatioissa vaatii sosiaalityön ammattilaisten asettumista julkisjohtamisen uusien oppien mukaiseen muottiin. Tässä ristipaineessa jokaisen työntekijän ja koko ammattikunnan on kysyttävä, kenen puolelle asettua ja mistä lähtökohdista käsin työtä tehdään. Toivottavasti vastauksena on heikomman puolelle asettuminen, tulkkina toimiminen ja epäkohtien esiin nostaminen.

Toukokuu 2009

Aini Pehkonen

Bostonin kuulumisia

Olin vierailevana tutkijana Yhdysvalloissa Bostonissa kolmen kuukauden ajan (8.9.2008 – 24.11.2008). Matkani tavoitteena oli tutustua ja saada tietoa sosiaalitieteiden opetuksesta ja -tutkimuksista, vahvistaa kansainvälistä osaamistani ja tehdä tutkimuksiani mentoroinnista sekä monikulttuurisesta työyhteisöstä.Tutustuin vierailuni aikana sosiaalityön maisteri- ja tohtorikoulutusohjelmiin, osallistuin sosiaalityön perus- ja jatko-opetukseen sekä tutustuin opiskelijoiden ja professoreiden tekemiin tutkimuksiin ja tutkimusintresseihin neljässä yksityisessä Collagessa/yliopistossa:

Simmons Collage/Simmons School of Social Work

Boston University/School of Social Work

Boston College /Graduate School of Social Work

Harvard University/Harvard Kennedy School

Sosiaalityön Schoolit olivat taloudellisesti, hallinnollisesti ja toiminnallisesti hyvin itsenäisiä. Henkilökuntarakenne Schooleissa oli pääsääntöisesti seuraavanlainen: taloudesta vastaava johtaja (talousjohtaja), kaksi dekaania, professoreita, apulaisprofessoreita sekä assistentteja. Taloudesta vastaavan henkilön ja dekaanien (opetus- ja tutkimustyön ohella) vastuina oli yk­sityisen rahoituksen saaminen ja sijoittaminen. Professorit ja apulaisprofessorit vastasivat opetuksesta ja tekivät lisäksi omaa tutkimusta. Assistenteilla oli lähinnä sihteerin toimenkuva, he olivat professoreiden apuna, mutteivät osallistuneet opetus- ja tutkimustehtäviin.

Boston Collegessa opiskelijat hakivat joko makro tai mikro sosiaalityön koulutusohjelmaan. Sosiaalityön maisteriohjelma kesti päätoimisilla (Full-time Program) opiskelijoilla keskimäärin kaksi vuotta ja osa-aikaisilla opiskelijoilla (Part-time Program) noin neljä vuotta. Koulutusohjelmien laajuus oli 68–72 opintopistettä. Osa opintojaksoista/luennoista oli hinnoiteltu (esim. 200–500 US-dollariin), ja niitä markkinoitiin täydennyskoulutuksina, seminaareina jne. Lukukausimaksut vaihtelivat 30 000- 60 000 US-dollariin. Lukukausimaksu sisälsi opetuksen. Opiskelijoilla oli mahdollista hakea stipendejä, joita myönnettiin osalle joko koko lukukausimaksuun tai osaan siitä. Opiskelijavalinta oli kaksi kertaa vuodessa. Molemmissa ohjelmissa opetusta oli myös iltaisin ja lauantaisin. Opintojaksot toteutettiin periodiopetuksena ja kahdesta kolmeen opintojaksoa oli sijoitettu lukujärjestykseen samalle periodille.

Opiskelun aikana opiskelijoilla oli kaksi käytännön opiskelun harjoittelupaikkaa. Harjoittelupaikat olivat yksityisellä tai julkisella sektorilla, kuten mielenterveyskeskuksissa, kouluissa, sairaaloissa, vankiloissa, riippuvuusklinikoissa, hoitokodeissa jne. Harjoittelu oli mahdollista myös kansainvälisenä harjoitteluna. Käytännön opetuksen professorit ja kentällä toimivat sosiaalityöntekijät/supervisor vastasivat opiskelijan ohjauksesta. Supervisorilla ja opiskelijalla oli viikoittain kahden tunnin mittainen ohjauskeskustelu, ja professorit kytkivät käytännön ja teorian vuoropuhelun seminaari/luento-opetukseensa viikoittain. Sosiaalityön käytännön opetus oli erittäin keskeisessä asemassa. Toisena opiskeluvuotenaan (esim. Boston College) opiskelijat valitsivat käytännön harjoitteluunsa erikoistumisalansa:

– Children, Youth & Families

– Global Practice

– Health and Mental Health

– Older Adults & Families

Opetusryhmät olivat kooltaan alle 10 opiskelijasta (seminaarit) noin 30 opiskelijaan (luennot). Opettajina toimivat ainoastaan professorit ja apulaisprofessorit. Pienryhmäopetus oli mahdollista, esimerkkinä Simmons School of Social Work, jossa perus- ja jatko-opiskelijoita oli yhteensä noin 400, professoreita ja apulaisprofessoreita oli yhteensä noin 30. Lisäksi opetusvahvuudessa olivat aika-ajoin emeritusprofessorit ja kunniaprofessorit.

Simmons School of Social Work tohtorikoulutusohjelman sisällöllisestä kokonaisuudesta vastasi tohtorikoulutuksen vastuullinen professori ja taloudesta talousvastaava henkilö. Tohtorinkoulutusohjelma oli hyvin itsenäinen Schoolin sisällä. Tohtorinkoulutusohjelmassa jatko-opiskelijat tekivät tutkimuksensa sosiaalityön käytännöstä. Jatko-opiskelijoilla oli kymmenen (10) pakollista teoreettista kurssia (yht. 30 opintopistettä) ja viisi (5) sosiaalityön käytännön opetuksen pakollisista kurssia (yht. 15 opintopistettä).

Väitöskirjatyön työprosessiin ajallisesti kului noin 5-7 vuotta työn ohella. Päätoimisia väitöskirjatutkijoita ei yliopistoissa ollut. Väitöskirjatyön ohjaus oli jaettu useille henkilöille: 1) vastuullinen professori, joka ohjasi koko tutkimusprosessia 2) professori, joka vastasi metodologiasta 3) sosiaalityön kentältä sosiaalityöntekijä, joka auttoi aineiston keräämisessä 4) professori, jonka omaan tutkimus- ja/tai opetusalaan kuului kyseiseen tutkimukseen kuuluva teoriaperusta.

Sosiaalityön tutkimukset olivat tiiviissä yhteydessä terveydenhuollon kenttään, ja tutkimus­asetelmat olivat usein vertailevia. Tutkimusaiheita olivat mm. HIV-äidin/isän lapset, vakavasti sairaan lapsen vanhempien selviytyminen/tukeminen, mentorointi sosiaalityössä, naistutkimus (esim. eri sukupolvet, seksuaalinen häirintä, naisille suunnatut terveyspalvelut, piilotettu naisiin kohdistuva rasisimi, mentorointiohjelman merkitys naisille), kulttuurinen kompetenssi sosiaalityössä, vanhuuden tutkimus kytkettynä pitkäaikaissairauteen esim. dementia, kotikäynnit.

Sain uusia näkökulmia omaan tutkimusajatteluuni ja tutkimusyhteistyön laajentamiseen tulevaisuudessa. Tutkimukselliset intressit olivat samansuuntaisia. Vierailuni oli kokonaisuudessaan erittäin onnistunut ja kokemukseni mukaan yhteistyö sujui mutkattomasti. Sain luvan liikkua yliopistoalueilla ja kirjastoissa vapaasti, osallistua luentoihin ja seminaareihin. Yliopistojen henkilökunta kertoi mielellään työstään ja opiskelijat opinnoistaan.

Elokuu 2009

Kirsi Nousiainen

Lomalta paluun tunnelmia

Vaikka ihan hiljan en ole käynyt kansainvälisissä konferensseissa, on niissä aiemmin minua askarruttanut se, että niissä törmää huomattavasti useammin ihmisoikeuksien käsitteeseen kuin suomalaisissa sosiaalityön keskusteluissa. Miksi näin mahtaa olla? Lomalta palattuani asia taas putkahti esiin kollegan kanssa käydyssä keskustelussa ja sattumalta käteeni osui myös Sarah Cemlynin artikkeli Ethics and Social Welfare –julkaisussa viime vuodelta, missä kiinnitettiin huomiota ihmisoikeus käsitteen kompleksisuuteen ja myös siihen, että sitä ei sosiaalityössä problematisoida eikä tarkemmin ylipäätäänkään pohdita sen sisältöjä. Vaikka Cemlyn kirjoittaa brittiläisestä kontekstista käsin, sopinee hänen pohdintansa myös suomalaiseen sosiaalityön kenttään. Cemlynin näkökulma on ihmisoikeudet sosiaalityön käytännössä, etenkin niiden suhde emansipatoriseen sosiaalityöhön.

Cemlyn viittaa ihmisoikeuksien kehityksessä Ifen kolmen sukupolven jaotteluun, joka lienee monille tuttu. Ifen mukaan ensimmäisen sukupolven ajattelussa käsite piti sisällään kansalais- ja poliittiset oikeudet, toisen sukupolven tuodessa mukaan mm. sosiaaliset, taloudelliset ja kulttuuriset oikeudet ja kolmannen sukupolven laajentaessa oikeudet mm. oikeudenmukaiseen osallisuuteen yhteisistä resursseista. Nämä ovat asioita, jotka jokaisen sosiaalityöntekijän lienee helppo hyväksyä sinänsä, mutta Cemlyn tuo esiin, kuinka ihmisoikeuksien huomioiminen sosiaalityön käytännöissä ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Tähän vaikuttaa hänen mukaansa muun muassa eettisiä koodeja kohtaan esitetty kritiikki, uusliberalismin valta läntisissä yhteiskunnissa ja siihen liittyvät konsumerismi ja palvelujen yksityistäminen.

Eettisiä koodeja on kritisoitu muun muassa feminismin piirissä, jossa on tuotu esiin hoivan etiikkaa ja relationaalisempaa lähestymistapaa eettisiin näkökulmiin abstraktien ja rationaalisten lähestymistapojen sijasta. Myös postmodernin ajattelun mukainen siirtyminen universaaleista periaatteista kohti neuvoteltuja, dialogisia ja paikantuneita näkökulmia eli sellaisia, joissa paremmin huomioidaan erilaisista yhteiskunnista ja kulttuureista lähtevien ihmisten tarpeet, näkyy kritiikeissä.

Länsimaisissa sosiaalityön käytännöissä ihmisoikeusnäkökulmaa ja emansipatorista työskentelyä vaikeuttaa se, että se tapahtuu managerialistisissa kehyksissä. Lisäksi uusliberalistinen talous muuttaa palvelurakenteita, jolloin sosiaalityönkin asiakkaista tehdään itsestään vastuussa olevia palvelujen kuluttajia. Näihin samoihin asioihin kiinnittää huomionsa Tuula Helne artikkelissaan tänä vuonna ilmestyneessä Tabujen kahleet –kirjassa. Helne tutkailee kilpailukyky-yhteiskunnan tabuja ja niiden seurauksia. Helne pohtii artikkelissaan muun muassa, josko kuluttajuus on jo vahvistunut niin, että se on sivuuttanut kansalaisuuden. Helnen artikkelia lukiessa herääkin kysymys, liittyvätkö neljännen sukupolven ihmisoikeudet kenties täydelliseen yksilölliseen valinnan ja kuluttamisen vapauteen. Helne puhuu valinnan illuusiosta ja kuvitellusta yksilöllisyydestä eli siitä, että käytännössä meitä hallitaan vapauden kautta. Helnen mukaan kyseessä on siis hienovarainen hallinnoimisen tapa, joka perustuu ajatukseen siitä, että yksilön tulee ohjata ja hallita itseään. Sosiaalipolitiikan toteutuksessakin Helne näkee pikemmin kannettavan enemmän huolta yksilön vastuusta kuin yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta.

Cemlyn ymmärtää, että emansipatorinen työote on problemaattinen yksittäisille työntekijöille. Hän kuitenkin esittää, että ihmisoikeusnäkökulmaan tulisi sekä sosiaalityön käytännöissä, että tutkimuksessa kiinnittää enemmän huomiota ja luoda absrtakteille käsitteille konkreettisempia ja vivahteikkaampia sisältöjä. Hän näkee ihmisoikeusnäkökulman olevan potentiaalisen ja vahvan välineen niin yksittäisille sosiaalityöntekijöille kuin itse professiollekin. Olen itse samaa mieltä. Sosiaalityön perusta heikkojen asianajajana ja puolustajana on radikaali ja tätä radikaaliutta soisi enemmän sosiaalityön kentässä näkyvän etenkin tänä päivänä, kun elämme uusliberalismin maailmassa.

Cemlyn, Sarah (2008) Human Rights Practice: Possibilities and Pitrfalls for Developing Emancipatory Social Work. Ethics and Social Welfare 2 (3), 222—242.

Helne, Tuula (2009) Kilpailukyky-yhteiskunnan tabut ja niiden (vähemmän) inhimilliset ja (vähemmän) sosiaaliset seuraukset. Teoksessa Laitinen, Merja & Pohjola, Anneli (toim.) Tabujen kahleet. Tallinna: Vastapaino.

Ife, Jim (2001, 2008) Human Rights and Social Work. Towards Rights Based Practice. Cambridge: Cambridge University Press.

Syyskuu 2009

Minna Strömberg-Jakka

Rakenteet muuttuvat – pysymmekö perässä?

Olin kokoustamassa Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valviran tiloissa Lintulahdenkujalla Helsingissä ja jo lähdössä, kun havaitsin aulassa mekastavan keski-ikäisen miehen. Miehen ympärille oli kerääntynyt vartija ja muutama jakkupukuinen kuuntelija. Miehen varsinainen asia ei minulle koskaan selvinnyt, mutta hän tuntui peräävän vastuu- ja valvontatahoa jollekin kokemalleen vääryydelle. Vastuutahoa ei siitä talosta kyllä kuullun perusteella tuntunut löytyvän eikä asia kuuluvan kenellekään.

Valvira on sen verran uusi virastotulokas, että oli minunkin aiheellista mennä nettisivuilta tarkistamaan viraston koko toimenkuvaa. Tehtäviä on laidasta laitaan aina lääninhallitusten ja kuntien ylivalvojana toimimiseen sekä toimialan keskeisimpien lakien ohjaukseen ja valvontaan liittyviä tehtäviä. Ja mikä sitten on tämä toimiala? Toimiala kattaa lainsäädännön aina alkoholista ja tupakasta kemikaaleihin, geenitekniikkaan ja elintarvikkeisiin sekä terveydensuojelun, kansanterveyden, erikoissairaanhoidon ja mielenterveyden. Lisäksi virastolle on sälytetty entisen TEO:n tehtäviä terveydenhuollon ammattihenkilöstön ja organisaatioiden toiminnan valvomisesta terveydenhuollon kanteluiden ratkaisemiseen hoitovirhe-epäilyissä tai kuolemaan tai vaikeaan vammautumiseen johtaneissa tapauksissa. Täten toimialan keskeisimpiin lakeihin lukeutuvat myös laki potilaan oikeuksista ja laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä.

Valvira on vielä vähän keskeneräinen virasto, sillä ensi vuonna se saa vastuulleen myös sosiaalihuollon valtakunnalliseen ohjaukseen ja valvontaan liittyviä tehtäviä. Sosiaalihuollon uudistuvasta valvonnasta kerrotaan, että tarkoituksena on muun muassa lujittaa sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyötä. Yksityisen sosiaalihuollon palveluntuottajien toimilupien myöntäminen Valviran tulevana toimenkuvana näyttää vielä olevan ikään kuin pohdinnassa. Eli organisatorisesti Valvira näyttäisi elelevän jonkinlaisessa “välitilassa”, ennen kuin sen koko toimenkuva vuonna 2010 täydentyy.

Valviran mammuttivirastosta ja sen keskeneräisestä ja sekavasta toimenkuvasta en voi ajatuksissani olla palaamatta kaikenkarvaisiin tarinoihin alan opiskelijoiden vaikeuksista hahmottaa kuntien roolia paikallistason sosiaalipolitiikan toteuttajana. Mistä kertoo se, että Lissabonin strategia tai Suomen kehitysavun suunta tulevina vuosina ovat kiinnostavampia aiheita kuin jo peruskoulun yhteiskuntaopista tutut kuntalaisten demokraattiset osallistumistavat kunnan toimintaan? Korreloiko havainto suoraan kunnallisvaalien äänestysprosentin kanssa? Vaikka poliitikot niin eduskunta- kuin kunnallisvaaleissakin keräävät ääniä vetoamalla lasten, sairaiden ja vanhusten aseman parantamiseen, niin eivätkö nämä lopulta olekaan tärkeitä asioita? Vai eikö niitä mielletä sosiaalipoliittisiksi kysymyksiksi, joista kunnissa päätetään?

Eikö päätöksentekoa ohjaava lainsäädäntö ole opiskelijoista kiinnostavaa? Eikö sosiaalipalveluja tulevaisuudessa kehittävien tulisi tietää jotain perusteista, joiden mukaan palveluja suunnitellaan? Jos perusteet ovat hakusessa, miten voi alan ammattilaisena tuottaa relevanttia tutkimustietoa kuntatilanteesta valtakunnalliselle tasolle? Jos tästä perspektiivistä katsoo, ei tarvitse enää ihmetellä sitä, miksi kunnissa tai sosiaalityön johdossa on niin paljon henkilöstöä, jolla ei ole alan vaatimaa substanssiosaamista. Jos paikallistason sosiaalipolitiikka ei kiinnosta oman alan ihmisiä, muiden alojen osaajat (juristit, kasvatustieteilijät, lääkärit ja niin edelleen) miehittävät nämäkin kuntien sosiaalipoliittisesti “johtavat näköalapaikat”.

Mutta miksi se paikallinen sosiaalipoliittinen toiminta sitten hahmottuu niin vaikeaksi ja epäseksikkääksi? Voiko yhtenä selityksenä olla se, että kyse onkin vain “tämän ajan” ilmiöstä, jossa kunta- ja palvelurakenteita muutellaan, synnytetään yhteistoiminta-alueita ja operoidaan tilaaja-tuottaja-malleilla? Viimeisin Sosiaalibarometri varoittaa etenkin sosiaalipalvelujen pirstaloitumisesta tässä muutoksessa. Onko siis käymässä niin, että rakenne pirstaloituu jo alaa opiskelevien, tulevien ammattilaistenkin mielissä niin, ettei kokonaisuutta pysty järkevästi hahmottamaan? Onko niin, ettei kuntaa näiden muutosten keskellä enää mielletä “perusyksiköksi”, jossa paikallisia sosiaalipoliittisia ratkaisuja tehdään? Ehkä alan opetuksenkin pitäisi katsoa peiliin: kursorinen vilkaisu yhteiskuntapolitiikan, sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön opetusta antavien yliopistojen opinto-oppaisiin nimittäin paljastaa koruttomasti, ettei kursseilla juuri kunta-alan asioilla mässäillä. Kunnallisalan koulutukseen laajemmin näyttäisi vihkiytyneen Tampereen yliopisto, mutta sielläkin kuntakoulutusta annetaan tiedekunnassa, joka ei ala sosiaali-sanalla.

Alkaa olla yhä helpompi ymmärtää kuntalaista, joka on palvelurakenteista ja niiden muutoksista päästään pyörällä. Kuntalaisen näkökulmasta on kuitenkin varmasti ensisijaisesti kiinnostavaa, mistä apua saa, jos jotain tiettyä palvelua tarvitsee. Eipä tilanne vaikuttanut olevan helppo sillekään kuntalaiselle, joka ilmestyi Valviraan peräämään vastuutahoa, jota ei tuntunut löytyvän. Kunta- ja organisaatiorakenteet muuttuvat kovaa vauhtia, mutta muutokset vaikuttavat liian nopeilta, liian huonosti valmistelluilta ja tiedotetuilta, liian vähän ennakoiduilta ja ne perustuvat liian vähäiseen tutkimustietoon vaikutuksista, vaikkakin epäilen tällaisia tutkimuksia ennakkoon edes tehdyn.

Ripauksen tasa-arvoa tilanteeseen tuo se, jos Valviran aulassa mekastava kansalainen ja alaa opiskeleva tuleva ammattilainen suunnistavat rakennemuutoksissa yhtä heikoin koordinaatein. Kansalaisten ja kuntalaisten oikeuksien toteutumisen kannalta kuitenkin soisi, että edes ammattilaisilla olisi rakennemuutoksissa homma jollain tavalla hanskassa – ellei sitten taka-ajatuksena ole se, että halutaankin taata Valviran kuormittuminen sosiaalihuollon valvontatehtävillä, kun sinne ilmestyy yhä useampia mekastavia, tietämättömiä ja kaltoinkohdeltuja kansalaisia selvityksiä ja vastuuta peräämään.

Lokakuu 2009

Susanna Hoikkala & Elina Virokannas

”Tulella leikkivät”

Lisbeth Salander on tummanpuhuva nuori nainen, jonka katse on tiukka ja toiminta kylmän määrätietoista. Hän kommunikoi toisten ihmisten kanssa lähinnä hakkeroitumalla heidän tiedostoihinsa. Lisbethin elämä koostuu selviytymiskamppailusta, painajaisunista sekä väkivallasta ja seksistä, joista kaksi jälkimmäistä kietoutuvat toisiinsa. Lisbethin laitoshoidossa ollut äiti, jota isä jatkuvasti pahoinpiteli, on vastikään kuollut. Perheväkivallan seurauksena Lisbeth itse vietti nuoruutensa mielisairaalassa ja kohtaa synkän menneisyytensä sekä isänsä uudelleen vasta aikuisena − karmaisevin seurauksin.

Lisbeth on Stieg Larssonin menestysdekkarin ja siihen perustuvan elokuvan Tyttö joka leikki tulella ”sankaritar”. Sankaritar lainausmerkeissä siksi, että hän ei missään määrin täytä sankarittaren perinteisiä kriteereitä ja hänen elämänsä tuskin jatkuu koettelemusten jälkeen menestyksekkäänä ja onnellisena. Lisbeth kuvataan elokuvassa taitavana hakkerina ja lannistumattomana taistelijana, mutta hänen kykynsä ottaa vastaan ystävyyttä ja rakkautta on olematon. Lisbeth kestää ilme värähtämättä hakatuksi ja raiskatuksi tulemista mutta pakenee kiintymyksen osoituksia maailman ääriin.

Vaikka Lisbethin tarina on fiktiota, siitä löytyy lukuisia elementtejä, jotka ovat meille tuttuja niin sosiaalityön käytännöistä kuin tutkimuksestakin: perheväkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä, alistamista, pettämistä, kohtaamattomuutta, pakenemista, leimautumista, kieltämistä ja kuoreen käpertymistä. Tuttuudesta huolimatta − tai ehkä juuri siksi − Lisbethin tarina pysäyttää miettimään, kuinka näihin pahuuden ilmentymiin voi päästä sosiaalityössä kiinni. Miten herättää luottamusta kun kukaan ei ole koskaan osoittautunut luottamuksen arvoiseksi? Onko lisbettejä ylipäätään mahdollista auttaa?

Samat kysymykset nousevat esiin myös sosiaalityön tutkimuksen näkökulmasta. Tunnistamme tarpeen näiden ilmiöiden tutkimiseen, mutta emme tiedä kuinka sen käytännössä tekisimme. Kuinka kohdata Lisbethin tavoin lapsuutensa menettäneitä ja väkivaltaisia nuoria, joiden tapa ilmaista tunteitaan tai ajatuksiaan purkautuu ensisijaisesti aggressiivisuutena itseään tai ympäristöään kohtaan? Olisiko parempi jättää kuulematta ja kirjoittamatta tarinat, joita kukaan ei halua uskoa olevankaan? Tutkimusmetodologiset tai -eettiset oppaat eivät tarjoa vastauksia useisiin tämäntyyppisiin kysymyksiin, joiden kanssa sosiaalityön tutkimuksessa ollaan tosiasiassa tekemisissä.

Olemme molemmat joutuneet tutkijoina tekemisiin sensitiivisten ja tutkijassa itsessään hämmennystä herättävien ilmiöiden kanssa, vaikkakin eri tavoin. Toinen on kerännyt tutkimusaineistonsa huumeita käyttäviä nuoria sekä äitejä haastattelemalla: Kaunis, vaalea, 17-vuotias tyttö kertoo hymyillen myyvänsä itseään rahoittaakseen heroiinin käyttöään, sillä tavallisista palkkatöistä saa naurettavan huonoa liksaa. Sekä isä että veli ovat hakanneet häntä lapsena. Tutkija nyökyttelee ja koittaa peitellä järkytystään. Nelikymppinen äiti kuvailee jouluaattoa ryyppyporukan kanssa. Hänen 2-vuotiaansa pyöri jaloissa mutta kukaan ei selvinnyt laittamaan tätä nukkumaan. Kouluikäisenä lapsella on keskittymishäiriöitä ja hän viihtyy parhaiten yksikseen. Tutkija ei tiedä pitäisikö äitiä ymmärtää vai olla vihainen.

Toiselle meistä tiedonlähteinä ovat toimineet työntekijöiden haastattelut ja historialliset tekstiaineistot, jotka ovat kuvanneet niin väkivallan ilmentymiä kuin siihen puuttumisen keinoja lastensuojelun laitoshuollossa. Lähdeaineistoina haastattelut ja menneinä aikoina kirjoitetut dokumentit ovat erilaisia. Haastatteluissa konstruoidaan todellisuutta vuorovaikutuksellisessa suhteessa. Tätä keskustelumahdollisuutta ei ole arkistossa lojuvien kellastuneiden papereiden kanssa, vaan tutkija joutuu kohtaamaan monenlaisia tunteita herättäviä ilmiöitä ja musteen jättämiä jälkiä yksin. Teksteillä on kuitenkin merkitystä, koska ne voivat toimia puuttuvina osina menneisyyspalapelin kokoamisessa.

Elokuvan Lisbeth löysi vanhoja dokumentteja, joissa hänen psykiatriseen hoitoon ja diagnoosiin johtava käyttäytymisensä oli kuvattu. Painajaismaiset muistikuvat saivat tekstuaalisen muodon, millä oli merkittäviä seurauksia. Tutkijalle lastensuojelun dokumentit näyttäytyvät pätkinä lapsen ja hänen perheensä elämää, ja lähes poikkeuksetta kertomuksen eteneminen jää niissä avoimeksi. Niiden päätökset, niin onnettomat kuin onnellisetkin, jäävät siten arvailujen varaan. Myös haastatteluissa rakentuvat kertomukset ovat kuin otteita suuremmasta, vielä kesken olevasta kokonaisuudesta. Mitä haastateltaville tapahtuu tutkimuksen päätyttyä? Vaikuttiko tutkimukseen osallistuminen heidän elämäänsä ja mitä seurauksia koituu siitä, että kyseisistä ilmiöitä analysoidaan ja tehdään näkyviksi?

Lisbethin tarina jää elokuvassa kesken. Myös kolumnimme nostaa esiin enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Mielestämme vaikeitakin tarinoita tulee kertoa, vaikka välillä voi tuntua siltä, että selkeiden suunnitelmien noudattamisen sijaan emme voi välttyä ”leikkimästä tulella”. Lisbethin leikissä panoksena oli elämä ja kuolema. Meidän tehtävänämme on muuttaa tuota panosta, tapahtuipa se sitten suoran intervention tai tutkimuksen kautta.

Marraskuu 2009

Suvi Raitakari

Sosiaalityön mahdolliset tulevaisuudet

Tekstin taustalla on kiinnostukseni sosiaalialan aikalaisanalyysiin. Tällä tarkoitan aikamme ilmiöiden sekä sosiaalityön mahdollisuuksien ja uhkien kartoittamista. Katson, että aikalaisanalyysi on yhteiskuntatieteellisen sosiaalityön tutkimuksen väistämätön lähtökohta. Sillä yhteiskuntatieteellisenä alana sosiaalityötä voi lähestyä tilannekohtaisena toimintana, joka saa muotonsa suhteessa kulloiseenkin aikaan, kulttuuriin, institutionaalisiin ja yksilökohtaisiin reunaehtoihin. Esimerkiksi viimeaikoina olen pohtinut, opiskelijoiden luentopäiväkirjojen innoittamana, mikä rooli ja mitä annettavaa sosiaalityöllä voisi olla ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Nähdäkseni aikalaisanalyyttinen ajattelu on tärkeää sosiaalityön tutkimuksessa, sillä sen avulla avaamme näköaloja tulevaisuuteen ja toisin toimimisen mahdollisuuksiin. Minna Vuorisen (2008) sanoin: ”Inhimillisiä edistysaskeliaan ottaakseen tulisi myös sosiaalityössä hyödyntää utopioita, jotta näköala tulevaan säilyisi ja asiat voisivat muuttua”. Vaikka sosiaalityössä usein aiheellisestikin tähdätään sopeutumiseen ja sopeuttamiseen, on yhtä tärkeää säilyttää kriittinen etäisyys aikaamme sekä nähdä eritavalla toimimisen mahdollisuudet.

Aikalaisanalyysiä, kuten tutkimustakaan ei tehdä yksin vaan kyse on jaetun ymmärryksen tuottamisesta. Tätä tekstiä varten kutsuin laitokseni tutkijoita yhteiseen ideariiheen, jossa pohdimme sosiaalialan uhkia ja mahdollisuuksia. Huomasimme ensinnäkin nopeasti, että useimmat sosiaalialan nykytilan signaalit voidaan tulkita sekä mahdollisuuksiksi että uhiksi. Mikä on mahdollisuus ja mikä uhka, on sidoksissa näkökulmavalintaan sekä siihen miten aikamme ilmiöt lopulta todentuvat arjessa. Esimerkiksi tietotekniikan kehittyminen ja lisääntyvä kirjaaminen ovat sekä asiakkaan etu että voivat olla hänelle haitta silloin, kun asiakasdokumentointi vie liikaa aikaa perustyöltä. Toiseksi havahduimme siihen, miten monet asiat ovat sosiaalialalla liikkeessä. Kolmanneksi jälleen saimme huomata miten liki kaikilla aikamme ilmiöillä on vaikutuksensa sosiaalialaan. Niin sosiaalityön tutkimuksessa kun asiakastyössäkin kohtaamme elämän moninaisuuden, jossa kaikki vaikuttavat kaikkeen.

Aikamme ilmiöiden valossa sosiaalityö paikantuu markkinoistumista, nopeatempoisuutta, yksilöiden vastuuttamista sekä kansalaisten ja lähiyhteisöjen keskinäisvastuuta aina vaan enemmän korostavaan yhteiskuntaan. Taloudellista ja tehokkuutta arvostavassa yhteiskunnassa ihannekansalainen on omillaan toimeentuleva ja hyvän suorituskyvyn omaava yksilö, joka väsymättä taistelee taloudellisen kilpailukyvyn ja oman, korkean elintasonsa eteen. Tämän ihanteen vastavoimana voi kuitenkin havaita signaaleja henkisten ja pehmeämpien arvojen kaipuusta. Varsinkin nyt kun talouskasvu kaikesta uurastuksestamme huolimatta kiittämättömästi pysähtyi ja osoittaa jälleen (talous)elämän haavoittuvuuden. Jo yksin ilmastomuutos kutsuu meitä hiljentämään vauhtia ja kuluttamaan vähemmän sekä näkemään nykymenon kääntöpuolen.

Taloudellisten arvojen ensisijaisuutta ja yksilön omaa suorituskykyä korostava yhteiskunta on sosiaalityölle haastava toimintaympäristö. Sosiaalityössä kun tarvitaan yhteiskunnallista luottamusta ammattilaisiin, joiden tehtävänä on turvata hyvän elämän edellytyksiä ja hakea oikeutta ihmisille, heidän kohdatessaan sairautta, toimintakyvyn menetystä, ihmissuhteiden haurautta ja taloudellista puutetta. Sosiaalityön mieli ja järki ovat sidoksissa kaikkien ihmisten tasa-arvoisuuteen, oikeudenmukaisuuteen ja huolenpidon etiikkaan, eikä työtä silloin voin perustella yksin taloudellisilla argumenteilla. Sosiaalityön yksi haasteellisemmista paikoista on (nyt ja aina) asettua taloudellisten argumenttien ja eettisten argumenttien ristiriitaan. Näin se voi olla osaltaan välittämässä globaalin markkinatalouden aikana kompromissia, jossa tunnustetaan sekä talouselämän muuttuminen että jokaisen ihmisen oikeus perusturvaan ja ihmisarvoiseen elämään.

Ideariihessämme havaitsimme, että myös sosiaalityöhön välittömämmin liittyviin aikamme ilmiöihin sisältyy ristiriitaisia liikesuuntia. Yhtäältä paljon positiivista on tapahtunut sosiaalityön sisällä – onhan meillä nykyisin SOSNET yliopistoverkosto, Sosiaalityön ja sosiaalipalveluiden valtakunnallinen tutkijakoulu, Sosiaalityön tutkimuksen seura, Yhteiskuntatieteiden lisensiaatin tutkintoon johtava sosiaalityön erikoistumiskoulutus sekä klinikkaopetusta kehitetään yhdessä kentän kanssa. Nämä merkit voidaan tulkita suotuisaksi myötätuuleksi; kasvavaksi arvostukseksi sosiaalityön koulutusta, tutkimusta ja käytännön kehittämistä kohtaan. Toisaalta nyky-yhteiskunnassa tuuli käy monesta suunnasta ja tuulensuunta voi vaihtua kovinkin nopeasti, eikä siinä mielessä ole varmuutta tulevasta.

Tulimme siihen tulokseen, että sosiaalialan toimijoita yhdistää nykyisin epävarmuus tulevasta ja velvollisuus esittää todisteita oman työnsä tuloksellisuudesta. Samoin laajasti jaettu on huoli sosiaalityön työoloista. Laatua ja kovaa tulosta odotetaan usein pienellä palkalla ja kohtuuttoman asiakasmäärän keskellä. Samoin tunnistamme mieleen helposti hiipivän riittämättömyyden tunteen suurten odotusten ja haasteiden edessä – olenko varmasti tehnyt tarpeeksi ja kaiken voitavani? Odotetaanhan meiltä nopeita ratkaisuja sosiaalisiin ongelmiin, joissa monesti moni muukin on jo yrittänyt kaikkensa. Lisäksi sosiaalisten ongelmien syyt ovat usein yliyksilöllisiä eli meistä kaikista johtuvia, ei työntekijöiden tai ”syrjäytyneiden” syyksi luettavissa.

Kuitenkin sosiaalialan toimijoita yhdistää aikamme ristiriitaisten ilmiöiden keskellä myös ilo elämänmakuisesta työstä sekä eettiseen sensitiivisyyteen kätkeytyvä voima. Sosiaalityöllä on paljon annettavaa nykyisten ja tulevien yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisemiseen, ellemme hukkaa ammatillis-eettisiä argumentteja silloin, kun rahapuheella yritetään hallita kaikkea tai laskea hintaa kansalaiselle. Ihmiselämä on yhtä ainutkertainen kuin ekosysteemimme. Katsokaamme samalla lähelle ja kauas – jokaista kiveä polullamme, mutta myös yli horisontin.

Mainittu lähde

Vuorinen, M. (2008) Tarinoita huomisesta – aluesosiaalityöntekijöiden kertomuksia sosiaalityön utopioista ja dystopioista. Tampere: Tampereen yliopisto, kandidaatin tutkielma. Julkaisematon

Joulukuu 2009

Johanna Moilanen

Tämän päivän tellervot ja mitä historiasta oppia?

Tartuin tovi sitten inspiraatiota hakien F. E. Sillanpään kansalaissodan jälkeiseen aikaan sijoittuviin novelleihin. Realistisista kertomuksista mieleen jäi kolkuttelemaan erityisesti Muuan Tellervo-niminen (1923)[1], joka valottaa huutolaisena kasvattiperheeseen myydyn Tellervo-tytön tarinaa. Tellervo on syntynyt kunnan vaivaistalossa asuvan äitinsä viidentenä aviottomana lapsena. Aviottoman lapsen synnyttäminen oli 1900-luvun alussa melkeinpä suurin synti, mihin nainen saattoi syyllistyä, joten jos olit saanut heitä viisi, tilanteen painavuuden voi vain kuvitella. Tellervon isäksi mainitaan ajoittain työhön kykenevä, ajoittain vaivaistalon siivissä majaileva ”muuan mielisairas”.

Tellervo myydään ensimmäisen kerran yksivuotiaana huutolaislapseksi erään timpurin perheeseen, jonka tupa on jo ennestään täynnä pienokaisia. Muutaman vuoden kuluttua paikka huomataan lapselle sopimattomaksi, ja Tellervo sijoitetaan uudelleen iäkkäämmän pariskunnan, Kallen ja Tiltan, hoiviin. Kalle ja Tilta kuvataan yritteliäiseksi ja elämäntavoiltaan nuhteettomaksi, sievoiset säästöt itselleen kerryttäneeksi mäkitupalaispariskunnaksi. Uudessa kodissa Tellervoa opetetaan ”ihmistavoille”, kutomaan sukkaa ja lukemaan – joskin nopeasti käy ilmi, että lukuasioissa Tellervo on opettajaansa Tiltaa monin verroin hoksaavampi. Sukkeluuksillaan, suulaudellaan ja terävällä päällään Tellervo paikoin hauskuuttaa, paikoin raivostuttaa kasvattivanhempiaan ja naapuruston väkeä. Vaikka Tellervo saa osakseen turvallisuutta ja lämpöäkin, pitävät kasvattivanhemmat tärkeänä, että Tellervo on tietoinen omasta asemastaan: ”millainen äiti hänellä oli ja kuinka hän saattoi milloin tahansa joutua millaisiin uusiin oloihin tahansa”.

Tarinan käännekohta on, kun Tellervo kyläläisten ja naapureiden kehotuksesta päätetään lähettää kouluun: tämä on poikkeuksellista, sillä kunnan hoidokkeja ei tavata kouluun yleensä laittaa. Tellervolle kouluun pääseminen on toiveiden täyttymys. Tellervo on nopea oppimaan ja luokan parhaita lukijoita, mutta ”ikuisen hajallisuutensa vuoksi kaikkeen koulujärjestykseen taipumaton”: ’normaalin lapsen’ muottiin tavalla tai toisella sopimaton. Kun Tellervoa lisäksi vielä kovin kiusataan, hänet päätetään lopulta ottaa pois koulusta. Sumein silmin Tellervo seuraa ikkunasta muiden kouluun lähtöä.

Opettaja on kuitenkin luvannut Tellervolle, että tämä pääsee kevään päätteeksi mukaan kansakoululasten juhlille kirkonkylään. Tellervo on innossaan niin pitelemätön, että Tilta tahtoo jo uskotella, ettei koko retkestä tulee mitään. Lopulta odotettu hetki koittaa. Vaikka lähdön hetkellä taivaalle kertyy tummia pilventönkkiä, parhaisiinsa – kesävieraan piialta saatuihin vanhoihin kenkiin, ”kroosiin” ja vanhaan olkihattuun – puettu Tellervo lähtee juosten tavoittamaan tielle jo käyneiden etumatkaa.

Tellervo myöhästyy kirkonkylään kuljettavasta laivasta ja lopulta hänen on mentävä koko matka juosten. Perille päästyään Tellervo katselee koreasti puettujen lasten joukkoa, seurailee juhlamenoja etäämpää, yksin kylänraitilla seisoskellen. Kun koululaislasten joukkio yllättäen siirtyy jatkamaan juhlintaa toisaalle, niin kylä, yksin sen taivaskin alkaa näyttää vieraalta. Samalla hetkellä jyrähtää mahtava salama ja Tellervo hätääntyy muistaessaan, että kotikonnuilla odottaa myös ukkosta pelkäävä Tilta.

Tellervo lähtee juoksemaan kotiin päin; pellot vilisevät, jano ja vilu vaivaavat, ukonilma yltyy. Lopulta Tellervon voimat ehtyvät ja matka katkeaa reitin varrelle osuneeseen maalaistaloon, josta huomataan, että tiellä laputtaa ”hullun näköinen tyttölapsi”. Talon väki toimittaa märän ja surkean tytön kotiin ja kuumeinen Tellervo pääsee ”parhaaseen paikkaansa”, tädin ja sedän luo. Kylmettyminen on kuitenkin tehnyt tehtävänsä: Tellervo kuolee kuumeeseen kolmen päivän kuluttua ollessaan 11-vuotias. Tiltalta heltiää muutama kyynel ja ymmärrystä ehkä enemmän kuin tytön koskaan eläessä: ”Eihän se lapsen vika ollut, että oli saanut hajallisen luonnon”. Ironista kyllä, Tellervon kuolema säästää hänet kuitenkin toiselta pahalta: joutumasta jälleen uuteen paikkaan. Tilta ja Kalle olivat näet jo aiemmin keväällä ilmoittaneet ”kunnan esimiehille”, etteivät voisi pitää Tellervoa enää seuraavana vuonna.

Tellervon tarina on osuva tänä päivänäkin kysymään, millaisia seurauksia yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta voi olla. Perusristiriitana on kysymys, miten selviytyä elämästä, kun valttikortit ovat kertyneet toisten vaan ei omiin käsiin ja toisaalta, millainen merkitys taustalla, kasvuympäristöllä ja lähiyhteisöillä on yksilön elämässä. Tarina vie lukijan pohtimaan näitä teemoja lähtökohtiinsa vaikuttamaan kykenemättömän lapsen näkökulmasta, mutta sen kautta avautuu lisäksi näkökulma sosiaalisten ongelmien sukupolvittaiseen jatkuvuuteen sekä siihen, miten yhteisö kutsuu tai pikemminkin torjuu eräitä pois keskuudestaan.

Tarinan päähenkilön, Tellervon, tavoitteeksi voi nähdä yksinkertaisesti elämästä selviytymisen: hyvään kasvattiperheeseen pääsemisen, koulunkäynnin mahdollistumisen, muiden lasten seurassa hyväksytyksi tulemisen, hoivan ja rakkauden saamisen kasvattivanhemmilta. Näiden tavoitteiden saavuttaminen ei ole itsestään selvää, ja lähiyhteisöiltä ei juuri tukea heru. Tiellä on esteitä toisensa jälkeen: kaltoinkohtelu ensimmäisessä kasvattiperheessä, taustan vuoksi väheksytyksi tuleminen, koulukiusatuksi joutuminen, koulunkäynnin keskeytyminen, lopulta sairastuminen ja kuolema. Tellervon ajatusmaailma ja tuntemukset jätetään tarinassa kuvaamatta, mutta lukija ei voi olla pohtimatta, mitä elämänhaluisena ja periksi antamattomana tarinassa näyttäytyvä Tellervo ajatteli ja tunsi? Millaisia kokemuksia hän kantoi mukanaan? Mitä hän itse olisi elämästään sanonut?

Sosiaalityön historiaan suuntautuneena – ja Tellervon tarinaa pohtimaan jääneenä – tutkijakokelaana ajattelen, että ymmärtääksemme tämän päivän ilmiöitä meidän on välttämätöntä tutkia niiden taustaksi asettuvia historiallisia prosesseja. Historiasta on aina olemassa useanlaisia tarinoita, suurempia ja pienempiä, joista vain osa on julkisesti jaettuja tai tiedostettuja. Aikaan sidotut kulttuurituotteet, kuten romaanit, elokuvat tai näytelmät, tarjoavat tarinoiden, usein juuri niiden vaihtoehtoisten, tarkasteluun yhden väylän. Historian tarinat pakottavat meidät pohtimaan, keitä ovat tämän päivän tellervot ja mitä voisimme historiasta oppia niin, että tellervojen kohtalo ei aika aikansa perään toistuisi. Ne ohjaavat myös puntaroimaan, miten ymmärrys menneestä elää osana tämän päivän ymmärrystä? Tai toisaalta, mitä menneisyydestä on hyvä ymmärtää, jotta voisi ymmärtää nykyisyyttä?

[1] Kokoelmassa: F.E. Sillanpää (1978) Piika ja muita kertomuksia. Toim. Hannu Mäkelä. Otava, Helsinki.

Tammikuu 2010

Mervi Tolonen

Onko sosiaalinen julistettu pannaan?

Sain juuri valmiiksi selvityksen vuosina 2007 ja 2008 valmistuneiden sosiaalityön maistereiden ja sosionomien (AMK) sijoittumisesta työmarkkinoille. Vanha sanonta pitää edelleen, että koulutus kannattaa. Valmistuneet ovat sijoittuneet hyvin myös laadullisesti eli ovat koulutustaan vastaavissa tehtävissä. Tyytyväisyys saatuun tietoon ja taitoon on korkealla, ja nuoret ovat mielestään valinneet hyvän alan.

Yksi piirre on mietittänyt. Vastavalmistuneilla oli tässäkin selvityksessä kutakuinkin sata erilaista tehtävänimikettä. Aiemmin työssä käyvät jakaantuivat muutaman tehtävänimikkeen alle. Nykyisin ammatit ovat pirstoutuneet. Tehtävänimikkeiden kirjon lisäksi toinen silmiinpistävä seikka on sosiaali-alkuisten nimikkeiden puuttuminen uusissa tehtävissä.

Uudet tehtävänimikkeet eivät ihan itsestään putkahda. Niitä tuottavat sosiaalihuollon lähialueet. Esimerkiksi vammaistyöhön lääketiede tuottaa entistä tarkempaa ja kapeampaa tietoa, minkä tuloksena tehtävät pilkotaan ja otetaan käyttöön uudet nimikkeet erottautumisen vuoksi. Myös uudet tehtävät synnyttävät uusia nimikkeitä. Tällaisia ovat sovittelunohjaajat, hyvä nimike. Mutta mitä tekevät työ-, ura ja yksilövalmentajat? Nämä löytyvät työvoiman palvelukeskuksista, mutta myös sosiaalitoimistoista.

Näyttää siltä, että nykyisistä nimikkeistä halutaan eroon. Joissakin kasvatus- ja perheneuvoloissa sosiaalityöntekijän nimike on muutettu perheohjaajaksi, kelpoisuusvaatimukset ovat edelleen kuten sosiaalityöntekijällä. Perusteina on esitetty, että asiakkaat tietävät paremmin, mitä työntekijä tekee. Tällaiseen selitykseen en itse usko. Jos tätä trendiä jatketaan, kohta meillä ei ole yhtään sosiaalityöntekijää. Sosiaalijohtajiahan ei enää ole, vaan he ovat perusturvajohtajia, hyvinvointijohtajia, tilaajajohtajia, tuotantojohtajia, aluejohtajia jne.

Ei riitä, että nimikkeet ovat muuttuneet. Moni sosiaalityöntekijä on sanonut, ettei oikein tiedä, minkä hallintokunnan alla tekee työtään. Sosiaalilautakunnat ovat aikaa sitten kuopattu. Meneillään on merkillinen vimma muuttaa organisaatioita niin, että sosiaalihuollon ydintä ei enää ole. On totta, että uudistamista ja kehittämistä tarvitaan, mutta onko paras tulos se, että kaikki olemassa oleva on hylätty. Uusissa organisaatioissa ei taida löytyä henkilöä, joka vastaisi kunnallisesta sosiaalipolitiikasta ja sen kehittämisestä. Muutosjohtajia löytyy runsaasti, mutta näiden tehtävänä lienee henkilöstön sopeuttaminen jatkuvasti käynnissä oleviin organisaatiouudistuksiin.

No ei ole sosiaalisen asema valtiollakaan parempi. Viime vuoden alussa saimme Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen. Voi vain kysyä, miksi tällainen nimi laitokselle. Johtajien vakanssit näyttävät lähes kaikki olevan terveydenhuollon henkilöillä. Sosiaalitutkimuksen ja -kehittämisen asemasta ei ole tietoa. Kuulin äsken, että valtiovarainministeriö on laittanut kapuloita rattaisiin sosiaalihuollon tietoteknologiahankkeeseen. Tehokkuutta pitäisi löytyä, mutta edellytyksiä ei tarvitse laittaa kuntoon.

Onneksi meillä on sentään vielä sosiaali- ja terveysministeriö. Siellä valmistellaan uutta sosiaalihuoltolakia. Suorastaan jännityksellä odotan, onko laki valmistuessaan enää sosiaalihuoltolaki ja sisältääkö se sosiaalihuollon kokonaisuudessaan.

Helmikuu 2010

Helena Palojärvi

OSALLISUUDESTA SOSIAALITYÖSSÄ

Naisten kokemuksia voimaannuttavasta ryhmästä

Keskeisiä käsitteitä nykykeskusteluissa ovat muun muassa osallisuus, kokemusasiantuntijuus ja vertaistuki: tehdään suosituksia ja rakenteita, joilla velvoitetaan kuulemaan ja osallistamaan asiakkaita ja lisätään vertaistukeen perustuvaa toimintaa. Vastikään tekemässäni lisensiaattityössä, joka käsitteli vertaistuen ja ammatillisen sosiaalityön suhdetta käytettäessä ryhmää, nousivat keskeisiksi tuloksiksi muun muassa osallisuuden kokemukset, vertaistuki ja voimaantumisen tuntemukset. Avaan tässä kolumnissa osallisuuden käsitettä tutkimukseni valossa.

Tutkimus tehtiin Naistenkartano ry:n järjestämän puolitoistavuotisen NOVAT-ohjelmaan sisältyvän vertaisryhmän loppuvaiheessa olevan 12 naisen vertaistuen ja ammatillisten rakenteiden selvittämiseksi. Ryhmätoiminta on kehitetty naisten tarpeista vastaamaan naisten varhaisvaiheen päihderiippuvuuksiin. Ryhmän jäsenillä on keskeinen rooli toiminnan etenemisessä. Muodostuva vertaisryhmä toimii itsenäisesti saaden ammattilaisilta eri vaiheissa erilaisia tukimuotoja, esimerkiksi käytettävät työkirjat ja henkilöstöltä saatavat interventiot.

Ryhmätyömenetelmän tuottamat osallisuuden kokemukset liittyvät ryhmän rakenteisiin. Asiakkaat ovat mukana prosessin alusta asti rakentamassa vertaisryhmää, määrittelemässä ongelmiaan ja työstämässä niitä. Naisten ei edellytetä tunnustavan tai hyväksyvän yhtä ongelmaa palvelun tarjoajan lähtökohdista. Voimaannuttava sosiaalityö rakentuu naisen voimavaroihin ja niiden tukemiseen.

Tutkimus osoittaa, että hakeutumisvaiheessa ryhmään naisten itsetunto horjuu. Naiset tiedostavat pahan olonsa ja päivittäisten ongelmiensa kytkennät, joihin he hakevat apua. Heidän subjektiivinen toimintatilansa on kaventunut joko erilaisten lähisuhdeongelmien aiheuttaman sisäisen pahan olon, alkoholin haitallisen käytön tai alkoholiriippuvuuden tiedostamisen vuoksi. Useimmiten haitallinen alkoholinkäyttö tai riippuvuus liittyy naisten lähisuhteitten kriisiytymiseen. Heitä houkuttaa toimintaan sisältyvä kynnyksettömyys. Kuka tahansa nainen voi osallistua järjestettäville luennoille ja ryhmään, eikä heidän tarvitse määritellä syytä tai tunnustaa tiettyä ongelmaa mukaantuloonsa.

Ryhmän alkuvaihe on vaikeaa toisten herättämien tunteiden vuoksi. Naiset hakevat itsehyväksyntää ja he saavat sitä ryhmän ryhmäytymisen ja opittavan ryhmätyömenetelmän avulla. Vähitellen empatian tunteet itseä ja toisia kohtaan sekä tasa-arvoisuuden tuntemukset lisääntyvät. Ryhmässään nainen oppii ottamaan tilaa itselleen, kuuntelemaan itseä ja toisia ja luomaan uudenlaisen suhteen itseensä. Naiset kokevat tärkeäksi, että heille taataan ryhmän toiminnassa toimintatila, jossa heidän yksilöllisyydelleen jää tilaa. Nämä kokemukset saavat naiset liittymään ja sitoutumaan yhdeksi ryhmän jäseneksi.

Naiset eivät koe vertaisryhmässään olevan tärkeää, että kaikilla ryhmän jäsenillä on sama ongelma. Heille riittää, että ongelmat ovat heidän käsityksensä mukaan samantapaisia. Naiset ovat mukana prosessin loppuun asti ongelmiensa määrittelyssä ja ratkaisuissa.

Toimiva yksilöllistä tilaa antava vertaisryhmä käynnistää voimaantumisprosessin, jossa toisilta oppiminen on tärkeä elementti. Ryhmän ryhmäydyttyä kasvokkaisen ammatillisen avun tarvetta on vähän. Asteittain naisten vertaisuuteen ja yhteiseen ohjelmaan syntyvä ryhmä muuntuu voimaannuttavaksi terapeuttiseksi yhteisöksi. Ongelmien pienentyessä ja elämänhallinnan kohentuessa naiset alkavat kokea vallan tunnetta omaan elämäänsä. Heidän subjektiivinen toimintatilansa alkaa laajeta. Tämä heijastuu myönteisesti naisten elämään kokemuksina ongelmien hallinnasta ja uskalluksena ratkaisujen tekemisestä lähisuhteissa. Naiset kokevat yksilöityvänsä.

Suhteensa ammattilaisiin ryhmään osallistuvat naiset toteavat seuraavanlaiseksi. Naiset kertovat tarvitsevansa kasvokkaista ammattilaistukea ryhmätoiminnan käynnistymisvaiheessa ja ryhmän halutessa tällaista tukea. He odottavat henkilöstön tukevan heidän osallisuuden lisääntymistään ryhmässä olemalla tarvittaessa ryhmän käytettävissä sekä auttamalla vertaisryhmän tukirakenteiden luomisessa.

Yhteenvetona voi todeta ammattilaisten antavan naisille voimaantumisen välineitä, mutta naiset itse tekevät voimaantumisen työnsä. Osallisuuden kokemukset merkitsevät naisille ryhmäprosessin alusta asti kokemuksen tunnetta siitä, että he vaikuttavat omaan elämäänsä.

Maaliskuu 2010

Kirsi Nousiainen

Sosiaalityön tutkimus tutuksi

Kaksi vuotta sitten sosiaalityön tutkimuksen päivillä pohdittiin sosiaalityön tiede- ja teoriaperustaa. Päivien esittelyssä tuotiin esiin muun muassa, että tiede- ja teoriaperusta on kehittynyt voimakkaasti sen kahdenkymmenen viime vuoden aikana, jolloin sosiaalityötä on opetettu itsenäisenä oppialana yliopistoissa. Myös sosiaalityön väitösten ja ammatillisten lisensiaatintutkimusten määrä on kasvanut tasaiseen tahtiin. Esittelytekstissä todettiin vielä sekin, että teoriaperustan kehittäminen palvelee myös käytännön sosiaalityöntekijöitä ja heidän motivoitumistaan työhön.

Tätä kaikkea ei käyne kieltäminen ja omakohtainen kokemukseni on, että tänä päivänä yliopistoista valmistuu tietojensa ja taitojensa perusteella vahvoja ja osaavia sosiaalityöntekijöitä. Kun työskentelin itse 90-luvulla sosiaalityöntekijänä lastensuojelussa, muistan käytännön työn todellisuuden olleen sellainen, että aikaa ja voimavaroja ei juuri riittänyt lukemaan uusia tutkimuksia. Jotenkin on sellainen käsitys, että samanlaista kiivastahtista ja kuormittavaa työtä sosiaalityöntekijät edelleenkin tekevät. Mistä muusta voi kertoa esimerkiksi se, että Kuopiossa aluehallintovirasto harkitsee uhkasakkoa kaupungille, koska lastensuojeluilmoituksia ei pystytä käsittelemään lain määräämässä ajassa. Oman ammatillisen osaamisen vahvistaminen uusimman alan tutkimuksen ja teoreettisen tiedon avulla on vaativaa niissä työolosuhteissa, joissa sosiaalityötä monesti tehdään.

Sosiaalityöntekijät ovat eri yhteyksissä toivoneetkin, että netissä olisi saatavilla tietoa alan tutkimuksista. Tiedon tulisi olla sellaisessa muodossa, että siitä nopeasti pääsisi kärryille, mitä tutkitaan ja minkälaisia tutkimustuloksia on saatu. Erityisesti toivotaan käytännönläheistä tutkimustietoa eli sitä, miten teoreettinen tieto on sovellettavissa käytäntöön.

Pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskus Socca on tarttunut tähän haasteeseen ja rakentaa parhaillaan THL:n Sosiaaliportin kanssa yhteistyössä tutkimussivustoa kyseisen palvelun yhteyteen. Tämä Tutkimus tutuksi –sivusto avataan 19.5.2010 TerveSos –tapahtuman yhteydessä Lahdessa. Sivustolla tullaan esittelemään alan opinnäytetöitä, muita tieteellisiä julkaisuja ja artikkeleita lyhyesti ja käytännön työn näkökulmasta. Sivuston on tarkoitus olla avoin foorumi, jonne kuka tahansa alan ammattilainen voi kirjoittaa itseään kiinnostavista ja itseään puhutelluista tutkimuksista ja myös osallistua niistä käytävään keskusteluun. Tutkijoiden toivotaan esittelevän sivustolla omia tutkimuksiaan, sillä Sosiaaliportin laajan käyttäjäkunnan avulla ne saavat lisää näkyvyyttä ja mahdollisesti uusia lukijoita.

Tutkimus tutuksi –sivuston rakentaminen on ollut itselleni pitkäaikainen haave ja henkilökohtainen missio. Harras toiveeni on, että sivusto palvelisi laajasti sosiaalialan asiantuntijoita ja käytännön työntekijöitä. Uskallan myös toivoa, että innostusta kirjoittaa tutkimuksesta riittäisi meillä kaikilla, jotka jatkuvasti luemme tutkimuskirjallisuutta ja että sivusto innostaisi myös lukemaan lisää. Erityisesti haastan alan tutkijoita kirjoittamaan.

Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirjassa ”Sosiaalityö ja teoria” vuodelta 2009 toimittajat Mikko Mäntysaari, Anneli Pohjola ja Tarja Pösö toteavat muun muassa, että sosiaalityön käytäntö-teoria -suhde on ongelmallinen ja kietoutunut. Tätä suhdetta he jäsentävät jakamalla teoriat muun muassa teorioihin sosiaalityöstä (esim. mitä sosiaalityö on), sosiaalityössä (esim. jäsennykset käytännön toiminnasta) ja sosiaalityön kohteesta (esim. kansalaisten elämän todellisuus) sekä lisäksi sosiaalityön tutkimuksesta (esim. käytäntöjen ulkopuolinen analysointi). Jo tämänkin perusteella voi todeta, että tutkimuksista kirjoittaminen käytännön työn näkökulmasta on haastava tehtävä ja viimekädessä lukijan harkintaan jää, miten hän tutkimustietoa käyttää. On kuitenkin kutkuttavaa ajatella, että Tutkimus tutuksi –sivustolla syntyisi vilkasta keskustelua erityisesti teorian ja käytännön keskinäisistä suhteista.

Huhtikuu 2010

Aini Pehkonen

Sosiaalityön kehittämishanke Petroskoin valtion yliopistossa

Johdanto

“Support to Social Work Addressing Families and Children in the Republic of Karelia” – kaksivuotinen projekti toteutui Karjalan tasavallan opetusministeriön, Petroskoin valtion yliopiston, Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen ja Suomen ulkoministeriön kanssa yhteistyönä vuosina 2008–2009. Projekti kokonaisuudessaan sisälsi neljä osahanketta, joista yhdessä, ”Sosiaalityön käytännön opetuksen kehittäminen mentoroinnin avulla”, sain olla mukana sosiaalityön asiantuntijana: kouluttajana, koulutusmateriaalin – ja oppikirjan tekijänä. Suomen ja Karjalan tasavallan välinen sosiaali- ja terveysalan yhteistyö on toiminut liki kaksikymmentä vuotta. Yhteistyöllä on pyritty parantamaan Karjalan väestön hyvinvointia. Kun rajaseuduilla väestö voi hyvin, se lisää turvallisuutta niin Suomessa kuin Karjalan tasavallassakin. Tässä artikkelissa kuvaan Karjalan tasavallan hyvinvoinnin haasteita, joihin sosiaalityöllä pyritään omalta osaltaan vastaamaan. Sosiaalityöllä on yhteiskunnallinen vaikuttamistehtävä tieteenalana ja ammattina. Korkeatasoinen sosiaalityön opetus yliopistossa on edellytyksenä, että valmistuvilla sosiaalityöntekijöillä on riittävät valmiudet tunnistaa sosiaalista problematiikkaa ja toimia hyvinvointityössä. Sosiaalityö tieteenalana on nuori Venäjällä. Avaan tässä artikkelissa Petroskoin valtion yliopiston sosiaalityön koulutusrakennetta ja sosiaalityön käytännön opetuksen kehittämisprosessia. Artikkeli on kuvaileva eikä näin ollen keskity systemaattiseen arviointiin.

Hyvinvoinnin haasteet Karjalan Tasavallassa

Venäjällä ja Karjalan tasavallassa hyvinvoinnin tai huono-osaisuuden mittaaminen ja tulkinnat hyvinvoinnista ovat haasteellisia, koska tarkkoja tilastoja väestöstä ja väestön elinoloista ei ole saatavilla tai tilastot on laadittu eri kriteerein kuin esimerkiksi EU-maiden tilastot on tehty. Tarkkaa väestön laskentaa ei ole tehty Karjalan tasavallassa. Näistä syistä useat luvut ja prosenttiosuudet ovat pelkästään arvioita.

Neuvostoliiton aikana vastuu väestön hyvinvoinnista kuului valtiolle. Neuvostoliiton hajotessa silloinen hyvinvointijärjestelmä ajautui vaikeuksiin yhteiskunnallisten muutosten seurauksena. Samanaikaisesti katosivat täystyöllisyys, subventoidut hinnat ja työpaikan tarjoamat edut ja palvelut. Venäjä kärsii sosiaalisektorin kehittymättömyydestä ja Karjalan tasavalta lisäksi heikosta taloudellisesta tilanteesta. Venäjällä ei ole käyty juurikaan julkista keskustelua siitä, kuinka kattavaksi sosiaaliturvajärjestelmä halutaan tai on ylipäätään mahdollista. Vaikka Karjalan tasavallalla on oma perustuslaki (1993) ja hallitus, jota johtaa tasavallan päämies ja parlamentti, on se yksi Venäjän Federaation 21 tasavallasta ja alisteinen federaation päätöksille ja lainsäädännölle.

Karjalan tasavallan väestö on vähentynyt vuodesta 1991 vuoteen 2008 arviolta 798 000 asukkaasta 690 000 asukkaaseen. Syntyvyys on kääntynyt voimakkaaseen laskuun 1990-luvulla ja muuttoliike on suuntautunut kasvukeskuksiin. Miesten eliniän odote on Karjalan tasavallassa noin 55 vuotta, mikä on neljä vuotta alhaisempi kuin toisaalla Venäjällä. Työikäisen väestön kuolinsyyt ovat: sydän- ja verisuonitaudit, syövät, tapaturmat, väkivaltaiset kuolemat, huumeet ja alkoholin suurkulutus. Tuberkuloosi, HIV/AIDS, sukupuolitaudit ja kodittomuus ovat vakavia terveydellisiä ja sosiaalisia ongelmia. Naisten raskausajan kuolemat ovat noin viisi kertaa yleisempiä kuin EU-maissa. Niin yksilöiden kuin perheiden hyvinvointia horjuttaa lisäksi taloudellinen epävarmuus. Köyhyys uhkaa yksinhuoltajaperheitä, eläkeläisiä sekä perheitä, joissa on pitkäaikaissairaita lapsia. Köyhyys koskettaa alueellisesti erityisesti maaseutua. Sosiaalituet eivät ole Venäjällä universaaleja. Työttömyys, köyhyys, asunnottomuus ja mahdollisuuksien vaikea hahmottaminen edesauttavat rikollisuutta ja prostituutiota.

Lasten kodittomuus on lisääntynyt valtion huoltojärjestelmän hajoamisen seurauksena. Hyvin suuri määrä alaikäisiä joutuu huolehtimaan itsestään ilman vanhempien apua. Nämä lapset eivät ole myöskään koululaitoksen piirissä. Orpokodeissa asuu Venäjällä noin 600 000 lasta, joista valtaosalla on elossa olevat vanhemmat. Omillaan eläviä lapsia arvioidaan olevan Venäjällä yli kaksi miljoonaa. Karjalan tasavallan lastenkodeissa asuu lähes 900 lasta. Laitoshoito on edelleen pääasiallisin sijaishoidon muoto Karjalassa, vaikka viranomaisten tavoitteena on lisätä perhe- ja perheenomaisen hoidon osuutta huostaan otettujen lasten hoidossa. Vaikka Venäjän lakien mukaan hädänalaiset lapset ovat valtion erityissuojeluksessa, joutuvat he käytännössä selviytymään ilman riittävää tukea sosiaalijärjestelmän puutteellisuuden takia. Lapset tarvitsevat konkreettista apua. (Pyshkina 2003.)

Perheen merkitystä korostetaan Venäjällä yhteiskunnan perusyksikkönä. Varhainen avioituminen ja yhden lapsen synnyttäminen on yleistä. Väestöpoliittiseksi tavoitteeksi on esitetty perhekokojen kasvattaminen, tosin lasten toivotaan syntyvän hyviin perheisiin. Naiset avioituvat keskimäärin 22-vuotiaina ja miehet 24-vuotiaina. Avioerot ovat erittäin yleisiä, vuonna 1997 lähes 600 avioeroa 1000 solmittua liittoa kohden. Yhteiskunnan muutokset ovat vaikuttaneet perheiden arkeen konkreettisesti, koska aikaisemmin valtio tarjosi lastenhoito- ja kasvatuspalveluja vanhempien ollessa töissä. Venäläisessä kulttuurissa on ollut vahvana myös sukupolvet ylittävä huolenpito. Vanhemmat kokevat aikapulaa työn ja lasten- ja kodinhoidon välillä. Lisäksi vuonna 1998 syvä lama horjutti perheiden taloudellista turvallisuutta. Naisten palkkatyö on muuttunut ideologisesta velvollisuudesta taloudelliseksi välttämättömyydeksi tai halusta luoda omaa uraa. (Isola 2009.) Keskustelua käydään yhtäältä siitä, kuinka neuvostojärjestelmä heikensi perheinstituutiota tarjoamalla lasten kasvatus- ja hoitopalveluita. Valtio huolehti perheen tehtävistä. Toisaalta kriittistä keskustelua käydään siitä, kun neuvostojärjestelmä hajosi, purkautui myös palvelujärjestelmä. Tämä vaikuttaa kasvatuskulttuuriin ja vaikeuttaa perheiden arjen sujumista. Valtion roolin pienentyminen hyvinvoinnin tuottamisessa on johtanut siihen, että kyseiset kustannukset tulevat kotitalouksien ja mahdollisesti myös sukulaisten maksettaviksi. (Iarskaia-Smirnova 2004.)

Naisiin kohdistunut väkivalta on noussut julkiseen keskusteluun 1990-luvulla. Tilastojen mukaan joka neljäs nainen kohtaa parisuhteessaan väkivaltaa. Vuosittain noin 14 000 naista kuolee parisuhdeväkivallan uhrina Venäjän federaatiossa. Viranomaiset jättävät usein puuttumatta parisuhdeväkivaltaan, koska pitävät sitä perheen sisäisenä yksityisasiana. Naisten kriisikeskuksia on perustettu 1990-luvulta lähtien. Vuosina 1993–1994 aloittivat toimintansa ensimmäiset naisten kriisikeskukset Pietarissa ja Moskovassa ulkomaisten säätiöiden rahoituksella. (Jäppinen 2005.) Kriisikeskuksia toimii nykyisin joko kuntien tai kansalaisjärjestöjen ylläpitämänä.

Käytännön sosiaalityö on tunnustettu tieteenalana ja ammattina Venäjällä vuodesta 1991. Neuvostoliiton aikana sosiaalityötä ei juurikaan tunnettu. Lähtökohtaisesti lienee mahdollista, että silloinen kommunistinen järjestelmä ei julkisesti halunnut tunnustaa sosiaalisten ongelmien läsnäoloa kuten köyhyyttä, rikollisuutta, päihteiden käyttöä ja väkivaltaa.

Sosiaalityö koulutusrakenne Petroskoin valtion yliopistossa

Sosiaalityön opetusta on ollut Petroskoin valtion yliopistossa vuodesta 1998 ja se on ollut itsenäisenä tieteenalana vuodesta 2006. Laitoksella on kahdeksan opettajaa, joista yksi on professori, 4 apulaisprofessoria ja kolme lehtoria. Tutkimukselliset intressit kohdistuvat lasten suojeluun, nuorisopolitiikkaan ja sosiaalityön talouteen. Päätoimisia sosiaalityön opiskelijoita on noin 120 ja noin 60 osa-aikaisesti opintoja suorittavia. Lukuvuosi alkaa syyskuun 1. päivänä ja päättyy kesäkuun viimeisenä päivänä.

Sosiaalityön yliopistollisessa koulutuksessa on kaksi tasoa: ensin opiskelijat suorittavat alemmat yliopistollisen tutkinnon ja sittemmin maisteritutkinnon. Bachelor-tasolla opiskelija saa perustietoa oppiaineesta ja orientoituu sosiaalisiin kysymyksiin. Maisteritasolla opinnot kohdentuvat professiokysymyksiin ja sosiaalityön teoria-käytäntösuhteeseen. Yleisenä tavoitteena sosiaalityön koulutuksella on antaa: teoreettista tietoa ja jäsennystä, käytännön sosiaalityön valmiuksia ja tieteenalana kriittisiä valmiuksia toimia ja vaikuttaa yhteiskunnassa.

Viiden vuoden eli 260 kalenteriviikon opintorakenteessa on 180 viikkoa teoreettisia opintoja ja 24 viikkoa eli puoli vuotta käytännön opetusta. Tämän lisäksi on varattu 56 viikkoa kokeille, tenteille ja loma-ajalle. Opetussuunnitelmaa ja opintojaksoja ei ole vielä toistaiseksi muutettu opintopisteiksi Venäjällä. Osittain myös tästä syystä Suomen ja Venäjän sosiaalityön tutkintorakenteen välillä on vastaavuuksien hakeminen ja vertaaminen jokseenkin pulmallista. Suomessa sosiaalityön maisterin tutkintoon kuuluu 300 opintopistettä, joista sosiaalityön opintoja on 200 opintopistettä. Alla olevaan taulukkoon olen koonnut Petroskoin valtion yliopistossa toteuttavan sosiaalityön koulutuksen tutkintorakenteen, jossa tosin ei ole näkyvissä kuinka monta kalenteriviikkoa on varattu kyseisen opintojakson suorittamiseen.

Taulukko 1. Sosiaalityön koulutuksen opintojaksot Petroskoin valtion yliopistossa.

Anthropology Technology of social work

Social medicine basics Professional ethics of social work

Psychology Organization, management, administration in social work

Pedagogics Legal support of social work

Sociology Prognostication, planning and

Social ecology Modeling in social work

Social policy Conflictology in social work

History of Social work Research methods in social work

Theory of social work Social statistics

Practice

Sosiaalityön opetuksen kehittämishankkeen tavoite, rakenne ja toteutus Petroskoin valtion yliopistossa

Sosiaalityön opetuksen kehittämishankkeen tavoitteena oli mentorointi-järjestelmän luominen sosiaalityönopiskelijoiden käytännön opetuksen tukemiseksi sekä käytännön sosiaalityön ja akateemisen sosiaalityön lähentämiseksi. Konkreettisena tavoitteena oli kirjoittaa oppikirja sosiaalityön käytännön opetukseen sekä tuottaa luentomateriaalia sosiaalityön opetukseen. Käytännössä tämä tarkoitti tiivistä koulutuksen yhteistä suunnittelua Petroskoin valtion yliopiston sosiaalityön ja Karjalan tasavallan opetusministeriön henkilöstön kanssa, opetusmateriaalin tekemistä seminaaripäiville ja sosiaalityön koulutukseen, seminaaripäivillä kouluttajana toimimista, välitehtävien kommentoimista ja yhteistä kirjoittamisprosessia oppikirjan merkeissä. Seminaaripäiviin osallistui yliopiston opetushenkilökuntaa, opiskelijoita ja sosiaalityön käytännön harjoittelun ohjaajia sosiaalityön eri toimintasektoreilta. Seminaarit toteutuivat noin puolentoista kuukauden välein Petroskoin valtion yliopiston tiloissa. Koulutushankkeeseen sisältyi myös petroskoilaisten opintomatka Kuopioon ja Joensuuhun, jolloin tutustuimme sosiaalityön opetukseen Kuopion kampuksella ja teimme tutustumiskäynnit Kuopion yliopistolliseen sairaalaan, päihdeäitien kuntoutuslaitokseen ja turvakotiin.

Koulutuksen lähtökohtana oli avata sosiaalityön teoreettisia lähtökohtia, käytäntö-teoriasuhdetta ja jäsentää mentoroinnin käsitettä sosiaalityön käytännön opetuksessa. Seminaaripäivien sisällön keskeisiä kysymyksiä olivat: sosiaalityön teorian ja käytännön suhde, sosiaalityön käytännön opetus, mitä mentorointi on ja millainen on mentoroinnin ohjauksen prosessi, miten mentoroinnin avulla voidaan tukea sosiaalityön opiskelijan ammatillista kasvua ja teoreettista jäsennystä. Kyseisiä teemoja käsittelimme useilla seminaaripäivillä, tosin sosiaalityön käytännön opetuksen kysymyksiä kytkimme jokaiseen seminaaripäivään.

Teimme yhteistyön aikana julkaisun sosiaalityön koulutuksen ja erityisesti sosiaalityön käytännön koulutuksen tarpeisiin. Kirjan rakenne muodostuu neljästä pääluvusta, jotka ovat:

Mentorointi ja sen tehtävät,

Sosiaalityö ammattina,

Teoreettisen tiedon suhde käytännön sosiaalityössä ja mentorointiprosessissa,

Sosiaalityön käytännön opetus opiskelijoiden ja opettajan kuvaamana Petroskoin valtion yliopistossa.

Tiivis yhteistyö oli mieleenpainuva ja puhutteleva. Opiskelijat, opettajat ja käytännön sosiaalityöntekijät olivat aktiivisia ja innostuneita kehittämään työtään. Karjalan tasavallan taloudelliset vaikeudet, byrokratia ja asioiden sopimisen kulttuuri oli nähtävissä ja aistittavissa, joten kulttuurien väliset erot näkyivät konkreettisesti. Opetuksen sisällöllinen kehittäminen nähtiin mahdollisena lähes ainoastaan kansainvälisten projektien avulla taloudellisten resurssien niukkuuden vuoksi.

Kirjallisuus:

Iarskaia-Smirnova, E. & Romanov, P. (2004). Single mothers, poverty and social work: a case study from Russia.

Isola, A-M. (2009). Perheet ja syntyvyys Venäjän politiikkaohjelmissa. Idäntutkimus 3/2009, 9-23.

Jäppinen, M. (2005). Perhekeskeisyyden ja feminismin ristipaineessa. – Kuva perheväkivallasta udmurtialaisessa naisten kriisikeskuksessa. Sosiaalityön pro gradu-tutkielma. Valtiotieteellinen tiedekunta, Yhteiskuntapolitiikan laitos, Helsingin yliopisto.

Pyshkina, T. (2003). Katulasten määrä kasvaa Venäjällä. Tiimi 5/2003, 8-10.

Toukokuu 2010

Elina Tervo

En tykkää enkä kommentoi, mutta kirjoitan silti

Sain kunniakseni kirjoittaa toukokuun Sosiaalityön tutkimuksen seuran kolumnin. Käydessäni taas stalkkerina pikkusiskoni Facebook-profiilissa, päätin kirjoittaa sosiaalisen median (tässä Facebook) ja arkielämän(i) suhteesta, sillä on rohkeasti väitetty Facebookin on mullistaneen ihmisten arjen (Voimala 31.3.2010)! Samalla viikolla 31.3.2010 TV 1:n Voimala -ajankohtaisohjelma kysyi ”Onko Facebook kylmä kaveri vai tosi ystävä?”.

Kuulin Facebookista vasta noin vuosi sitten. Ystäväni ja tuttavani olivat toinen toisensa perään liittyneet siihen. ”Tuu sinne, ni suaki näkee, kaikki on nyt siellä”, sanoivat. Paheksuin, olenhan ensisijaisesti vastaan kaikkea uutta ja vasta toissijaisesti mietin, mitä hyvää siinä voisi olla. Vitsailin:”naamakirja” muistuttaa erehdyttävästi peruskouluaikaisia ”slämäreitä” (sosiaalisia tiedusteluasiakirjoja, joissa udeltiin luokkatovereiden tuntoja elämästä) ja muita ystävävihkoja. Taidankin lähteä isolle kirkolle (kaupunki) jakelemaan tuttaville ja tuntemattomille omin kätösin kartongista askartelemiani ystäväpyyntöjä ”Ellu want´s to be your friend” ja päivitettyjä statustietoja ”nyt Ellu haluaa jätskiä”, ”kassaneiti oli pahana”.

Ei auta itku virtuaalimarkkinoillakaan. Säköposti ei enää yhteydenpidon välineenä toiminut. Pari kuukautta myöhemmin liityin vaivihkaa mystiseen naamakirjaan. Luin huolella käyttöehdot, etenkin kohdan, missä puhuttiin yksityisyyden suojasta. Ehdot mietityttivät, mutta todellisuus oli kiinnostavampi. Luulin ratkaisseeni ristiriidan suojaamalla profiilini kaikin mahdollisin tavoin. Hetken kuluttua uusi sosiaalinen todellisuus avautui minulle. Ristiriitaista, edelleen.

Aloin saada kaveripyyntöjä ja -ehdotuksia. Olihan Facebook ilmoittanut mahdollisille tuttaville, että olin liittynyt Facebookiin. Pyynnöt tulevat suoraan minut kaveriksi ja ehdotukset Facebook ”päättelee” esimerkiksi sähköpostiosoitteiden ja koulutietojen perusteella. Pyyntöjä tuli kainuulaisilta tuttavilta, serkuilta ja sisaruksilta. Olen pitänyt itseäni sosiaalisesti hieman syrjempään vetäytyvänä, mutta nyt yhteenkuuluvuuden tunne valtasi mieleni. Unholaan jääneet ja vain ohuesti omaan elämään liittyneet ihmiset alkoivat tuntua lähemmin omaan elämään liittyviltä. Huomasin, kuinka ihmiset päivittivät statustietojaan mitä ihmeellisimmillä kommenteilla. Itse asiassa nuo kommentit olivat ihan samoja, mitä voisin huomata hänen arjestaan, kun olen hänen kanssaan kasvotusten. Nyt ne vain puettiin sanalliseen muotoon.

Facebookissa toimiminen perustuu pääasiassa erilaisten ryhmien ja ajatusten kannattamiseen ja statustietojen päivittämiseen (Voimala 31.3.2010). Sitä kautta ihmiset tekevät identiteettityötään, rakentavat minuuttaan ja omaa tarinaansa. Toimintatapa on sama, kuin ”normaalielämässä”, fyysisessä maailmassa: Kun aamulla mietin, miltä tänään näytän, peilaan samalla tietoisesti tai tiedostamatta, mitä haluan viestiä itsestäni ja miten olen suhteessa toisiin ja laajemmin yhteiskuntaan. Facebook tarjoaa suhteellisen turvallisen tuntuisen foorumin kokeilla erilaisia rooleja ja tarkkailla, miten ihmiset reagoivat (Voimala 31.3.2010). Profiilin kautta ihmiset muodostavat toisistaan mielikuvia ja tulkintoja todellisuudesta, kuten tavanomaisessa vuorovaikutuksessakin. Erilaisten ryhmien kannattaminen (tykkääminen) viestii, millaisia arvoja jaan muiden kanssa ja millaisista asioista pidän. Kaveripyyntöjä hyväksymällä, hylkäämällä tai itse tekemällä voi päättää, mihin haluan liittyä ja mihin en. Sama pätee omien tietojen julkistamiseen. Voin valita, ketkä näkevät minut ja missä laajuudessa. Samalla vahvistan identiteettiäni tietynlaisena rajaamalla yksityisyyttäni. Minuuden rakentamisen välineenä toimimvat myös Facebookin erilaiset testit. Testin tekemällä saan Pasilan Repomieheltä elämänohjeita, tiedän mikä eläin tai elementti olen ja missä minun tulisi asua. Testin tulos panee minut keskustelemaan itseni kanssa, mitä ajattelen siitä että Facebook väittää minun olevan kukko.

Facebook poikkeaa esimerkiksi chat-foorumeista, joissa pääasiassa osallistutaan anonyymisti. Facebookissa pääasiassa ihmiset ovat omalla nimellään ja omilla kasvoillaan. Anonyymit foorumit mahdollistavat graavitkin avautumiset ja hyökkäykset toisia kohtaan, kun kasvottomuus poistaa osan vastuusta. Omana itsenä oleminen pitää yllä sosiaalista kontrollia. Toisaalta Facebookin käyttämät symbolit luovat suhteellisen positiivisen viestinnän ilmapiiriä (tykkään = peukku ylös) (Voimala 31.3.2010). Facebookin kulttuuriset koodit kertovat, kuinka siellä ollaan. Facebook on sosiaalinen konstruktio, jota muovataan koko ajan muuttuvin merkityksin.

Olen edelleen Facebookissa lähinnä kyylänä. Sähköpostit kavereille hoituvat Facebookin kautta, sillä se näyttää syrjäyttäneen perinteisen sähköpostin. Tämä todettiin myös Voimalan keskustelussa. En juuri jaksa vaivata itseäni statustietojen päivittämisellä tai aktiivisella uusien kontaktien etsimisellä. En siis päästä ihmisiä kovin lähelle omaa arkielämääni? Kyttääjän tarkalla silmällä havaitsen, että ihmiset ovat aktiivisesti osallisia omassa profiilissaan ja kommentoivat toistensa kirjoituksia. Ihmisten tarinat arjestaan näyttävät vaativan päästä sosiaalisesti jaetuiksi. Kymmenen vuotta sitten näpyteltiin 100 tekstiviestiä päivässä (minkä huomasi laskun maksaja). Nyt se tehdään Facebookissa.

Facebook tarjoaa ihmisille helpon väylän osallistua ja verkostoitua. Se on siten yhteiskunnallista ja sosiaalista toimintaa siinä missä ennen mentiin yhdistyksen kokoukseen, torille, ostarille tai kysymättä kylään – mikäli pönkkä ei ollut ovella. Facebookissa pönkkää ei muuten ole, ellet ole rajannut profiiliasi kaikilta. Facebook saa voimansa ihmisten tarpeesta osallistua ja liittyä sekä jakaa arkipäivän kokemuksia. Jälkimoderni elämä on pirstoutunut sinne tänne ja Facebook saattaakin tarjota pysyvyyttä, kuten muukin virtuaalitodellisuus. Ainakin Facebook tarjoaa siellä oleville ihmisille mahdollisuuden peilata omaa elämää kepeän sanailun kautta, silti jotenkin syvällisesti.

Yksi asia minua on kuitenkin herättänyt mietteitä. Mitä mietit? (= statuspäivitys): ”Meidän Tuomas pieksi tänään koulussa kaveriaan ja sai huutia, mitähän seuraavaksi?. On hienoa, että myös pienet vauvat ja lapset tulevat Facebookin kautta näkyväksi ja saavat äänen – joskus kuitenkin tavalla, jota pidän lapsen sosiaalisen statuksen kannalta kielteisenä. Toisaalta, eihän lapselta kysytä mielipidettään myöskään vauvakuvan julkaisemisesta paikallisen valokuvausliikkeen ikkunassa tai sanomalehden sivulla! Ehkä se, että kaikki jaetaan, vain heijastaa virtuaalimaailman merkitystä ihmisten arkielämän kuvaajana ja vuorovaikutuksen välineenä? Lapset ilman ääntään kuitenkin jäävät Facebookin keskusteluhistoriaan kirjallisina dokumentteina, joten seuraavan kerran mietin kaksi kertaa, julkaisenko Tuomaksen ongelmat seinälläni.

Facebook ja muut sosiaaliset mediat ihmisten arkielämän mukavana lisänä toimii, mutta ei siitä kasvokkaisen vuorovaikutuksen korvaajaksi ole. Tutkimukset virtuaalimaailmasta ja sosiaalisesta mediasta alkaa löytyä enemmän ja enemmän myös koto-Suomesta. Uusi Sosiaalityön tutkimuksen seuran vuosikirja Sosiaalityö, tieto ja Teknologia (2010) tarjoilee purtavaa ensinälkään. Yksimielisesti liityn kirjan sanomaan, että on klikkauduttava virtuaaliympäristöihin tutkimaan ja toteuttamaan sosiaalityötä. Sosiaalisen median tutkiminen sosiaalityössä luo edellytykset ymmärtää sosiaalista mediaa arkielämän ilmiönä ja toimintaympäristönä sekä sitä, millaisia merkityksiä ihmiset toiminnalleen sosiaalisissa medioissa antavat. Arvaan, että tulevat sukupolvet eivät enää näe merkittävää eroa virtuaalimaailman ja fyysisen maailman välillä. Arjen palikat rakentuvatkin suurimmaksi osaksi virtuaaliarjesta käsin ja fyysistä maailmaa pidetään jo vieraana. Toivottavasti arvaan väärin.

Ihmettelen omia reaktioitani suhteessa sosiaaliseen mediaan. Lukiessani uusinta Kulttuuritutkimus-julkaisua (26 (2009): 4, s. 3-16) sain kiinnikkeen reaktioilleni Heidi Hakkaraisen artikkelin kautta: Se, miksi sosiaalinen media herättää minussa epäilyjä, liittyy jotenkin tärkeänä pitämieni arvojen ja kulttuurin normien muutokseen. Facebook kutsuu jakamaan: en tykkää, enkä haluaisi kommentoida, mutta huomaan silti kirjoittavani, niin kuin nytkin.

Rentouttavaa ja aurinkoista kesää kaikille!

Syyskuu 2010

Sanna Väyrynen

”Rakkauden ammattilainen”

Sosiaalityöntekijyys ammattina jaksaa aina vain pohdituttaa. Mikä ihme on ydintä ammatissa, jossa työnkohde voi vaihdella yksittäisen ihmisen tilanteista, perheen, yhteisön, kylän, lähiön, kaupungin ja aina vain kun pidemmälle mennään kokonaisen kulttuurin, maan tai koko maailman muuttamiseen. Ja nämä samat kohteet vaihtelevat olipa sorvin ääressä sosiaalityöntutkija tai sosiaaliviraston sosiaalityöntekijä. Laajaa, jopa maailmaa syleilevää, tehtäväkenttää on pakko yhdistää jokin sellainen, joka antaa perustan ja mielen tehtävälle työlle.

Kaikella työllä sanotaan olevan päämääränsä ja tehtävänsä, niin sanottu missio, myös sosiaalityöllä. Olisi kovin arveluttaa, jos yksittäinen sosiaalityöntutkija väittäisi yhtä missiota ainoaksi oikeaksi. Siksipä kirjoittaja nojautuu tekstissään omaan missioonsa, siihen tekijään, joka hänet innoitti alalle. Ja kas ihmettä – harmaan aivokuoreni alta se löytyy, rakas missio. Missio, jossa koko maailmaa syleilevä työsarka yhdentyy, selkeytyy ja jäsentyy. Minusta piti tulla rakkauden ammattilainen, ihminen, jolla on kykyä ja välineitä puuttua sellaisiin epäkohtiin, jotka vaikeuttavat ihmisten eloa ja oloa kaikilla tasoilla. Missio ihmisten elinolojen parantamisesta yhdistää niin rakenteellisen, yhteisöllisen kuin yksilökeskeisen työn ja kietoo ne kauniilla tavalla yhteen saman asian erilaisiksi olemistavoiksi. Tavalla tai toisella koko sosiaalityön rakentuu missiossani humaaniksi välittämisen eetokseksi.

Välittäminen. Mitä ihmettä? Voiko niin epätieteellistä termiä nostaa esille tiedeperusteisen oppialan keskeisenä määrittäjänä? Allekirjoittaneen mielestä voi ja pitää. Välittämisessä on mahdollisuudet moneen. Oikeastaan elämä ihmisenä olisi mahdotonta ilman sitä. Käsitettä voi purkaa monin tavoin. Se voi olla joko välittämistä ylipäätään ja kaikesta. Tällöin siinä yhdistyy ainakin huolenpito, rakkaus ja velvollisuus, pyrkimys pitää huolta heikoimmassa asemassa olevista, väärinymmärretyistä ja myös väärintekijöistä. Näin ymmärrettynä välittäminen turvaa ihmisen oikeuden olemassa oloonsa niissäkin tilanteissa, jossa elämää varjostavat niin sanotut väärät valinnat tai muut vajavaisuudet. Sosiaalityössä välittämistä voi purkaa ammattiterminä ainakin kolmella tavalla: eetoksena ja asenteena, välittävänä palveluohjauksena ja välittämiseen pohjautuvana ihmissuhteena. Näissäkin keskeistä on se, että ihmisestä pidettäisiin huolta siinä puittein, mikä kunkin ihmisen tilanteessa on parasta tai ainakin riittävää. Kun käsitettä käyttää näin, sosiaalityö näyttäytyy niin ammattina kun tieteenä välittämisen läpäisemänä. Idealistista, sanoisin. Mutta eikö sitä juuri tarvita, kun rakennetaan parempaa ja tasa-arvoisempaa maailmaa.

Sosiaalityöntutkijana ja ammattilaisena minun pitäisi tietenkin purkaa välittämistä vielä enemmän auki. Huolellinen tutkija suhteuttaisi ja paikantaisi sitä sosiaalityön eri tehtäviin sekä lähi- ja vastatermeihin kuten välinpitämättömyyteen. Näin en kuitenkaan tee, vaan tyydyn ja jopa iloitsen siitä, että saan idealistisesti tuoda esiin rakastamani välittämisen eetoksen ja toteuttaa missiotani rakkauden ammattilaisuudesta. Niinpä lopetan tähän ja toivotan jokaiselle sosiaalialan ammattilaiselle voimaa, valoa ja iloa välittämistehtäväänsä lempirunoni siivittämänä.

”Päivänä, jona

taakka painaa

raskaana harteillasi

ja olet vähällä kaatua,

liikkukoon maa allasi

sinua tukien.

Ja kun silmiisi nousee jäinen katse

harmaan ikkunanlasin takana

ja tappion haamut

valtaavat mielesi,

tulkoon värien kirjo,

syvänsininen, punainen, vihreä ja taivaansini,

havahduttamaan sinut ilon kedolle.

Kun ajatukset repivät

purjeen rikki ja valtameri

tummenee allasi,

langetkoon vesien poikki

keltainen kuunsilta

kuljettamaan sinut turvallisesti kotiin.”

(kelttiläistä viisautta)

Lokakuu 2010

Riikka Korkiamäki

Mikä on muotia sosiaalityön tutkimuksessa?

En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen muotitietoisena. Kuljen farkuissa ja T-paidassa ja sisustan kotini uusvanhasti riippumatta siitä, elämmekö kasarin, retron vai vintagen uutta tulemista. Olen kuitenkin löytänyt itseni seuraamasta muodin valtavirtaa – vaikken ehkä pukeutumisessa ja sisustamisessa, niin tutkimuksessa ja tutkimisessa.

Wikipedian mukaan muoti tarkoittaa yleisesti ottaen sitä, mikä juuri nyt on suosittua. Uusi muoti syntyy, kun tarpeeksi moni ihminen alkaa matkia toisiaan jossakin tietyssä asiassa. (http://fi.wikipedia…) Tieteessä ja tutkimuksessa eräänlaisina muoti-ilmiöinä voidaan pitää paradigmaattisia – tiettyä olemisen ja tietämisen tapaa kannattavia – suuntauksia, jotka kulloinkin ovat vallitsevia, suosittuja ja joita tutkimuksen valtavirta kyseisessä ajassa seuraa tai edustaa. Esimerkiksi 1980-luvulla tieteen muoti oli realistinen, kun taas sosiaalitieteellinen ysärimuoti vannoi konstruktionismin nimeen. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä catwalkille on puolestaan (uudelleen)marssitettu pragmatismiksi kutsuttua tieteenfilosofiaa ja siihen nojautuvaa tapaa tehdä tutkimusta.

Tieteen muodit eivät toki vaihdu yhdessä yössä eivätkä yksittäisten designerien aloitteesta, vaan ne rakentuvat neuvottelevissa suhteissa toisiinsa. Ne omaavat usein pitkän historian ja elävät myös rinnakkain. Lisäksi tutkimuksen kentillä esiintyy aina myös vastamuodin edustajia, itsevarmoja oman tiensä kulkijoita ja tyylilleen uskollisia lajitaitureita. Kuitenkin myös tieteen muodissa tapahtuu kiertoja, kun tieteen tekijät ”arvostavat vähemmän tai kyllästyvät aiemmin suosittuihin asioihin ja omaksuvat tilalle jotain uutta” (http://fi.wikipedia…).

Pitkän linjan paradigmaattisten virtausten ohella tutkimuksentekoa ohjaavat usein myös käsitteelliset muodit. Tuula Helne (2002, 5) kuvaa väitöskirjassaan tutkijoiden ja asiantuntijoiden painetta omaksua syrjäytymis-käsite saadakseen työlleen rahoitusta, tukea ja kiinnostusta. Itse aloittelin väitöstutkimustani 2000-luvun alkupuoliskolla, jolloin Suomen Akatemia julkaisi laajamittaisen sosiaalista pääomaa käsittelevän tutkimusohjelman. Sosiaalisesta pääomasta viehättyneet ja mahdollisesta rahoituksesta innostuneet tutkijat käänsivät joukolla tutkimusasetelmiaan sosiaalisen pääoman kielelle ja alkoivat hahmottaa kysymyksenasettelujaan tästä muodikkaasta viitekehyksestä käsin. Samassa imussa muotoutuivat myös omat suunnitelmani tutkia lasten ja nuorten ikätoveriyhteisöjen (mitäpä muuta kuin) sosiaalista pääomaa.

Sosiaalisen pääoman hankkeissa yhtä aikaa kanssani aloitelleista tutkijoista yksi toisensa jälkeen on luopunut sosiaalinen pääoma -käsitteen käytöstä. Käsitettä on pidetty liian haastavana, mitäänsanomattomana ja tarpeettomana muoti-ilmiönä. Rahoituksen ja selontekovelvollisuuden Akatemialle loputtua käsitteestä on voitu päästää irti ja pureutua tutkimuskysymyksiin ja kiinnostuksen kohteisiin joko uusien muotien tai vanhojen perinteiden kautta. Itsekin muistan kiivaasti odottaneeni oman sosiaalinen pääoma -projektimme päättymistä, jotta pääsisin velvollisuudesta käyttää tätä vaativaa käsitettä. Sittemmin sisälläni elävä muodin pieni kapinallinen tosin on nostanut päätään ja jäänyt vielä hetkeksi ihmettelemään sosiaalista pääomaa. Ehkä sittenkin olen yhtä jämähtänyt sosiaaliseen pääomaan kuin olen kivipestyihin farkkuihin ja isoäidinaikaisiin salusiineihin?

Yhteiskunta ja media painostavat ihmisiä pysymään muodin mukana (http://fi.wikipedia…), ja tieteestä puheen ollen tutkimusrahoituksen merkitys on suuri. Raha jos mikä nostaa tahtoa seurata valtavirtaa. Rahoittajatahot eivät kuitenkaan ole muodin luojia vaan ehkä ennemminkin katumuodin lähettiläitä. Väljästi määriteltynähän katumuoti on muotia, jota oikeat ihmiset oikeasti käyttävät, eli tutkimuksen kontekstissa: sitä mistä puhutaan, mitä tehdään ja mistä ollaan kiinnostuneita niin yhteiskunnassa yleensä kuin tieteen ja tutkimuksen kentillä. Esimerkiksi Suomen Akatemian sosiaalisen pääoman tutkimusohjelma oli luontevaa seurausta niin yhteiskuntapoliittisessa kuin kansainvälisessä tieteellisessä keskustelussa virinneelle kiinnostukselle sosiaalista pääomaa kohtaan: mistä tässä yhä yleisemmin käytetyssä käsitteessä tai ilmiössä on kysymys?

Joskus tieteen ja tutkimuksen kentillä nähdään muotimaailman tähdenlentoja ja lyhytkestoisia villityksiä, toisinaan ajassaan muodikkaat käsitteet tai ilmiöt jäävät elämään ja palvelemaan osaksi tutkijoiden, ammattilaisten ja muiden asiantuntijoiden käsitteellistä varantoa. Aika ajoin vanhat, aikoinaan suositut käsitteet nousevat uudelleen pinnalle kuin olkatoppaukset, lepakkohihat tai haaremihousut viime kesänä. Silloin voi todeta, että tässä hetkeksi hylkäämässämme muodissa oli ehkä sittenkin jotakin käyttökelpoista, kannatettavaa ja uudelleenhyödynnettävää. On eri asia olla muodin orja ja seurata muotia sokeasti kuin valita tarjolla olevista virtauksista itseään eniten tyydyttävät ja kulloistakin tarkoitusta parhaiten palvelevat käsitteet, ilmiöt tai farkkumallit. Muotiin ja katumuotiin liitettyjä termejä ovat myös aitous, sanoma ja itsensä ilmaisu.

Uhkakuvana – ehkä jo osittain toteutumassa, pelkään – on kuitenkin päätyminen tutkimuksenteossa samaan pikamuodin putkeen, jota vaateteollisuus jo elää:

”On siirrytty pikamuodin aikakauteen, viiden viime vuoden aikana (..) valmistukseen käytetty aika on lyhentynyt kolmanneksella. Samalla (..) laatu on tullut rytinällä alas.” (Jansa 2007.)

Lähteet:

Helne, Tuula (2002) Syrjäytymisen yhteiskunta. Helsinki: Stakes, tutkimuksia 123.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Muoti

Jansa, Kirsi (2007) Eettinen pikamuoti – lähes mahdoton yhtälö. Kuluttaja-lehti 6/2007.

Marraskuu 2010

Marjaana Seppänen

Se on totta nyt!

Vuonna 2006 ravintola Kappelissa Helsingin Esplanadilla istui joukko eri pohjoismaiden sosiaalityön tutkijoita illallisella. Ruotsalainen sosiaalityön professori Tapio Salonen pyysi puheenvuoroa ja heitti ilmaan ajatuksen: Eikö meidän pitäisi perustaa yhdessä pohjoismainen englanninkielinen sosiaalityön tieteellinen aikakausilehti?

Asiasta oli puhuttu aiemminkin, mutta aika oli nyt otollinen ja ehdotus sai tuulta alleen. Helsingissä järjestetty yhteispohjoismainen sosiaalityön tutkimuksen FORSA-konferenssi oli nostattanut innostunutta mielialaa ja paikalla olleet eri pohjoismaiden sosiaalityön tutkimuksen seurojen edustajat olivat heti valmiita viemään asiaa eteenpäin. Päätettiin kokoontua mahdollisimman pian suunnittelemaan julkaisua. Vuonna 2007 työ sitten käynnistyi. Lundissa järjestettiin Ruotsin kansallisten sosiaalityön tutkimuksen päivien yhteydessä julkaisun suunnittelua varten nimetyn työryhmän kokous. Suunnitteluryhmä laati kahden vuoden työskentelyn pohjalta ehdotuksen pohjoismaisesta yhteisestä sosiaalityön tutkimukseen keskittyvästä aikakausijulkaisusta. Prosessin aikana päätettiin myös muuten tiivistää sosiaalityön tutkimuksen seurojen yhteistyötä. Perustettiin puheenjohtajien foorumi, joka otti vastuulleen julkaisun edistämisen suunnitteluryhmän työn päätyttyä.

Nyt eletään hetkiä, jolloin sopimus Nordic Social Work Research-julkaisusta allekirjoitetaan. Kustantajaksi saatiin kansainvälinen kustantaja, Routledge-konserniin kuuluva Taylor & Francis.

Me suomalaiset voimme olla ylpeitä siitä, että lehden ensimmäiseksi päätoimittajaksi kutsuttiin suomalainen sosiaalityön tutkija. Professori Tarja Pösö Tampereen yliopistosta lupautui tehtävään ja yhdessä apulaispäätoimittajan, norjalaisen apulaisprofessori Monica Kjørstadin kanssa hän on jo käynnistänyt lehden toimitustyön. Toimitusneuvostoon on kutsuttu kaksi jäsentä kustakin pohjoismaasta, Suomesta mukana ovat Mirja Satka ja Marjaana Seppänen. Lisäksi apuna on kansainvälisten tutkijoiden muodostama ryhmä. Työtä on tehty jo paljon ja ensimmäisen numeron on määrä ilmestyä keväällä 2011. Julkaisun kautta syntyy uusi tärkeä foorumi pohjoismaisten sosiaalityön tutkijoiden keskinäiseen keskusteluun. Ajatus on kuitenkin ollut koko suunnitteluprosessin ajan myös se, että englannin kieli luo mahdollisuuden saada pohjoismaista tutkimusta entistä kattavammin myös kansainvälisen lukijakunnan ulottuville.

Nordic Social Work Research lähtee liikkeelle aluksi kahden numeron vuosivauhtia ja muutaman vuoden kuluessa numeroiden määrä lisääntyy neljään vuodessa. Koko suunnitteluprosessin ajan on uskottu vahvasti siihen, että Suomesta löytyy lukijoita ja tilaajia tälle ainutlaatuiselle sosiaalityön tutkimusjulkaisulle. Haastankin teidän kaikki, sekä sosiaalityön tutkimuksen seuran jäsenet että muut sosiaalityön tutkimuksen ystävät, uuden julkaisun tilaajaksi. Tästä ei kannata jäädä paitsi!

Lisätietoja: marjaana.seppanen(a)ulapland.fi

Joulukuu 2010

Kirsi Nousiainen

Lapsen elämää kaupunkiympäristöissä

Osallistuin syksyllä 2004 ensimmäisen kerran Child in The City -konferenssiin Lontoossa. Tuolloin kyseessä oli toinen kerta, jolloin Child in the City Foundation järjesti joka toisena vuonna pidettävän konferenssin. Niiden järjestämistä tukevat muun muassa European Network for Child Friendly Cities ja Unicefin Innocenti Research Centre. Harvoin mikään kansainvälinen konferenssi on antanut minulle niin paljon ajateltavaa. Opin näkemään ja ymmärtämään, miten moniulotteinen lapsen elämä kaupunkilaisena eritoten suurkaupunkialueella on ja miten paljon myös muut suhteet, kuin vain ihmissuhteet vaikuttavat lapsenkin elämään ja identiteetin kehitykseen. Sain ”herätyksen”.

Aloin siis katsella maailmaa enemmän tilallisena konstruktiona, jossa ihminen elävänä ja kokevana on suhteessa myös ympäristöönsä, ei vain muihin ihmisiin. Ajatus ei toki ollut vieras ennestäänkään, olinhan väitöstutkimuksessani äitiysidentiteetin rakentumisesta hahmottanut tuota prosessia juuri tilallisena tapahtumana. Toisaalta ajatuksen ei pitäisi muutoinkaan sosiaalityöntekijälle ja tutkijalle olla vierasta. Mikä sitten oli tuolloin sellaista uutta tietoa, joka herätti kiinnostuksen? Esimerkiksi se, että rakentamaton ympäristö, joutomaat ja luonto stimuloivat lapsen mielikuvitusta toisin kuin rakennetut leikkipuistot ja että tällä on merkitystä lapsen kehitykselle. Olisihan minun 50—60 -luvuilla kaupungissa kasvaneena lapsena tullut tietää. Uutta ja hämmästystä aiheuttavaa oli myös se, kuinka esimerkiksi muualla Euroopassa lasten olemista kaupunkitilassa rajoitetaan erilaisilla kieltotauluilla.

Kyllähän meilläkin etenkin nuorten olemista erilaisissa tiloissa rajoitetaan, jos nyt ei varsinaisin kieltotauluin sitä ehkä tehdäkään. Hupaisaa kyllä, olen tätä kirjoittaessani törmännyt samaan ilmiöön mediassa: edelleen saksalaiset kyltein kieltävät esimerkiksi lapsia metelöimästä puistossa tiettynä kellonaikana ja eräs walesilainen koulu on kunnostautunut erottamalla opettajan, joka antoi oppilaittensa kokeilla kelkkaa lumessa koulun pihapiirissä. Tämmöisille uutisille me kai täällä pohjoisen onnelassa saamme vain naureskella?

Syksyllä 2010 osallistuin jälleen kyseiseen konferenssiin, joka nyt järjestettiin Firenzessä. Teemana olivat lasten osallisuus ja köyhyys – mielläkin hyvin ajankohtaiset asiat. Oma kontribuutioni konferenssissa oli yhdessä kollegani, PhD, tutkija Saija Turusen kanssa pääkaupunkiseudulla tehdyn hyvinvointitutkimuksen esittely. Esittelimme tuloksia nuorten kokemuksista omasta hyvinvoinnistaan ja erityisesti niistä paikoista, joita nuoret pitivät tärkeinä elämässään. Tällaisia paikkoja pääkaupunkiseudulla ovat esimerkiksi puistot ja luonto mutta myös jotkut rakennetut ympäristöt kuten kauppakeskukset ja klubit. Nuorille ovat tärkeitä sellaiset paikat, joissa he voivat tavata ystäviään ja viettää aikaansa heidän kanssaan.

Ph.D. Jan van Gils esitteli belgialaisille nuorille tehdyn hyvinvointitutkimuksen tuloksia. Hänen mukaansa avainasioina ovat kunnioitus ja yhteen kuuluminen sekä asioiden yhdessä tekeminen. Van Gils toi esiin, että nuoret ovat vahvasti mukana omalla asuinalueellaan, jos alue on aktiivinen. Sen sijaan naapuruston negatiivinen mielikuva vaikuttaa voimakkaasti nuoriin. Tutkimuksessa tuli esiin kolme keskeistä ulottuvuutta nuoren hyvinvoinnille: tarve autonomiaan, tarve saada enemmän tukea ja tarve osallisuuteen.

Olen taas vakuuttuneempi siitä, että lasten ja nuorten hyvinvoinnin lisäämiseksi tulee entistä enemmän kiinnittää huomiota lähiympäristöön. Lasten ja nuorten aktiivisuutta ja osallisuutta omalla asuinalueellaan tulisi voida lisätä. Meillä on erilaisia esimerkkejä yrityksistä lisätä lasten ja nuorten osallisuutta esimerkiksi erilaisien foorumien muodossa. Epäilen kuitenkin, saavatko kaikkein vaikeimmassa elämäntilanteessa olevat lapset ja nuoret ääntään kuuluville näillä keinoin. Tarvittaisiin varmaankin enemmän aktiivista tukea sinne, missä nämä lapset ja nuoret liikkuvat. Esimerkiksi Lontoossa toimii niin sanottuja leikkityöntekijöitä (playworkers), joiden tehtävänä on tukea tietyn asuinalueen lapsia ja nuoria leikkimään mielikuvitusta ruokkivia leikkejä ja liikkumaan omalla asuinalueellaan. Meilläkin tällainen leikkityöntekijä voisi olla enemmän etsivää työtä tekevä aktivoija, joka liikkuu alueella etsimässä lapsia ja nuoria mukaan yhdessä tekemiseen.

Molempien konferenssien jälkeen olen jäänyt myös miettimään sitä, miksei suomalaisia kuntien päättäjiä ole kiinnostanut liittyä Euroopan lapsiystävällisten kaupunkien verkostoon. Niitä kun ei ole siinä jäsenenä yhtään ainoata.

Lokakuu 2006

Onko suomalaisen sosiaalityön itseymmärrys hukassa?

Sosiaalityössä on tapahtunut parin viimeisen vuosikymmenen aikana voimakas akatemisoitumisen prosessi. Se näkyy niin maisteri- ja jatkotutkintojen määrän kasvuna kuin tutkimustiedon monipuolistumisena ja syvenemisenä.

Sosiaalityössä tutkijat ja kentän ammattilaiset muistuttavat toisiaan. Suurin osa sekä sosiaalityön perusopiskelijoista että tohtoreista on naisia. Naisten esiintulo tieteellisinä toimijoina ja naisnäkökulman vahvistuminen ovat luoneet puolestaan tarvetta uudelleen arvioida sosiaalityön tietoperustaa ja tutkimusorientaatiota. Tieteenalan naisistumisen voidaan nähdä vaikuttaneen myös sosiaalityön tutkimuksen menetelmälliseen suuntautumiseen ja kvalitatiivisen tutkimusotteen vahvistumiseen.

Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti Januksen sivuilla käydyssä filosofis-metodologisessa keskustelussa jälkipositivistiset ja konstruktionistiset kannat ovat olleet tunnistettavissa myös sukupuolten välisinä rintamalinjoina. Siinä missä miesten puoli on kysellyt: Olisiko syytä tutkia myös sosiaalisten ongelmien syitä ja sosiaalityön vaikutuksia tai sosiaalityön tutkimuksen suuntaamista vaikuttavuuden arviointiin ja kirjallisuuskatsausten tekemiseen, on naisten puoli viitannut sosiaalityön ammattikäytäntöihin ja tutkimustietoon tasavertaistuvaan tiedontuotantoon. Aivan eri linjoilla ei ole kuitenkaan oltu, sillä yhdistävänä tekijänä on ollut käytäntörelevanssin ja -validiteetin etsiminen, mutta ilmiselvästi kuitenkin eri lähtökohdista.

Kulunutta kymmenvuotiskautta voi luonnehtia sosiaalityön tutkimuksessa itseymmärryksen kasvun ajaksi. Lähtökohdan tälle kehitykselle antoi sosiaalityön profiloituminen omaksi oppi- ja tieteenalakseen. Se mahdollisti sosiaalityön ”oman äänen”, sen omista lähtökohdista tehdyt analyysit ja tulkinnat, joissa tehdään näkyväksi sosiaalityön asiakkaiden kokemus- ja elämismaailmaa sekä sosiaalityöntekijöiden ammattikäytäntöjä ja niihin kätkeytyvää hiljaista tietoa suhteessa yhteiskunnalliseen kontekstiin ja palvelujärjestelmään.

Sosiaalityön tutkimus onkin asiakastyön mikrotasolla tunnistanut, analysoinut ja tulkinnut niin asiakkaiden kuin sosiaalityöntekijöiden elämäntodellisuutta. Kasvattaessaan itseymmärrystään ja tunnistaessaan asiakastyön mikrotason prosesseja sosiaalityön tutkimus on jättänyt vähemmälle huomiolle makrotason tarkastelut ja rakenteellisen sosiaalityön teemat. Rakenteisiin, hyvinvointipalveluihin ja -järjestelmään liittyen on toki tehty tutkimusta, mutta yksilö- ja perhekohtaisiin asiakasprosesseihin keskittyminen on jättänyt varjoon laajemmat yhteisöt ja verkostot ja niihin liittyvien sosiaalityön osa-alueiden ja menetelmien tutkimis- ja kehittämistarpeet. Kehitystä on edesauttanut myös laitosten omat tutkimuspolitiikat painopistealueineen, jotka ovat jättäneet usein katveeseen hiemankin ammatillisen sosiaalityön ydinprosesseista sivuun jäävät sisältöalueet. Eriytyminen ja eronteko sosiaalipolitiikasta ei saisi kuitenkaan merkitä sitä, että palvelurakenteeseen ja hyvinvointipolitiikkaan liittyvät teemat jätettäisiin marginaaliin sosiaalityön tutkimuksessa, vaan haasteena olisikin saada kansalaisyhteiskunnasta välittyvät ”pienet kertomukset” vuoropuheluun ”suurten kertomusten kanssa” niin tutkimuksessa, julkisessa keskustelussa kuin poliittisessa päätöksenteossa. Postmodernien elämänpolitiikkakysymysten taakse vetäytyminen ei ole peruste sosiaalityön tutkimuksen poliittiseen näkymättömyyteen muuttuvassa yhteiskunnassa.

Sosiaalityö ei kuitenkaan ole itseriittoinen tiede, vaan se tarvitsee tutkimuskumppanuutta ja tieteiden välistä vuoropuhelua niin kansallisesti kuin kansainvälisesti. Sosiaalityön tutkimuksen yksi keskeinen haaste on kehittää jatkossa tutkimuskumppanuutta Pohjoismaiden suuntaan, joihin meitä yhdistää paitsi yhteinen historia myös hyvinvointijärjestelmien samankaltaisuus.

Jos itseymmärryksen kausi on auttanut sosiaalityön tutkimuksessa vastaamaan kysymykseen: keitä olemme, on tutkimuksen haasteena nyt kysyä: missä olemme ja mihin olemme menossa? Olemme tilanteessa, jossa sosiaalityön ammatillisen kentän yli ovat pyyhkäisseet uuden julkisjohtamisen kylmät tuulet ja kuntien palvelurakenneuudistukset. Toimintaympäristön muutos haastaa sosiaalityön tutkimuksen ottamaan kriittisesti kantaa välttämättömänä näyttäytyvään muutokseen. Tarvitsemme nyt kipeästi itseymmärrysprojektin kautta kohentunutta itsetuntoa ja vahvaa ”muutoksen asiantuntijan” identiteettiä. Sosiaalityön tutkimuksella ei ole varaa matkustaa jälkijunassa.

Vaikka akateeminen kenttä operoi samanlaisten teemojen parissa kuin ammatillinen kenttä, kysyy se helposti eri kysymyksiä. Vuorovaikutteisimmissakin ja symbioottisimmissakin käytäntösuhteissa tutkimusaineistot saatetaan kyllä kerätä kentältä, usein vielä yhteistyössä kentän ammattilaisten kanssa, mutta perustellusti voidaan kysyä: antavatko tutkimustulokset vastauksia kentän ammattilaisten kysymyksiin? Tähän haasteeseen pyritään vastaamaan kehittämällä erikoissosiaalityöntekijän koulutusta sekä nopeasti kentän tarpeisiin reagoivaa tutkimustoimintaa alueellisissa osaamiskeskuksissa. Kentältä akateemisille areenoille rekrytoidut ja sinne takaisin palaavat ammattilaiset ovat muutoksen keskeisiä dynamoja! Onneksi jo nyt meillä on tutkijakoulutuksen käyneitä sosiaalityöntekijöitä sosiaalityön ammattilaisina rikastuttamassa asiantuntijuutta molemmilla kentillä. Sosiaalityön tutkimuksen dilemma, akatemisoitumisen ja käytäntötutkimuksen yhdistäminen, on kaikkien soveltavien tieteiden osa ja voimavara. Jatkuva toiminnan kyseenalaistaminen ja uudenlaisten toimintatapojen hakeminen voi mahdollistaa tietoperustan syvenemisen ja sosiaality ötieteen kehittymisen.

Itseymmärryksen etsiminen ja oman identiteetin löytäminen ovat välttämättömiä vaiheita nuoren tieteenalan kehityksessä. Tällä hetkellä sosiaalityön tutkimus on kuitenkin merkittävien haasteiden edessä, kun sosiaalipalveluiden saatavuus ja laadun turvaaminen ovat asettuneet keskeisiksi yhteiskunnallisiksi tavoitteiksi. Ammattitaitoisten sosiaalityöntekijöiden, erikoissosiaalityöntekijöiden ja sosiaalityön tutkijoiden kouluttaminen vaatii tuekseen sosiaalityön tieteellistä tutkimusta yhteiskunnallisista lainalaisuuksista, sosiaalisten ongelmien muodostumisesta ja niiden ratkaisemisesta. Akateemisen sosiaalityön tutkimuksen on aika astua yhteiskunnallisen keskustelijan rooliin, muutoin sitä itseäänkin uhkaa näkymättömäksi tuleminen, aivan kuten vanha hokema väittää: Jos et ole osa ratkaisua, olet osa ongelmaa.

Irene Roivainen, Sosiaalityön tutkimuksen seuran puheenjohtaja

(Ks. laajempi versio Talentia Tutkiva sosiaalityö- liitteessä (2006) Sosiaalityön muuttuva tiedontuotanto (toim. Maria Tapola-Haapala, Elina Pekkarinen, Hoikkala, Susanna)

Marraskuun 2006

Tuote nimeltä sosiaalityö?

Kuinka monta tuotetta sisältää lastensuojelun sosiaalityö? Entä paljonko maksaa huostaanoton valmistelu? Millä hinnalla voidaan ostaa aikuissosiaalityön palveluohjausta? Kuulostaa ehkä oudolta, mutta näitä kysymyksiä ratkotaan kuumeisesti yhtä aikaa budjetti- ja joulukiireiden kanssa ympäri Suomea. Maassamme on käynnissä ennennäkemättömän suuri palvelurakenteen mullistus. Kyse ei ole pelkästään ruuvin kiristämisestä tuottavuuden nimissä vaan muutokseen liittyy keskeisesti uudenlainen ajattelu palvelujen järjestämisen tavoista. Kunnilla on edelleen järjestämisvastuu, mutta järjestäminen ei enää perustu siihen, että kunta myös itse tuottaa palvelut. Palveluja on ostettu ennenkin, mutta nyt vahvistumassa olevan ajattelutavan mukaisesti palvelujen tilaajat ja tuottajat erotetaan selkeästi toisistaan. Myös kunnan sisällä. Kunta tai useamman kunnan muodostama yhteenliittymä tilaa palveluja ja tuottaja voi olla kunta tai kuntayhtymä itse tai sitten yksityinen yritys tai järjestö.

Ja jotta voidaan tilata, tulee tietää mitä tilataan ja paljonko se maksaa. Pitää siis olla määriteltynä tuote. Terveyspalveluissa tuotteistamisella on jo pitkä historia, mutta sosiaalipalveluissa tilanne on toinen. Nyt tuotteistetaan myös sosiaalityötä. Kysymys sosiaalityön tuotteistamisesta sai ainakin minut hämilleni ja nosti mieleen enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Spontaani reaktio voi helposti olla kauhistus: eihän sosiaalityön tuotteistaminen ole mahdollista! Mahdollista tai ei, sitä kuitenkin tehdään.

Tuotteistamista tehdään kovalla kiireellä ja monesti liian vähäisin resurssein. Asian huolelliseen pohtimiseen tarvittaisiin sekä aikaa että riittävästi eri näkökulmia. Uskon, että ratkaisut sosiaalityön tuotteistamisessa voivat vaikuttaa suuresti siihen, mihin suuntaan sosiaalityö tulevien vuosien aikana Suomessa kehittyy. Viime kädessä ratkaisut tuotteistamispyrkimyksissä palautuvat kysymykseen siitä, miten ymmärrämme sosiaalityön. Sisältävätkö syntyneet tuotteet sen, mitä ajattelemme sosiaalityön olevan? Jääkö se osa sosiaalityöstä, mikä ei näy tuotteena, kokonaan kadoksiin? Ajattelen, että tässä asiassa myös sosiaalityön tutkimuksen seuran foorumeilla tapahtuva ajatusten vaihto on tarpeen. Seuran perusajatuksiin kuuluu käytännön työntekijöiden, tutkijoiden ja opettajien yhteisen keskustelun edistäminen. Tässä tarvitaankin kaikkien seuran jäsenryhmien panosta. Tuotteistamista ja sitä, onko se ylipäätään mahdollista, ei voi pohtia ilman tuntumaa siitä, mitä asiakastyössä tapahtuu. Toisaalta käsitteellinen ja teoreettinen pohdinta sekä tutkimuksen tuottama tieto sosiaalityöstä ja sen käytännöistä on keskustelussa välttämätöntä. Viime kädessä on kyse myös arvoista. Palvelurakenteen uudistuksen myötä tapahtuu muutoksia, joita ohjaavia arvoja ei ole riittävästi tuotu näkyviin keskustelua varten. Tässä olisi aineksia esimerkiksi sosiaalityön tutkimuksen seuran alue- ja aikalaisseminaareja ajatellen.

Marjaana Seppänen

Joulukuu 2006

Lapsen ääni vahvistuu uudessa lastensuojelulaissa, mutta miten vahva on sosiaalityöntekijä

Ei ole tullut laskettua, montako kertaa viimeisten viikkojen aikana on ollut lehdissä ja muissakin välineissä esillä huostaanottojen kasvu. Moni sosiaalityöntekijä, tutkija ja alan opettaja tietää syyt ja myös keinot muutokseen ja on niistä puhunut, mutta useimmiten ilman vastakaikua.

Päivittely ja huolen kantaminen on yksinkertaista ajankulua, jos samalla ei esitetä ratkaisuja. Niitä on olemassa roppakaupalla, mutta vaativat resursseja. Uudistukset jäävät kauniiksi toiveiksi, jos samalla ei ole rahaa niiden läpiviemiseksi. Ajankohtaisin on lastensuojelulaki, joka on parhaillaan eduskuntakäsittelyssä.

Ensisijainen vastuu lapsen hyvinvoinnista on edelleenkin lapsen vanhemmilla ja muilla huoltajilla. Lastensuojeluksi määritellään lapsi- ja perhekohtainen lastensuojelu. Tämän lisäksi kunnan tulee järjestää lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi ehkäisevää lastensuojelua. Lapselle tulee antaa tukea koulunkäyntiin, ja hänet tulee ottaa huomioon vanhemmille suunnatuissa palveluissa.

Uudessa lastensuojelulaissa on silmiinpistävää sosiaalityön vahvistaminen ja tavoitteellisen toiminnan painotus. Voidaan täydellä syyllä sanoa, että sosiaalityöntekijä on yhteiskunnallisten palvelujen kovan vastuun ytimessä. Kun lastensuojeluasia tulee tietoon, sosiaalityöntekijän on heti arvioitava ja ryhdyttävä toimenpiteisiin, jos tapaus on kiireellinen. Muutoin ilmoituksen tulosta on viimeistään seitsemäntenä arkipäivänä aloitettava lastensuojelutarpeen selvityksen tekeminen. Ja mikäli lastensuojelun tarvetta on, lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän on kolmen kuukauden sisällä tehtävä yhdessä vanhempien kanssa asiakassuunnitelma, jossa tulee olla tavoitteet ja keinot, millaisilla avohuollon tukitoimilla lapsen ja hänen perheensä elämä kohentuu. Lastensuojelun tarvetta arvioitaessa ja päätöksiä tehtäessä on kiinnitettävä erityistä huomiota lapsen ja nuoren mielipiteisiin ja toivomuksiin.

Huostaanotosta, sijaishuollosta ja huostassapidon lopettamisesta päättää kunnan sosiaalihuollon johtava viranhaltija tai hänen määräämänsä muu viranhaltija. Päätöksentekijällä tulee olla perehtyneisyys lastensuojeluun. Valmistelun tekee sosiaalityöntekijäpari. Jos vanhemmat tai 12 -vuotias lapsi vastustaa huostaanottoa, päätöksen tekee hallinto-oikeus. Myös huostaan otetun lapsen vanhemmille on laadittava asiakassuunnitelma. Suunnitelmia tulee tarkistaa ja arvioida.

Lastensuojelun makrotaso on niinikään mukana. Kunnan tai useamman kunnan yhdessä on laadittava lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi ja lastensuojelun järjestämiseksi ja kehittämiseksi suunnitelma, jonka hyväksyy kunkin kunnan kunnanvaltuusto ja tarkistaa kerran neljässä vuodessa.

On selvää, että sosiaalityöntekijän tehtävät muuttuvat, mikäli lakia noudatetaan. Sosiaalityöntekijä johtaa asiakasprosesseja ja hallitsee kokonaisuuksia. Myös muiden ammattien tehtäväkuvat muuttuvat. Tarvitaan täydennyskoulutusta, mutta katsetta kannattaa suunnata myös sosiaalityön ja sosiaalialan peruskoulutukseen.

Uusi lastensuojelulaki vaatii lisää henkilöstöä etenkin sosiaalityöntekijöitä avohuoltoon. Kunnille on luvassa valtionosuutta lisähenkilöstöä varten. On melkoisen varmaa, että uudistus ajaa kuntia yhteistyösopimuksiin. Tällöin pitää olla selvillä kuka vastaa lastensuojelusta. Ratkaisu löytyy ammatinharjoittamislain kautta. Nyt jos koskaan se pitää saada sosiaalityöntekijöille.

Mervi Tolonen

Tammikuu 2007

Sosiaalityön asiakastyön tutkimusta 1960-luvulta

Sosiaalityön tutkimuksen ajatellaan usein Suomessa alkaneen vasta 1980-luvulla tai jopa 1990-luvulla. Joulukuun puolivälissä järjestettiin kuitenkin Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksella kirjanjulkistamistilaisuus, jossa julkistettiin Helmi Mäen lisensiaattityö ”Yksilökohtainen sosiaalityö. Sosiaalityöntekijöiden yksittäistapausten erittely” vuodelta 1966. Sen ohessa kirjaan on sisällytetty hänen kesken jääneen väitöskirjansa tiivistelmä, kirjan toimittajan Mirja Satkan esipuhe sekä Helmi Mäen oma kiintoisa kuvaus tutkimuksensa taustasta ja vaiheista. Myös julkistamistilaisuudessa hän kertoi tutkimuksensa vaiheista, tuon ajan sosiaalityöstä ja yliopistomaailmasta Mirja Satkan haastattelemana ja yleisön kysymyksiin vastaten. Kirjoittajan toiveesta teoksen julkaisi Sosiaalityön tutkimuksen seura Talentian ja Sosiaali- ja terveysturvan keskusliiton tuella ja PS-kustannuksen kustantamana.

Uskaltaisin väittää, että laillani melko harvat tämän päivän sosiaalityön tutkijoista ovat Helmi Mäen tutkimuksen aiemmin lukeneet yhtäältä siksi, että sitä ei juuri ole tunnettu ja se on ollut melko vaikeasti saatavilla ja toisaalta siksi, että usein pidämme merkittävänä tutkimuksena vain aivan viime vuosina valmistuneita tutkimuksia.

Helmi Mäki valmistui sosiaalihuoltajaksi ensimmäiseltä sosiaalihuoltajakurssilta 1940-luvulla ja suoritti sen jälkeen sosiaalityön maisteritutkinnon Yhdysvalloissa, Bostonissa opiskellen Harvard School of Public Healthissa ja Simmons School of Social Workissa. Lukuisten sosiaalityön käytännön tehtäviensä lisäksi hän toimi 1960-luvulla Helsingin yliopiston sosiaalihuollon lehtorina ja assistenttina kunnes siirtyi sosiaalihallituksen ylitarkastajaksi vuonna 1970, josta virasta hän jäi eläkkeelle 1985.

Helmi Mäki asetti tutkimukselleen valtaisalta kuulostavan haasteellisen tehtävän kysyessään mitä yksilökohtainen sosiaalityö on ja mitä säännönmukaisuuksia siihen liittyy erilaisissa sosiaalityön toimintaympäristöissä. Tutkimuksen luettuani olin innostuneen yllättynyt sen ajankohtaisuudesta. Kyseessä ei ole vain kiinnostavan historiallisen dokumentin saattaminen laajemman lukijakunnan saataville vaan tutkimuksesta voi vielä nytkin oppia paljon ja monella tapaa. Edes tutkimuksen kieli ei kuulosta vanhentuneelta. Tutkimuksen arvoa nostaa entisestään se, että se on tehty aikana, jolloin ei ollut aiempaa alan kotimaista tutkimusta ja jolloin kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden hankkimisessa tarvittiin tekijän henkilökohtaisia suhteita; Sitä ei voinut etsiä yliopiston kirjastosta, puhumattakaan elektronisista tietokannoista ja Internetin hakukoneista. Hän joutui jopa perustelemaan ja puolustamaan valitsemiaan käsitteitä sosiaalityö ja sosiaalityöntekijä.

Näen Helmi Mäen tutkimuksellisissa lähtökohdissa yhtymäkohtia tämän päivän sosiaalityön ammatillisten käytäntöjen tutkimuksen kanssa. Hän sitoutui tutkimaan sosiaalityötä sellaisena kuin sitä todella tehdään, ei sellaisena kuin sen pitäisi olla. Hänen mukaansa: ”Sosiaalityöntekijöitten omien käytännön työkokemuksien on oltava ensisijaisena tutkimusaineistona.”, ja hän jatkaa: ”Sosiaalityöntekijöitten tulee toimia itse aktiivisina tutkijoina, sillä tässä vaiheessa he ensi kädessä tietävät, mitä sosiaalityöntekijän työ on.” Lisäksi hän toteaa, ettei hänen tavoitteenaan ole arvioida työn tehokkuutta ja tuloksellisuutta vaan analysoida sen sisältöjä. Erona useimpiin nykytutkimuksiin on, ettei hän etsinyt moninaisuutta ja eroja vaan sosiaalityötä erilaisissa toimintaympäristöissä yhdistäviä elementtejä. Olisipa houkuttavaa toistaa tutkimus nyt!

Ajan vallitsevan tutkimustradition vastaisesti kyseessä oli laadullinen tapaustutkimus. Lisensiaattitutkimuksen monipolvinen metodi on mielenkiintoinen. Tutkija valitsi ensin eri sosiaalityön kentillä toimivat asiantuntijat, jotka valitsivat yksiköistään tutkijan antamien kriteerien perusteella pätevän sosiaalityöntekijän, joka puolestaan valitsi asiakastapaustensa joukosta yhden tapauksen analysoitavaksi. Lisäksi tutkija haastatteli nämä seitsemän sosiaalityöntekijää. Prosessi ei päättynyt vielä tähänkään, vaan kutakin asiakastapausta ja sosiaalityöntekijän työtä analysoimaan kutsuttiin muista yksikön sosiaalityöntekijöistä muodostettu arviomiesryhmä, eräänlainen paneeli, joka käsitteli tapauksia tutkijan antamien kysymysten perusteella. Tällaista menetelmää ei tietääkseni ole myöhemmässä suomalaisessa sosiaalityön tutkimuksessa käytetty.

Tutkimus piirtää lukijalle kuvan sosiaalityön asiakastyöstä yli 40 vuotta sitten ja sen runsaita tapauskuvauksia ja niiden analyysejä on kiintoisaa lukea. Ehkä hämmästyttävintä on, ettei se sittenkään näytä niin kovin erilaiselta kuin 2000-luvun sosiaalityö.

Minua riemastutti tutkimuksen liitteisiin kuuluva Helmi Mäen kirje sosiaalityöntekijöille, jossa hän kirjoittaa: ”Kuten saattanette arvata olen enemmän kuin iloinen ja kiitollinen, että Te olette tullut mukaan leikkiin vai pitäisikö sanoa seikkailuun. Joka tapauksessa – tämmöistä tutkimusta ovat isoiset toivoneet ja ollaanpahan sitten ainakin yritetty selvittää, mitä sosiaalityö meillä on. Jos onnistumme, saattaa olla, että saamme aikaan jotain merkittävää.” Uskallan väittää, että tuo toive toteutui.

Marjo Kuronen

Helmikuu 2007

Sosiaalityön tulevaisuus?

Rovaniemi toivotti sosiaalityön tutkimuksen päivien osallistujat tervetulleiksi lähes kolmenkymmenen asteen pakkasella. Tulijat saivat hetken nauttia kirkkaassa pakkasauringossa kimaltavien lumikiteiden kuorruttamasta maisemasta. Se hämmästytti ja puhututti monia kauneudellaan. Tämä viritti ihmiset ehkä positiivisempaan mielialaan kuin sotkuinen, märkä, tuulinen lumimyräkkä. Tunnelma päivien alkaessa olikin välitön ja ehkäpä lämminhenkinen. Positiivinen yllätys oli se, että päiville saapui lähes 300 osallistujaa. Se on paljon, sillä matka Helsingistä Rovaniemelle on tunnetusti pidempi kuin päinvastoin.

Yhdeksännet sosiaalityön tutkimuksen päivät järjestettiin Lapin yliopistossa 15.-16.2.2007 teemalla ”Sosiaalityön tulevaisuus?” Kysymys on haastava jo siksi, ettei siihen voi vastata, ellei pidä hallussaan kaiken kertovaa kristallipalloa. Toiseksi siksi, että kysymys sisältää monia teemoja niin kansainvälisesti, valtakunnallisesti, alueellisesti kuin paikallisesti niin perus-, erikoistumis- ja tohtorikoulutuksessa, sosiaalityön eri kohdealueiden työkäytännöissä kuin tutkimuksessa, ettei läheskään kaikkia voi edes sivuta yksien päivien aikana. Silti tähän kysymykseen haluttiin tarttua, vaikka vain yksinkertaisesti. Ennustuksia päivien ohjelmaan ei kuitenkaan sisällytetty, vaan ne jätettiin astrologeille ja selvännäkijöille.

Päivien teemaan virittää tulevaisuustietoisuuden käsite. Se on aktiivinen, toimintaa ohjaava näkökulma nykyisyyteen ja menneisyyteen. Pyrkimyksenä on muodostaa käsitys asioiden ja päätösten merkityksestä tuossa jatkumossa. Sosiaaliset innovaatiot edellyttävät tietoista käsitystä siitä, millainen tulevaisuus on toivottava ja millä tavalla sen toteutumista voidaan edistää. Tulevaisuustietoisuus on arvorationaalista tietoisuutta. Se edellyttää tekemistä ja osallistumista tulevaisuutta luoviin prosesseihin: tutkimusta, keskustelua, kannanottamista, konkreettista tekemistä. (Ks. Virtuaaliyliopisto: tulevaisuusajattelu.)

Tulevaisuudella on aina menneisyys, joten ensimmäisen päivän niin kotimaiset alustajat kuin ulkomainen luennoitsija avasivat tulevaisuutta historian näkökulmasta. Joustavuuden, muutoksen ja uusien haasteiden yhteiskunnassa menneisyydelle ei useinkaan anneta paljon arvoa. Se määrittyy puheissa helposti joutavanpäiväiseksi jorinaksi, jolla ei ole merkitystä nykyisyydelle, saati tulevaisuudelle. On kuitenkin tärkeää tietää, mistä tähän on tultu, jotta voi yrittää hahmottaa, saati ymmärtää tulevaisuutta, päästä kiinni asioiden ja päätösten ketjuun. Professori Kyösti Urponen ja emeritus professori Simo Koskinen jäsensivät dialogissaan sosiaalityön tieteenalan kehitystä Suomessa. Myös professori Sune Sunesson tarkasteli historiallista kehityskulkua. Historia-alustukset eivät olleet ”helppoja”, sillä ne haastoivat kuulijansa. Kuulijoille jäi vastuu siitä, miten he luentojen antia reflektoivat ja millaisia peilipintoja ja mahdollisuuksia he niistä tulevaisuudelle löysivät. Vai jäivätkö ne irrallisiksi, vaille ymmärrystä asioiden suhteista ja merkityksestä nykyiselle ja tulevalle?

Päivillä kokoontui kaikkiaan kolmetoista työryhmää. Työryhmätyöskentelyt ovat yleensä päivien parasta antia. Keskustelu luonnistuu mutkattomammin pienissä temaattisissa kokoonpanoissa kuin suurissa pääluennoissa. Osallistujat tulevat ryhmiin kiinnostuksesta, jolloin maaperä hedelmällisille pohdinnoille on olemassa, jos vain puitteet sen mahdollistavat. Tälläkin kertaa aikaa työryhmille olisi tarvittu enemmän. Työryhmissä käsiteltiin sekä perinteisempiä että uudempia teemoja. Tämän hetken ja tulevaisuuden kysymys on se, miten sosiaalityön ja erilaisten informaatioteknologisten sovellusten suhdetta voidaan rakentaa ja hyödyntää parhaalla mahdollisella tavalla. Sosiaalityön tutkimuksessa on aina puhututtanut asiakkuus, miten asiakkuus määritellään ja millaisen aseman asiakas saa suhteessa sosiaalityöntekijään ja järjestelmään, mistä suunnasta tuo määrittely toteutetaan. Useissa projekteissa ja tutkimuksissa on nostettu esiin asiakkaan rooli ja merkitys sosiaalityön käytännöissä ja niiden kehittämisessä. Tätä ruodittiin myös päivillä. Päivien työryhmissä keskusteltiin myös sosiaalityön suhteesta erilaisiin asiakasryhmiin, konteksteihin ja toimijoihin. Läsnä olivat rikoksista rangaistut, lapset ja nuoret, yhteisöt ja organisaatiot. Lisäksi pohdittiin sosiaalityön suhdetta kuntoutukseen, jäsennettiin vertaistukea ja vapaaehtoistoimintaa sekä päihteitä sosiaalityön tutkimuksessa. Mukana oli myös ryhmiä, joissa käsiteltiin ensisijaisesti tutkimuksellisia lähestymistapoja ja pohdittiin sitä, mitä vaikuttavuus, sensitiivisyys ja kokemus ovat sosiaalityön tutkimuksessa. Oma ryhmänsä oli myös päivillä julkistetulla vanhuus ja sosiaalityö- vuosikirjalla.

Perjantaina ohjelmassa oli Anneli Pohjolan, Mikko Mäntysaaren ja Tarja Kemppaisen alustus ”Sosiaalityö 2015?” Luento antoi pohjan kriittiselle keskustelulle sosiaalityön tulevaisuuden haasteista, jotka koskettavat niin opetusta, tutkimusta kuin käytäntöjä ja kehittämistyötä. Tämän teeman keskustelu ja jäsentämiselle olisi voinut varata ohjelmaan enemmän aikaa. Päivien viimeisenä, innostavana alustuksena oli Sosiaalityön tutkimuksen seuran kunniajäsenen Aulikki Kananojan näkemys sosiaalityön tulevaisuuden innovaatioista.

Päivät huipentuivat loppujuhlaan, jossa Maija Jäppinen sai sosiaalityön tutkimuksen seuran pro gradu palkinnon tutkielmallaan ”Perhekeskeisyyden ja feminismin ristipaineessa. Kuva parisuhdeväkivallasta udmurtialaisessa naisten kriisikeskuksessa”. Sosiaalityön tutkimuksen seura kutsui myös uuden kunniajäsenen: emeritus professori Simo Koskisen.

Mitä päivistä sitten jäi käteen? Sitä jokainen voi pohtia omalta osaltaan. Kyse ei ole vain saamisesta vaan myös osallistumisesta ja jakamisesta. Siitä, miten yhdessä tehdystä syntyy enemmän kuin yksittäisten tuotosten summa. Järjestäjien taholta päivien viestinä on ”Sosiaalityön tulevaisuuden suunta?” kysymyksen vireillä pitäminen. Sosiaalityön tulevaisuustietoisuus edellyttää tutkimusta, keskustelua, konkreettista tekemistä. Haasteena kaikille toimijoille on sosiaalityön ja sen tutkimuksen suunnan miettiminen. Kyse on kannanottamisesta ja vaikuttamistyöstä.

Merja Laitinen

Lähteet:

IX Valtakunnalliset sosiaalityön tutkimuksen päivät http://www.ulapland.fi/?deptid=22176

Virtuaaliyliopisto: tulevaisuusajattelu http://www.virtuaaliyliopisto.fi/strategiapalvelu/tyokalupakki/tulevaisuusajattelu.html

Maaliskuu 2007

Päivien viemää – ja tuomaa

Helmikuun puolivälissä istun lentokoneessa matkalla Rovaniemeltä Helsingin kautta Kuopioon. On perjantai-ilta ja olen tulossa Sosiaalityön tutkimuksen päiviltä. Koneessa on sosiaalityöntekijöitä varmasti enemmän kuin mitään muita ammattiryhmiä. Mielessä käväiseekin sarkastinen ajatus siitä, että lento-onnettomuus lisäisi merkittävästi entisestään suurta sosiaalityöntekijäpulaa. Nauru raikuu koneessa; enää en edes muista mille naurettiin, mutta hauska tunnelma hymyilyttää vieläkin. Välillä annamme työtovereideni kanssa ideoiden lentää ja suunnittelemme ensi vuonna Kuopiossa pidettäviä päiviä. Pimentyneessä illassa tuntuu tärkeältä, että päivillä olisi vahvan asiasisällön lisäksi tarjolla myös elämyksiä.

Merja kirjoitti maaliskuun kolumnissa Rovaniemen päivistä ja tuosta kolumnista jäi mieleen erityisesti päivien merkityksen kiteyttävä loppulause: ”kyse ei ole vain saamisesta vaan osallistumisesta ja jakamisesta”. Jatkan samaa teemaa, koska Rovaniemen päivät ovat vielä tuoreena mielessä ja Kuopion päivät jo vahvasti ajatuksissa. En kuitenkaan pohdiskele yksittäisiä päiviä vaan Sosiaalityön tutkimuksen päivien merkitystä yleisemmällä tasolla. Luon silmäyksen päivien historiaan, mutta ennen kaikkea kysyn itseltäni ja lukijoilta mistä aineksista hyvät Sosiaalityön tutkimuksen päivät syntyvät ja mikä merkitys niillä on yksittäiselle sosiaalityön ammattilaiselle.

Sosiaalityön tutkimuksen päiviä on järjestetty yhdeksän kertaa, vuorotellen kuudessa eri yliopistossa, joissa sosiaalityön opetusta on tarjolla. Itse lasken osallistuneeni viidesti ja tänä vuonna olen täysipainoisesti mukana myös tulevien päivien suunnittelussa. Tähän mennessä päivillä on ollut esillä seuraavia teemoja:

· Käytäntösuhteen uusia ratkaisuja
· Asiantuntijuuden politiikka
· Sosiaalityön ympäristösuhde
· Sosiaalityön politiikkasuhde
· Perussosiaalityö hyvinvoinnin tuottajana
· Erot ja eriarvoisuus sosiaalityössä
· Kunnallisen sosiaalityön muuttuva paikka
· Social Work in the Information Era – Polarisations and New Paradigms in Knowledge Production (Forsa-konferenssi)
· Sosiaalityön tulevaisuuden suunta

Aikaisempien päivien teemat voi mielestäni ryhmitellä kahden laajemman yläotsikon alle, jotka ovat sosiaalityön itseymmärrys ja sosiaalityön suhde ympäröivään yhteiskuntaan. Sosiaalityö on tieteenala ja ammatti, joka määrittelee itseään jatkuvasti uudelleen yhteiskunnan muuttuessa ja on luonnollista, että tämä prosessi heijastuu myös Sosiaalityön tutkimuksen päivien teemoihin.

Sosiaalialaan liittyviä tapahtumia järjestetään Suomessa vuosittain monia muitakin, esimerkiksi Sosiaali- ja terveysturvan päivät, Sosiaali- ja terveyspolitiikan kehittämisen päivät, Sosiaalialan asiantuntijapäivät, TERVE-SOS – tapahtuma ja Terve Kunta – päivät. Onkin syytä pohtia, mikä on Sosiaalityön tutkimuksen päivien paikka erilaisten tapahtumien joukossa. Mielestäni päivien merkitys kytkeytyy kahteen avainasiaan, ensinnäkin sosiaalityön ymmärtämiseen kehittyvänä tieteenalana ja toiseksi sosiaalityön tutkimuksen esiin nostamiseen. Missään muussa tapahtumassa Suomessa nämä asiat eivät ole yhtä korostuneesti esillä.

Sosiaalityön tutkimuksen päivillä on tärkeä merkitys jo sen takia, että niiden suunnittelu ja toteuttaminen yhdistävät sosiaalityön laitoksia eri yliopistoissa ympäri Suomea. Sosiaalityön tutkimuksen seura on areena, jossa laitosten väliset erot ja keskinäinen kilpailu jäävät taka-alalle. Yksittäisille sosiaalityön ammattilaisille tutkimuksen päivillä voi olla erilaisia merkityksiä. Uskon, että yksi tärkeimmistä merkityksistä on päivien asiasisällön ohella oman ammatti-identiteetin vahvistuminen, tunne kuulumisesta yhteiskunnallisesti merkittävään ammattikuntaan. Päivien olennainen osa on myös osallistuminen työryhmiin, joissa esillä on sosiaalityön tutkimuksen laaja kirjo. Näissä työryhmissä osallistutaan ja jaetaan, kuten Merja kolumnissaan osuvasti ilmaisi. Usein juuri työryhmistä löytyy muita samoista tutkimusaiheista kiinnostuneita ja sähköpostiosoitteita vaihdetaan ahkerasti.

Palaan ajatuksissani helmikuiseen perjantai-iltaan lentokoneessa. Iloisessa puheensorinassa suljen hetkeksi silmäni ja myös ajatukseni lähtevät lentoon. Vuosi vuodelta tunnen saavani Sosiaalityön tutkimuksen päivistä enemmän irti ja haluan myös olla jakamassa vuoden varrella oppimaani. Tiedän, että meillä Kuopiossa tulevien päivien suunnittelu tulee viemään paljon aikaa ja voimavaroja, mutta uskon että antoisien sosiaalityön tutkimuksen päivien perinne tulee jatkumaan ensi helmikuussa. Olennaisinta onnistuneiden päivien suunnittelussa on mielestäni kolme asiaa: sisältö, sujuvuus ja seura. Sisältö rakentuu muun muassa asiantuntevista pääpuhujista ja mielenkiintoisista työryhmistä. Sujuvuus tarkoittaa pientenkin yksityiskohtien huomioimista päivien organisoinnissa, esimerkiksi majoituksen ja ruokailujen sujuvuutta. Seura taas on sitä lämmintä yhdessäoloa ja yhteenkuuluvuutta, mitä päiville osallistuminen parhaimmillaan tarjoaa. Näiden elementtien varaan myös tulevat Kuopion päivät on hyvä rakentaa.

Lämpimästi tervetuloa Kuopioon 14.- 15.2.2008!

Anne-Mari Röpelinen

Huhtikuu 2007

Sosiaalityön tutkimuksen seuran suunta?

Sosiaalityön tutkimuksen seuran juhlavuosi lähestyy. Myös jäsenmäärä on ollut usean vuoden myönteisessä kehityksessä. Seurassa on jo lähes neljäsataa jäsentä. Hienoa.

Siis karkeasti arvioituna vain joka viidestoista sosiaalityöntekijä, alan tutkija, kehittäjä tai hallintobyrokraatti 6000:sta kuuluu seuraan. Vertailun vuoksi Suomalaiseen lääkäriseura Duodecimiin kuuluu yli 18 000 lääkäriä noin 21 000 lääkäristä (85 %).

Sosiaalityön tutkimuksen seuran sisarseurana ja eräänlaisena vertailukohteena pidetään usein Sosiaalipoliittista yhdistystä. Joskus toimintaa saatetaan peilata myös muihin yhteiskuntatieteellistä tutkimusta edistäviin yhdistyksiin. Ihmeellistä kyllä, muistikuvieni mukaan, kukaan ei ole vielä esittänyt vertailua Duodecimiin, vaikka se tarjoaa oivan esimerkin vakavaraisesta tieteellisestä seurasta, jonka jäsenistö muodostuu eri kenttien (käytäntö, tutkimus ja hallinto) akateemisista ammattilaisista.

Mielestäni Sosiaalityön tutkimuksen seuran samaistuminen yhteiskuntatieteellisiin seuroihin kuvastaa sosiaalityön tutkimuksen tilaa. Toisin sanoen sosiaalityön tutkimus on pääasiassa kaikkea muuta kuin sosiaalityöntekijöitä hyödyttävää ammattikäytäntöjen tutkimusta. Vähä ammattikäytäntöjen tutkimus mitä tehdään, on useimmiten käytäntöön sovellettavuudelta kyseenalaista. Kun työssä tarvittaisiin hyviä jäsennyksiä ja empiiristä tutkimusta vaikkapa parityöstä, niin tutkijat hekumoivat ammattikäytäntöjen kannalta triviaaleissa aiheissa. Luen itseni näihin hekumoijiin.

Edellinen väite saattoi olla hieman yliampuva, mutta ainakaan laajempia ammattikäytäntöjen tutkimushankkeita tai tutkimusryhmiä ei näyttäisi vielä olevan. Myös ammatilliset lisensiaattitutkimukset tuottavat sirpaleista, heikosti kumuloituvaa ja hyödynnettyä tietoa. Käsitykseni mukaan sosiaalityön tutkimukseen tarvittaisiin pikaista tietotuotantokentän perusteellista mylläystä ja uudelleen organisointia.

Tutkimusta ja muuta tietotuotantoa tehdään jo kohtuullisesti, mutta lähtökohtana on viimeinen mohikaani tai väsynyt maratoonari tutkijatyyppi ja tutkimus. Tutkimusta tehdään yksin, mieluiten hienostuneella tutkimusasetelmalla ja tulosten levittäminen sekä popularisointi eivät kiinnosta.

Sosiaalityössä asioita voi tehdä myös toisin. Oivallisen esimerkin kokemustiedon ja muiden tiedon lajien kumuloitumispotentiaalista tarjoaa Sosiaaliportin konsultointipalvelu, jossa on vaivihkaa muodostumassa sosiaalialan kontekstisidonnaisen, mutta jäsennellyn ammattilaistiedon tietokanta. Sosiaalityön tietotuotannossa ja tutkimuksessa voisi harkita myös muita moderneja tapoja perinteisten konferenssien ja printtijulkaisujen lisäksi, jopa sijasta.

Sosiaalityön tutkimuksen seuralla olisikin nykytilanteessa loistava tilaisuus tietotuotantokentän muodostamisessa. Seura voisi toimia peruskysymysten esittäjänä, mutta myös niiden määrittäjänä. Ehkäpä seura voisi ottaa vastuulleen kuumien kysymysten konsensuskokousten järjestämisen. Tai ylipäänsä kaiken sellaisen toiminnan, jonka tavoitteena on tukea sosiaalityöntekijöitä aidosti akateemisena ja tutkimustietoon perustuvana ammattina.

Edellisiin tavoitteisiin nähden meillä on vielä paljon tehtävänä.

Tero Meltti

Toukokuu 2007

Missä on kiinnostus lastensuojelun laitoshuollon tutkimus- ja kehittämistoimintaa kohtaan?

Suomalaisen lastensuojelun laitoshuollon rooli tämänhetkisessä lastensuojelun palvelujärjestelmässä on olennainen, koska meillä kodin ulkopuolelle sijoitettavista lapsista ja nuorista merkittävä osa sijoitetaan laitoksiin. Esimerkiksi vuonna 2005 kodin ulkopuolelle oli sijoitettuna hieman yli 15 000 lasta ja nuorta, joista 7 225 oli laitoshuollon asiakkaina. Laitoshuollon kustannukset muodostavat suuren osan lastensuojelun kokonaismenoista.

Lapsen sijoitus kodin ulkopuolelle on iso asia. Yhteiskunta onkin ottanut harteilleen vaativan tehtävän lupautuessaan pitämään huolta sellaisista lapsista ja nuorista, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat lyhyt- tai pitkäaikaista sijoitusta kodin ulkopuolelle. Lastensuojelun laitoshuolto ei kuitenkaan ole tuntunut kovin kiinnostavalta problematisoinnin ja tutkimuksen kohteelta juuri millään tieteenalalla, ja sitä koskevaa tutkimustietoa kuvaa pirstaleisuus ja kumuloitumattomuus. Miksi?

Hajanaisuuden tekee osittain ymmärrettäväksi se, että toimintaympäristönä lastensuojelun laitoshuolto paikantuu monien eri tieteenalojen risteysalueelle. Kasvatus- ja lääketiede, psykologia ja sosiaalityö ovat vain esimerkkejä perinteistä, joista käsin muun muassa laitoshuollon toimintaperiaatteet ja arjessa toteutuvat konkreettiset käytännöt virittyvät. Eri lähtökohdista käsin tehtävällä tutkimuksella on vahvuutensa ja synergiaetujen etsimisessä voisi kunnostautua enemmänkin.

Sosiaalityön väitöskirjatasoisesta tutkimuksesta merkittävä osa paikantuu lastensuojelun alueelle, mutta tutkimuksen kohteina ovat lähinnä avohuollon kysymykset, ilmiöt, toimijat ja käytännöt. Vuosina 1994 – 2005 valmistuneista sosiaalityön väitöskirjoista löytyy vain muutama lastensuojelun laitoshuollon kysymysten tarkasteluun keskittynyt tutkimus. Samalta ajanjaksolta löytyy muilta tieteenaloilta yksittäisiä väitöskirjatutkimuksia, jotka käsittelevät lähinnä laitoshuollon asiakaskuntaa. Tämä on toki parempi kuin ei mitään.

Kärjistäen voisi sanoa, että sosiaalityössä keskustelu on tuntunut tyrehtyvän niin käytännön, koulutuksen kuin tutkimuksenkin alueella lapsen huostaanottoon viimesijaisimpana toimenpiteenä. Sijaishuoltoon, ja erityisesti laitokseen, sijoittaminen menee mielestäni kuitenkin vielä askeleen edemmäs tällä viimesijaisuusasteikolla – niin merkittävästä asiasta on kysymys. Siksi siitä käytävän keskustelun vähäisyys hämmästyttää. Tuntuu kummalliselta, että esimerkiksi sosiaalialan osaamiskeskustoiminnassa lastensuojelun laitoshuolto on jäänyt hyvin vähälle huomiolle. Stakes vastaa osaltaan valtion koulukotien tutkimus- ja kehittämistoiminnasta ja laitoshuollon alueella operoivien järjestöjen piiristä löytyy samantyyppistä toimintaa. Onko tämä kuitenkaan riittävää? Ketä oikeasti kiinnostaa lastensuojelun laitoshuollon kysymykset?

Lastensuojelun avohuollon tutkimus- ja kehittämistoiminta on tärkeää, mutta sijaishuoltoa ei saisi jättää sen varjoon. Uskon, että akateemisella sosiaalityön tutkimuksella ja varsinkin sen käytäntötutkimusorientaatiolla olisi paljon annettavaa laitoshuollon keskeisissä kysymyksenasetteluissa. Lisääntynyttä kiinnostusta laitoshuoltoa kohtaan voikin indikoida se, että tämän vuoden alusta aloittaneessa sosiaalityön ja sosiaalipalveluiden valtakunnallisessa tutkijakoulussa kolmen jatko-opiskelijan tutkimusaihe kiinnittyy laitoshuollon kysymyksiin. Tunnustaudun yhdeksi heistä.

Tässä on siis yksi haaste lisää sosiaalityön tutkimukselle, jonka myötä toivotan inspiroivaa ja aurinkoista kesää kaikille!

Susanna Hoikkala

Elokuu 2007

Tapahtuu tutkimuksen, käytännön ja hallinnon kentillä

Tutkimuksen ja käytännön suhde tuntuu olevan iäisyyskysymys. Sen ongelmallisuutta pohditaan ja suotuisaa kehitystä koetetaan edistää. Äärimmillään ajatellen tutkimuksen ja käytännön katsotaan olevan täysin toisiaan kohtaamattomia toiminnan alueita. Monet käytännön sosiaalityöntekijät ajattelevat, että tutkimus ja teoreettinen ajattelu ovat liian vaikeita eikä niillä toisaalta ole mitään tekemistä heidän käytännössä kohtaamiensa kysymysten kanssa. Tähän ajatteluun pätee mielikuva tutkijasta norsunluutornissaan.

Muistan itse innostuneeni perusopiskeluaikoinani jostain ruotsalaisesta tenttikirjasta lukemastani ideasta tutkimusasemista, joiden työssä yhdistyisivät tutkimus ja käytännön työ. Puursin (oikeaa ja ankaraa työtä on tehty!) sittemmin 20 vuotta eri sosiaalityön saroilla. Minua askarrutti edelleenkin, miksi käytäntö ja teoria olisi tarvis asettaa vastakkain. Samoin mietin valittelua ammatin huonosta arvostuksesta. Näen rikastuttavana ja vapauttavana mahdollisuuden pohtia työssä kohdattuja ilmiöitä teorian tasolla: mistä tässä on kyse? Monesti tuo etäännyttävä asenne myös pelastaa hankalissa tilanteissa. Voisi puhua reflektoinnista ja ammatillisuudesta. Olisi hyvä, jos sosiaalityöntekijät pystyisivät suhtautumaan tutkimukseen ja teoriaan mahdollisuutena ja virkistävänä asiana – muutoin vuosien käytännön työ tahtoo puuduttaa ajattelua ja toimintaa. Jatkuvasti meneillään olevat kehittämishankkeet ja muu kehittämistyö ovatkin nykyisin pysyvä osa työtä. Sosiaalialan osaamiskeskuksetkin on perustettu kehittämistyötä edistämään.

Tutkijan puhe taas saattaa joskus kuulostaa norsunluutornin portaikosta kantautuvalta. Onko se hyvä vai paha? Puheen vieraus on tarpeellista silloin, kun se esimerkiksi asettaa kyseenalaiseksi rutiiniksi muodostuneita käytäntöjä. Epäedullista se on silloin, kun puhujalla ei ole tietoa käytännön työn ehdoista ja puhe koetaan käytännössä ahdistavan arvostelevana. Käytännön työn ehdot eivät aina mahdollista sellaista työskentelyä kuin ”teoreettisesti” olisi oikein. Nykyisin puhumme New Public Managementista – ja elämme siinä. Toiminnan taloudellisuus ja tehokkuus nähdään julkisen palvelutoiminnan olennaisina ehtoina. Hallinnossa toimiessa tuntuu, että ne ovat niitä tärkeimpiä. Lisääntyvä palvelutarve ei suinkaan lisää resursseja, vaan tilanne pyritään ratkaisemaan etsimällä tehokkaampia tapoja tuottaa palvelut tai karsimalla palveluvalikoimaa välttämättömään. Työntekijät kokevat ristiriitaa ammattietiikkansa suhteen. He eivät voi rajallisten resurssien takia tehdä työtään niin hyvin kuin haluaisivat. Tämä tuottaa uutta ristiriitaa käytännön ja teorian suhteeseen. Ammatillista toimintaa ja asiakassuhdetta koskeva tieto voi joutua kilpailemaan tehokkuusvaateiden kanssa. Itse olen johtajana tehnyt hallinnollisia ratkaisuja, jotka eivät aina suinkaan ole olleet omien tutkimustulosteni mukaisia.

Näen, että elämme sosiaalityön käytännöissä ja tutkimuksessa tärkeää aikaa. Meidän on pystyttävä näyttämään sosiaalityön merkitys muiden ammattialojen rinnalla. Sosiaalityön on selvittävä kilpailussa käytettävissä olevista resursseista. Sosiaalityön käytäntöjen tutkimus, uusien toimintamuotojen ja -menetelmien kehittely, asiakkaiden elämänoloja koskeva tieto, sosiaalityön yhteiskunnallisia ehtoja ja olemusta koskeva tieto – ne ovat kaikki tervetulleita. Tutkimuksen ei tule tähdätä pelkästään käytännön hyötyyn, vaan sen tulee tukea ajattelua ja antaa lupa ”filosofointiin”. Tarvitsemme myös oman ammatillisen arvonsa tuntevia, teoreettiseen ajatteluun kykeneviä, sosiaalityön menetelmiä hallitsevia ja kehittämishaluisia sosiaalityöntekijöitä.

Riitta-Liisa Kinni

Syyskuu 2007

Onko tutkimustiedolla tai kokemustiedollakaan väliä?

Julkisuudessa pidetään yllä keskustelua julkisen hallinnon organisaatioiden taloudellisista ongelmista. Talous huolestuttaa sekä palvelujen tarjoajia että kysyjiä. Yhtä paljon olisi kuitenkin syytä keskustella tietämisen ongelmista, koska vaikuttaa siltä, ettei tutkimustietoa sen enempää kuin konkarien kokemustietoa käytetä organisaatioiden ja työn kehittämisessä. Onko koskaan käytettykään?

Helsingin Sanomat uutisoi 6.9.2007 Husin johdon ”mylläyksestä” ja mielipideosastolla oli kirjoitus vanhustyön tutkimustulosten hyödyntämättömyydestä. Lehtijutun mukaan Husin kehittämisen ohjat ovat ulkopuolelta tulleen johdon tietämyksen käsissä. Muutamaa sivua myöhemmin gerontologian ja kansanterveyden professori Taina Rantanen kirjoittaa, että tutkimustulosten siirtyminen käytänteeksi kestää ainakin kymmenen vuotta ja useimmissa tapauksissa tietoja ei ikinä hyödynnetä. Aikamoista kokemustiedon ja tutkimustiedon tuhlausta, kun ajattelee yhteiskunnan niukkoja resursseja. Miksi kokemustieto ei kelpaa? Miksi tutkimustieto jää hyödyntämättä? Miksi ihan muista yhteyksistä temmattuun tietoon on houkutus tarttua?

Itselläni on tutkimusaineisto pienten ja keskisuurten kuntien sosiaalitoimistojen sosiaalityöntekijöiden käsityksistä oppimisestaan ja työn kehittämisestä omassa organisaatiossa. Aineiston mukaan sosiaalityöntekijöiden tietämistä ei paljon hyödynnetä oman organisaation kehittämisessä eikä juuri muuallakaan. Tästä näkökulmasta puhe sosiaalityön raportoinnista päättäjille tuntuu erittäin kaukaiselta, jopa utopialta. Jos tietoa ei saa vuoropuheluun omassa organisaatiossa, kuinka sen saa laajemmin julkisuuteen ja päättäjille? Muutamat sosiaalityöntekijät kertovat, että he suojelevat sosiaalitoimiston johtoa muutosajatuksilta, koska eivät halua johdolle lisäpaineita työstä. Omien kollegojen kanssa voi olla myös vaikea keskustella, sillä uusia ideoita vähättelevät kommentit tuntuvat loukkaavilta. Ennen kaikkea on kuitenkin kysyttävä, onko sosiaalitoimella varaa näivettää oman organisaation tieto- ja oppimisympäristö.

Toukokuun kolumnissa Tero Meltti kysyi oikeutetusti käytäntötutkimuksen perään. Sitä on liian vähän sosiaalityöntekijöiden käytettäväksi. Huolestuttavaa on, mitä Mikko Mäntysaari totesi vuonna 2001 virkaanastujaisesitelmässään yleisenä kantana: tutkimus, opetus ja ammattikäytännöt elävät kukin omaa elämäänsä. Tähän voisin lisätä, että käytännössä sosiaalitoimen johto ja sosiaalityöntekijät elävät kumpikin omaa elämäänsä.

Sosiaalityön uutta kulta-aikaa etsimässä

Monet meistä koulutuksen piirissä toimineista konkareista muistelevat 1980-luvun puoliväliä kulta-aikana, kun nykyisen sosiaalityötutkimuksen ensimmäiset raportit ilmestyivät ja ne kuluivat lähes puhki sosiaalityöntekijöiden käsissä opintopiireissä ja kotinurkissa. Tänään monet asiat ovat toisin. Sosiaalityöntekijät joutuvat jaksamisensa takia pitämään tiukasti kiinni työajastaan ja rauhoittamaan vapaa-aikansa, jolloin kumpaankaan ei mahdu sosiaalityön kirjallisuus, ei ainakaan sosiaalitoimistojen työntekijöiden mukaan. Tietämisen ylläpitämiseksi ja käyttöön ottamiseksi jotakin pitäisi kuitenkin tehdä toisin, vaikka talous painaa päälle.

Ensiksi tietämistä voisi miettiä sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. He asettavat itselleen mahdottomiakin tavoitteita kokemustiedon parantamiseksi. Tutkimusaineistossani eräs sosiaalityöntekijä toivoo kuulevansa viimeisten viidentoista vuoden sosiaalityön tutkimukset valmiiksi purtuna tietona muutamassa sosiaalityöntekijätapaamisessa. Ehkä kerralla voisi haukata pienempiä paloja ja valmistautua kohtaamaan oppimiseen liittyvää epämukavuuttakin? Paul L. Carlile, Bostonin yliopistosta kirjoittaa vuoden 2004 Organization Science –lehdessä (Vol. 15, No. 5) kolmenlaisesta tiedon rajan ylityksestä tietämyksen kehittämisessä.

Ensimmäinen raja on syntaktinen, joka tarkoittaa, että tieto olisi siirrettävissä sellaisenaan yli rajojen, esimerkiksi tutkimuksesta sosiaalityöntekijöiden päähän. Tätä ehkä toivoo edellä mainittu sosiaalityöntekijä, mutta yleisen tiedon siirtäminen sellaisenaan kontekstiin sidottuun sosiaalityöhön ei toimi. Sitä paitsi tutkimustietokin on jostain erityisestä kontekstista. Toinen rajan ylitys on semanttinen. Se vaatii tiedon kääntämistä tai tulkintaa. Sosiaalityöntekijän on itse käännettävä tai tulkittava tutkimustieto käytäntöön. ”Pureskelun” ohittavaa oikotietä ei ole, mutta tulkinnassa voi auttaa oppimisryhmä.

Kolmas rajan ylitys liittyy hallitsevan tiedon muuttamiseen eli kehittämiseen. Pragmaattinen tai poliittinen raja merkitsee negatiivista seurausta jollekin mukana olevalle osapuolelle. Tiedonmuodostus ei ole pelkästään tiedon harmonista tulkintaa, vaan tietoon liittyvät erilaiset intressit ja niiden välinen kilpailu. Pragmaattisessa rajan ylityksessä erilaiset tiedonintressit tulisi tuoda näkyville keskusteluun. Sosiaalityössä saatetaan välttää tätä suojelemalla jotain osapuolta tai sitten erityisesti puheissa rajalle edetään nopeasti vaatimalla yhteiskunnallista vaikuttamistyötä ja sen jälkeen huomataan keinottomuus. Pragmaattiselle kehittämisen rajalle valmistautuminen edellyttäisi kuitenkin kokemustiedon ja tutkimustiedon tulkitsevaa vuoropuhelua semanttisella rajalla uskottavan tiedon muodostamiseksi ja julkituomiseksi kehittämistyössä. Kokemustiedolla tarkoitan sosiaalityöntekijän sisäistämää tietoa, jonka hän on prosessoinut käytännön kokemuksestaan, erilaisesta työhön liittyvästä faktatiedosta, teoreettisesta tiedosta tai väitteistä ja uskomuksista.

Organisaation näkökulmasta haluaisin nähdä paremmat tieto- ja oppimisolosuhteet luotavan sosiaalityön ja sosiaalityöntekijöiden ammattitaidon kehittymiselle. Vuoropuhelu organisaation sisällä on aika halpa keino parantaa olosuhteita. Asiakasta tiedon tuottajana ja kokemustiedon arvioijana ei tässä kolumnissa ole tuotu esiin. Jo pitkään on kuitenkin puhuttu sosiaalityöntekijän ja asiakkaan kumppanuudesta käytännön työssä sekä yhteistyöstä tasavertaistuvassa tiedontuotannossa (esim. Mirja Satka 4/1999 Januksessa).

Tutkimustiedon osalta haluan lainata Aamulehdestä 7.9.2007 taidehistorioitsija Anna Kortelaisen haastattelua: ”Julkisuus on ujostuttavaa, mutta toisaalta on helpottavaa, kun tutkimuksen kautta saa puhua sydämelle tärkeistä, suurista asioista.” Löytyykö sosiaalityön tutkijoissa sydämenasioista puhujia?

Tuula Kostiainen

Lokakuu 2007

Opiskelua työn ohella

Syksyn vilkkaita palkkaneuvotteluja ja jälleen kerran runsaasti keskustelua herättänyttä terveydenhuollon tilannetta on vaikeaa sivuttaa lokakuun kolumnissa. Tehyläisten vankka päätös päästä ylös naisvaltaisten alojen palkkakuopasta, saa ainakin allekirjoittaneen tuen. Jos saamme yhden ryhmän ylös palkkakuopasta, saammeko seuraavissa neuvotteluissa jonkin toisen ryhmän? Sen aika näyttää kuinka Tehyn käy ja muiden naisryhmien. En tiedä, olenko vain erityisesti kiinnittänyt huomiota tietyn tyyppisiin uutisiin ja lehtijuttuihin, mutta julkinen keskustelu lakko-oikeuden rajoittamisesta ja palkkavaatimusten vaikutuksesta inflaatioon kiihtyi Tehyn vaatimusten jälkeen. Syyllistäminenhän tehoaa hyvin naisvaltaisiin aloihin ja naisiin. ”Olkaa tyytyväisiä siihen mitä teille annetaan ja tehkää onnellisena kutsumustyötänne.” Mediakeskustelussa ei ole otettu huomioon, että naiset eivät enää tuo pelkästään ”lisätuloja” perheeseen, vaan ovat hyvin usein perheensä ainokaisia elättäjiä. Jään seuraamaan mielenkiinnolla mitä jatkossa tapahtuu.

Lähellä minua nyt, on aikuisiällä alkaneet jatko-opinnot, jotka ovat laajentaneet niin ajatteluani kuin sosiaalisia piirejänikin. Olen ollut nyt kahdeksan kuukautta opintovapaalla arkisesta sosiaalityön aherruksesta ja katselen niin mennyttä kuin tulevaakin täältä käsin käyden läpi samalla omaa ammatillisen lisensiaattityön prosessia. Opintotarinaani kertomalla haluan rohkaista muita sosiaalityöntekijöitä hakeutumaan jatko-opintoihin.

Perusopintoni alkoivat 1980-luvun puolivälissä, toisena vuosikurssina Kuopion yliopistolla. Sosiaalityön opetuksella ei ollut Kuopiossa silloin perinteitä ja erilaisia uusia kokeiluja tehtiin opintojen aikana. Sosiaalityöntekijän työt aloitin jo ennen kuin maisterinpaperit oli kädessä 1980-luvun lopun nousukauden huumassa. Opiskelijat revittiin silloin sosiaalitoimistoihin töihin. Valmistuin lamakauden alkaessa vuonna 1991 ja sulkiessani yliopiston oven, vannoin etten enää sitä ovea aukaisisi. Työ tekijäänsä neuvoo (joskus myös opintojen suuntaan) ja 2000-luvun puolella alkoi tuntua, että kaipasin niin uusia välineitä kuin ajatuksiakin omaan työhöni. Huomio kiinnittyi samoihin aikoihin alkaneisiin sosiaalityön ammatillisiin lisensiaattiopintoihin. Oma elämäntilanne ei sallinut opintojen aloitusta, mutta ajatus jäi itämään. Vuoden 2004 syksyllä tuntui, että nyt tai ei koskaan. Työyhteisö kannusti opintojen pariin lähtemistä ja lähipiiri ei laittanut vastaan, joten uskaltauduin laittamaan hakemukset vetämään. Aloitin ammatillisen lisensiaatin opinnot vuonna 2005 kuntouttavan sosiaalityön linjalla ja nyt on kolmas vuosi meneillään. Viime kevääseen asti tein opintoja työn ohella, mutta koulutusrahaston tuki pitkään työssä olleille mahdollisti vapaalle jäämisen. Opinnoissa en ole päässyt helpolla, erityisesti esseiden kirjoittaminen tuntui pitkän tauon jälkeen vaikealta. Samaan aikaan aloittaneiden opiskelijoiden tuki ja neljä kertaa vuodessa olevat lähiopetuspäivät, ovat pitäneet kiinni opiskeluissa ja kannustaneet eteenpäin. On aivan eri asia pohtia sosiaalityön teoreettisia kysymyksiä isossa ryhmässä, joka koostuu eri puolilta Suomea tulleista sosiaalityöntekijöistä, kuin hakeutua kotiyliopiston jatkoseminaariin ja puurtaa yksin lisensiaattityötä ja muita opintoja. Ryhmän kanssa puhumme samaa kieltä ja sosiaalityön ongelmat näyttäytyvät pieniä nyanssieroja lukuun ottamatta samanlaisina. Jaamme opinnoissamme niin oppimisen ilon kuin tuskankin. Käytännön työ on saanut teoreettista pohjaa lisää ja uusien asioiden oppiminen on innostanut kehittämään myös omaa sosiaalityön kenttää eteenpäin. Luulen, että monen muunkin ammatillisia lisensiaattiopintoja opiskelevan on käynyt samoin. Opintojen edetessä olen löytänyt itsessäni uusia vahvuuksia ja ylittänyt rajojani. Onnistumisen tunteita ei välttämättä aina sosiaalityöstä saa, siksi opinnoissa onnistuminen on tuntunut hyvältä.

Opinnot vaativat niin henkistä kuin taloudellistakin panostusta, mutta opintojen anti on ainutlaatuista. Mahdollisuus päästä kuulemaan oman alansa asiantuntijoita ja keskustelemaan heidän kanssaan, on ollut ainutlaatuista näin käytännön sosiaalityötä tekevälle. Näissä opinnoissa arvostan myös sitä, että itse opetus on ilmaista. Sen voinee laittaa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ansioksi, että ainakin vielä voi opiskella peruskoulun ensimmäiseltä luokalta tohtoriksi asti ilmaisessa opetuksessa.

Minna Loikkanen
Opiskelija (KUNTO2) ja sosiaalityöntekijä

Marraskuu 2007

Äitiystutkijana ja tutkijaäitinä

Olen kuullut joidenkin nimittävän väitöskirjaansa salarakkaaksi, koska se on aina mielessä. Suhde siihen voi olla hyvinkin intohimoinen. Omaa väitöskirjaani olen pitänyt kolmantena lapsenani, jolle olen teoriassa koettanut olla hyvä äiti ja kasvattaa sitä hyvin. Esikoiseni kanssa ”kirjalapsi” on kilpaillut ajastani ja huomiostani jo kuusi vuotta. Käsikirjoituksen esitarkastukseen jättämisen jälkeen on ollut tyhjä olo ja vaikeuksia tarttua uusiin työtehtäviin. Vuodenaikaan liittyvän kaamosmasennuksen sijasta olen päätellyt potevani (kirjan) ”synnytyksen jälkeistä masennusta.”

Tein väitöskirjani tutkimussuunnitelman esikoistyttäreni ollessa kolmen kuukauden ikäinen. Motiivi tutkimiseen syntyi siitä, ettei äitiys tuntunutkaan siltä, millaiseksi olin sen kuvitellut. Normit äitiyden ympärillä alkoivat ahdistaa saman tien. Sosiaalityöntekijätaustaani vasten pohdin sitä, olenko ”riittävän hyvä äiti” ja täyttäisinkö vaikkapa ne kriteerit, joita lastensuojelun arvioinneissa äideille asetetaan. Ahdistuin myös naistenlehtien äitirepresentaatioista, joissa äidit sukkuloivat onnistuneesti useissa rooleissaan ja näyttävät upeilta. Halusin puhua äitiyttä koskevia määrityksiä vastaan ja otin lehtien ja ammattilaisten äitiyttä koskevat puheet tutkimusaineistokseni.

Viime vuodet ovat olleet tasapainoilua äidin ja tutkijan rooleissa. Töissä olen opiskellut äitiyttä teoreettisesti ja kotona harjoitellut sitä kahden lapsen kanssa käytännössä. Teorian ja käytännön yhteensovittaminen ei ole ollut mutkatonta. Työn ja äitiyden yhteensovittamisen suurin ongelma on itselläni ollut se, että tutkimansa ilmiön kanssa elää 24 tuntia vuorokaudessa. Arki on analysoitu ja läpivalaistu teoreettisin käsittein. Voisi kai myös sanoa, että on itse osa tutkimaansa ilmiötä. Järki ja tunteet sekoittuvat välillä totaalisesti. Töissä on kamppailtava itsensä kanssa, jotta säilyttäisi tutkijan katseensa riittävän terävänä. Kotona roolien yhteensovittamisen vaikeus on näkynyt ajatuksiin vajoamisena ja tyhjyyteen tuijottavana katseena, josta lapset ovat herätelleet: ”Äiti, minne sä oikein tuijotat? Ai, joo sä olet taas töitä tekemässä.” Olen mielessäni jatkanut vanhaa sanontaa: suutarin lapsella ei ole kenkiä, eikä äitiystutkijan lapsella äitiä. Riittämättömyyden tunteet ovat ravistelleet molemmissa rooleissa. Voiko niitä edes yrittää yhdistää? Tässä tapauksessa toista ei kuitenkaan olisi ilman toista – äitiys teki minusta tutkijan. Esitarkastuslausuntojen odottaminen on ollut piinaavaa ja jännittävää mutta äitinä olemisesta olen samaan aikaan nauttinut enemmän kuin koskaan. Tutkimuksen tekemisessä on ollut jotain terapeuttista!

Kristiina Berg

Joulukuu 2007

Joulu vie keskelle ristiriitaisuuksia ja olennaisen etsintää

Tänä vuonna joulu tuli liki ”puskasta”, kuin pillin puhallus keskellä kuntopiiriharjoittelua. Nykyisin en ehkä niinkään tarvitsisi joulukalenteria joulun tulon jouduttamiseksi vaan muistuttamaan siitä, kuinka vähän öitä jouluun todella on. Kohta on kuitenkin lupa pysähtyä hetkeksi. Joulun paras lahja on se kun voi sanoa, että ”palaan asiaan heti ensi vuonna”. Onneksi joulun sanoma ei ole sidoksissa ulkoisiin tekijöihin, ei lumen määrään tai minun ehtimisiini tai tunnelmiini. Onneksi kovin moni ei luota siihen, että minä teen heille joulun – voiko joulua edes ostaa, antaa, tehdä tai lunastaa?

Kun kuljen ihmisvilinässä, ohittaessani joulupadan Stockmannin jouluikkunan, ja mainospinon kotiovellani, oivallan, että joulu tuo hienolla tavalla esille yhteiskuntamme ristiriitaisia normeja ja odotuksia. Tämä vaikutelma vaan vahvistuu, kun alan kuunnella tarkemmin ihmisten puhetta joulusta; miten usein siihen liittyykään pyrkimystä muodostaa oma suhde, ottaa oma positio jouluun liitettyihin odotuksiin ja vaatimuksiin. Omaa suhdetta voi muodostaa esimerkiksi käyttämällä valmispiparitaikinaa ja valmista koristeluainetta; esittämällä läheisille toiveen, etteivät aikuiset ostaisi tänä vuonna toisilleen lahjoja; lähtemällä ulkomaille tai olemalla ”vaan” yksin kotona. Tänä jouluna minua erityisesti viehättää se, miten joulu herättää meissä kiihkeän identiteettityön: millaisen joulun haluaisin, mitä arvostan tai halveksun toisten joulussa. Varmasti opimme paljon ihmisestä, hänen menneisyydestään, jaksamisestaan ja kokemuksistaan, kun vaan pysähdymme kuuntelemaan sitä, miten ja mitä hän puhuu joulustaan.

Ja kyllä joulu itsetuntemusta ja elämänhallintaa vaatiikin! Pakostakin joutuu pohtimaan miten paljon voin käyttää juhlaan rahaa, kuinka paljon voin syödä ja juoda, missä on syytä käydä ja millaisista riennoista voin kohteliaasti kieltäytyä. Välillä eksyn miettimään maailmamme epäoikeudenmukaisuutta. Joulunakin toisilla on kaikkea liikaa ja toisilla liian vähän; toisilla liian hiljaista ja toisten pitää paeta vihaisia ääniä. Joulun itsehallintaperformanssin murtuessa löytyy tilaa sille, ettei kaikki kuitenkaan ole minusta kiinni tai minun varassani.

Suvi Raitakari

Vuosi 2008

Tammikuu

Perinteikäs joulunaika takana – uudet tavoitteet edessä

Aina yhtä ihana aika vuodesta on taas takana päin! Nimittäin joulu. Ainakin minulle se on sellaista aikaa, jota joka vuosi odotan malttamattomana ja aikaa, joka tuntuu joka vuosi menevän liiankin nopeasti ohi.

Joulu on rauhoittumisen ja rauhallisuuden aikaa eli melkein harvinaisuutta nykyisessä kiireessä arjessamme. Joulu taitaa olla vähitellen niitä ainoita hetkiä vuodessa, jolloin kaupat sulkeutuvat ja kadut hiljenevät useiden päivien ajaksi. Kun joulunpyhät ovat ohi, arjen kiireet saavat äkkilähdön alennusmyynneillä, kun ne takuuvarmasti herättävät joulunviettäjät takaisin kaduille ja kauppoihin. Olemme taas käynnistyneet uuteen vuoteen.

Menneenä jouluna opin yhden uuden asian joulunvietosta. Asian, joka kosketti omaa mieltäni ja on läheinen myös sosiaalityölle. Havahduin huomaamaan, että joulu ei olekaan niin yhteisöllistä kuin sen yleisesti ajatellaan olevan, vaan joulussa näyttäytyy vahvasti myös yksinäisyys. Vein jouluaattoaamuna joulutervehdyksiä muutamille sukulaisilleni ja jokainen heistä tuli ovelle yksin ja kertoi viettävänsä joulunpyhiä yksinään. Tämä jäi mietityttämään minua ja ajattelin, että nuo joulunpyhien yksinäiset pitäisi jotenkin koota yhteen joulunviettoon. Joulu on perinteisesti yhdessäolon aikaa ja tajusin, että monet viettävätkin joulua ihan yksinään. Itselleni joulusta tekee merkityksellisen juuri yhdessäolo lähimmäisten kanssa ja siitä syntyvä lämmin tunnelma. Sen toivoisin jakautuvan niin yksilöiden kuin sosiaalityönkin näkökulmasta tasavertaisesti kaikille ja kaikkialle.

Nyt uusi kalenterivuosi on alkanut. Minulle tämä vuosi on toinen vuosi tutkijakoulussa ja mielessäni on siihen liittyen tavoitteita, odotuksia ja kysymyksiä. Uuden vuoden alku tuntuu aina jonkin uuden kauden avaukselta. Uuteen vuoteen kuuluu tuntemattomuutta, mitä tuleva vuosi tuokaan tullessaan. Itse en tee uudenvuodenlupauksia, mutta tänä vuonna tein mielessäni aikatauluja urheilemisesta ja vapaa-ajastani sekä (tottakai) siitä, kuinka väitöskirjani tulee etenemään.

Niin, tuo väitöskirja. Se on kyllä pysytellyt mielessäni koko joululomankin ajan. Tunne siitä, että jokaisena tyhjänä hetkenä ja vapaana aikana pitäisi kirjoittaa, pysyttelee niin joulut kuin kesätkin mielessäni. Joskus toivon, että pystyisin unohtamaan väitöskirjan olemassaolon edes hetkeksi aivan kokonaan. Väitelleet taitavat tässä kohdin ajatella, ettei väitöskirja katoa mielestä ennen kuin se on kansissa. Siispä turvaudun siihen ajatukseen. Näin alkuvuodesta nostan tavoitteet ja suunnitelmat korkealle. Se kannattaa, koska silloin niistä voi ja on lupa tiukan paikan tullen hyvin mielin hieman joustaa.

Leena Santala

Helmikuu 2008

Sosiaalityön käytännön ja tutkimuksen vuoropuhelua

Väittelin tammikuussa 2008 aiheena kansalaisen osallisuus sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmissä. Vanhusten ja lainrikkojien ääntä analysoiden rakensin osallisuuden jatkumon, jonka ääripäinä ovat aktiivinen kansalaisuus sekä vetäytyvä ja syrjässä oleva kansalaisuus. Näiden ääripäiden väliin mahtuu eriasteista osallisuutta yhteistyön tekemisestä sopeutumiseen ja alistumiseen. Osallisuuden lisäksi tarkastelin kansalaisen oikeuksia ja velvollisuuksia, niiden rakentumista ja ilmenemistä asiakkuuskokemuksissa ja kohtaamisissa palvelujärjestelmien työntekijöiden kanssa.

Väitöksen jälkeen minulle on kommentoitu, että tutkimukseni teema ja tulokset ovat kiinnostavia ja tärkeitä. Sosiaalityön tutkijana olen ilahtunut, että tutkimustulokseni ovat löytäneet kuulijoita, lukijoita ja keskustelukumppaneita. Sosiaalityön tutkimuksen mieli, kuten yleensäkin (yhteiskuntatieteellisen) tutkimuksen merkitys rakentuu isolta osin siitä, miten julkaistu teksti elää lukijoiden ajatusten, uusien tutkimusten ja käytännön kehittämistöiden materiaalina. Jos joku kanssatutkija, käytännön kehittäjä tai sosiaalityöntekijä löytää tutkimuksen innoittamana ideoita, jäsennyksiä, käsitteellistyksiä ja teorioita, jotka kantavat omaa työtä eteenpäin, on alkuperäinen tutkimus ollut merkityksellinen ja paikallaan. Näin teoreettisen tiedon muodostus on osa sekä tieteen että käytännön eteenpäin kehittämistä.

Yliopistoissa tutkijat ja opettajat painivat tuloksellisuuden osoittamiseksi ja suorituspisteiden saavuttamiseksi. Eniten meriittiä saa ulkomaisista referee-artikkeleista ja vieraskielisiä (=englanninkielisiä) jatkotutkimusraportteja preferoidaan. Tämä politiikka sotii edellä esittämääni kotimaisen ja kotoperäistä järjestelmää koskevan vuoropuhelun mahdollistavaa käytäntöä vastaan.

Akateemista meritoitumista uhaten rohkaisen kaikkia sosiaalityön tutkijoita julkaisemaan myös suomeksi ja kirjoittamaan alan ammatillisiin ja käytännönläheisiin lehtiin. Jokaisen tutkijan etiikan osana pitäisi olla Sosiaalityön tutkimuksen seurankin strategiassa oleva tavoite; tutkimuksen ja käytännön vuoropuhelun vahvistaminen. Tämä on mahdollista seuran jokavuotisilla päivillä, suomenkielisten artikkelien ja tutkimusraporttien avulla sekä erilaisissa koulutus- ja seminaaritilaisuuksissa. Tutkimuksen ja käytännön vuoropuhelun avulla tutkijoiden kosketuspinta sosiaalityön tilanteisiin ja todellisuuteen säilyy ja sosiaalityöntekijät saavat rakennuspalikoita tutkijoiden esittämistä tutkimustuloksista ja jäsennyksistä. Tällöin sosiaalialan ammattilaisina tiedämme yhdessä missä menemme.

Heli Valokivi

Maaliskuun 2008

Sosiaalityöntekijöiden koulutus tulevaisuudessa

Millaiselta näyttää sosiaalityön koulutuksen tulevaisuus? Todennäköistä on, että ainakin jollakin tavalla tullaan säilyttämään koulutuksen duaalimalli, jolloin korkeakoulujärjestelmä muodostuu kahdesta rinnakkaisesta sektorista: yliopistoista ja ammattikorkeakouluista. Koulutusta annetaan kuitenkin kolmessa eri oppilaitoksessa: sosiaalialan ammatillisissa oppilaitoksissa koulutetaan lähihoitajia, ammattikorkeakouluissa sosiaaliohjaajia ja yliopistoissa sosiaalityöntekijöitä. Nyt sosiaalityöntekijän tehtäviin kelpoisuusvaatimuksena on ylempi korkeakoulututkinto, johon sisältyy tai jonka lisäksi on suoritettu pääaineopinnot tai pääainetta vastaavat yliopistolliset opinnot sosiaalityössä.

Se mikä kolmen eri oppilaitoksen suhde tulee olemaan, on luultavimmin eräs tulevaisuudessa uudelleen muotoutuva asia. Yliopiston tehtävänä on sosiaalityön tutkimusperustainen opetus ja tiivis käytäntöyhteys sidottuna teoreettis-metodologiseen osaamiseen. Ammattikorkeakoulujen koulutus perustuu enemmän työelämälähtöiseen opetukseen, jonka painopisteitä voivat olla hoiva, kuntoutus, huollollinen työ ja palveluohjaus. Koulutuksen painopisteiden ei tarvitsisi olla vastakkainasettelua, vaan ne voisivat korostaa kunkin omaa tehtävää ja käytäntöön sidottua yhteistyötä. Sosiaalihuoltoa voitaisiin ajatella kuin jatkumona, jossa voi olla erilaisia tehtäviä ja useammanlaista osaamista. Esimerkiksi terveydenhuollossa on yhdistettynä eri oppiaineita kuten lääketiede ja hoitotiede sekä sen lisäksi on erilaisia koulutuksia, esimerkiksi lääkärit ja sairaanhoitajat. Miksi sosiaalihuollossa kaikkien työntekijöiden pitäisi edustaa samaa ammattikuntaa, kun sosiaalisektori on laaja ja erilaista osaamista tarvitaan? Kukaan ei voi kieltää hoivan tai kuntoutuksen merkitystä ihmisten arkisessa selviytymisessä ja sitä miten ne tukevat inhimillisten elämisen ehtojen toteutumista. Sosiaalisektori aivan kuin nakertaa itseään sisältäpäin, kun sen pitäisi suunnata energiansa poliittiseen vaikuttamiseen muun muassa palkkaratkaisujen ja resurssienjaon suhteen unohtamatta yhteistä tehtävää vaikuttaa ihmisten hyvinvointia edistäviin tekijöihin.

Tulevaisuuden koulutuksen haasteina näkyvät ainakin väestön ikääntyminen, väestön eriarvoisuuden kasvu sekä sirpaloituvat ja ohenevat sosiaalipalvelut. Väestön ikääntyminen tuo mukanaan hoidon ja huolenpidon tarvetta, vaikka ei pidä unohtaa, että on myös paljon hyvinvoivia ja pitkäikäisiä eläkeläisiä. Eriarvoisuuden kasvu pahimmillaan uhkaa yhteiskuntarauhaa ja jakaa yhteiskuntaa luokkiin. Eriarvoisuuden seuraukset näkyvät niin ihmisten terveydessä, hyvinvoinnissa kuin elinoloissa. Hyvinvointivaltion uudelleen muokkautuminen joutuu tiukasti vastakkain uusliberalististen arvojen kanssa, jolloin universaalit palvelut ja tasa-arvoisuus jäävät helposti jalkoihin. Vaikka tutkimustieto ja kokemukset tukevat hyvinvointivaltion säilyttämistä, palveluja ollaan riisumassa residuaaliseen suuntaan. Palvelut alkavat myös jakautua maksullisiin ja ei maksullisiin, johon väestön tulotason kasvu tarjoaa uusia vaihtoehtoja. Varakkaammat ihmiset voivat hankkia yksityisiä palveluja kunnallisten sijaan. Tällainen kehitys on nähtävissä myös koulutoimen puolella kun perustetaan yksityisiä kouluja.

Sosiaalityöntekijöiden koulutusta pitäisi suunnata tulevaisuudessa enemmän poliittiseen ja rakenteelliseen vaikuttamiseen sekä hyödyntämään tutkimustietoa, jota on kertynyt esimerkiksi sosiaalityön väitöskirjoista. Sosiaalityön katseen pitäisi suuntautua enemmän ihmisten elinoloihin ja pyrkiä vaikuttamaan yleisiin elämänehtoihin. Hyvinvoinnin vajeet ovat hyvin tiedossa niin käytännön työssä kuin koulutuksessa.

Maritta Törrönen

Huhtikuun 2008

Sosiaalityön käytäntötutkimuksen haasteena uusi pahoinvointi

Lehdistä on voitu lukea naisten päihdeongelmien lisääntymisestä. Alkoholista on lisäksi tullut työikäisten naisten johtava kuolinsyy vuodesta 2007 lähtien. Myös muistakin addiktioista ja perheiden pahoinvoinnista on kirjoituksia lehdissä yhä enemmän. Tällaista tapahtuu aikana, jona sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenteet rutisevat.

Käsitykseni mukaan myös sosiaalityön käytäntötutkijoiden ja kentän väen tulisi olla aktiivisesti kiinnostuneita siitä, millaista pahoinvointia esiintyy. Tulisi pohtia, millaista tiedontuotantoa tuetaan, millaista sosiaalityön käytöntötutkimusta tehdään ja millaisin johtopäätöksin tuloksia tulkitaan. Olen toiminut pitkään sosiaalityössä erilaisissa tehtävissä pohtien pahoinvointia yksilöiden ja sosiaalityörakenteiden kehittämisen kannalta. Nyt teen päihdetyötä naisten parissa samalla kun työstän ammatillista lisensiaatin työtäni. Näen jatkuvasti työni kautta, kuinka naisten tarpeet ohittuvat nykyisessä päihdepalvelujärjestelmässä. Tämä on motivoinut kehittelemään naisen päihteiden ongelmakäyttöä ehkäisevää ja siitä irtautumista tukevaa NOVAT-ohjelmaa järjestössämme noin 10 vuoden ajan. Suuri kysyntä ja ohjelmaan hakeutuneiden määrä sekä yhdistyksen teettämä vaikuttavuustutkimus ovat vahvistaneet sen, että huolimatta resurssien niukkuudesta ohjelma toimii ja tavoittaa uudenlaisia avun tarpeessa olevia naisia.

Suomalainen sosiaalityön tutkimus on edistänyt naisten addiktioita koskevaa tutkimusta vain niukalti. Myös valtakunnallinen alan tietotuotanto on jäänyt jälkeen. Esimerkkinä ”omalta alueeltani” tiedontuotannosta on valtakunnallinen päihdepalvelulaskenta. Laskennan tarkoituksena on kertoa, ketkä ja millaiset ihmiset hakevat apua palvelujärjestelmästä yhtenä päivänä vuodessa sosiaali- ja terveyspalveluiden yksiköissä. Näin saadaan tietoa julkisten päihdepalvelujen käyttäjistä. Vuoden 2007 laskennan tuloksena vahvistui jälleen se, että pelkkiin asiointimääriin nojautuva tarkastelu sulkee ulos naisten päihteiden käyttöön liittyvät palvelutarpeet. Kertooko tulos sitten siitä, ettei naisilla olisi ongelmia päihde- ja subjektiiviseen hyvinvointiin liittyvissä asioissa ja palvelutarpeiden suhteen, kun heitä ei näy näissä paikoissa? Tällainenkin johtopäätös voidaan tehdä. Tosin viimeisessä laskennassa todetaan edes naisten osuuden kasvu palvelujen käyttäjinä. Laskenta ei tosin huomioi kaikkia sosiaali- ja terveyspalvelujen palvelumuotoja esimerkiksi työterveydenhuollossa tapahtuneita päihde-ehtoisia asiointeja, eikä lainkaan uudenlaisia päihdealan auttamisen ja tuen muotoja.

Huolimatta tilastoista tiedetään usean naisen hakeutuvan terveysalan ammattilaisen luokse. Naiset kertovat lääkäreille masennuksistaan ja uupumisistaan, mutta eivät päihteiden käytöstään. Useat naiset häpeävät edelleen päihteiden käyttöään. Naisten palvelutarpeet näkyvät myös hakeutumisina uudenlaisiin palveluihin. Naistenkartano ry:n vain naisille räätälöidystä NOVAT-ohjelmasta teettämän vaikuttavuustutkimuksen tärkeimpiä tuloksia oli se, että yli 60 % lähes kynnyksettömään NOVAT-ohjelmaan hakeutuneista ei ollut käyttänyt lainkaan aiemmin perinteisiä päihdepalveluja, eivätkä naiset koe tarvetta näihin paikkoihin hakeutuakaan, vaan haluavat työstää asioitaan muiden naisten parissa. Naiset kokevat miehiset palvelut vieraiksi. Vaikuttavuustutkimuksen tulokset kertovat myös siitä, että on olemassa sellaista subjektiivista pahoinvointia/terveyden kokemuksen poissaoloa, jota nykyinen sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmä ei riittävästi tunnista, eikä siten ole kiinnostunut niihin puuttumaankaan. Lisäksi se kertoo siitä, että perinteiset sosiaali- ja terveyspalvelurakenteiden hoito/kuntoutusnäkökulmat ja näiden taustalla olevat teoriat eivät kuvaa ja juuri tutkikaan tällaista uudenlaista subjektiiviseen kokemukseen perustuvaa pahoinvointia. Kolmanneksi se kertoo, että näihin uusiin ongelmiin tulisi vastata uusin tavoin, kuten olemme tehneetkin eli räätälöineet palvelut näiden asiakkaiden näkökulmasta ja heidän tarpeistaan. Tutkimus osoittaa naisten avun, tuen ja hoidon tarpeiden erilaisuutta miehiin nähden. Tästä on muualla maailmassa tutkimuksia.

Sosiaalityötaustani on tukenut minua työmenetelmän kehittämisessä. Tie on ollut pitkä ja lievästi sanottuna kivinen, ja olen joutunut jatkuvasti opiskelemaan lisää. Nyt opiskelen saadakseni lisää teoreettista pohjaa työlleni ja perustellakseni työtäni alalla. Tutkinnon loppuunsaattaminenkin on työlästä. Tämä on ilmennyt siten, että minulla on ollut vaikeuksia löytää tutkimukseni aihe sekä ohjaajat. Onneksi vihdoin opintojen loppupäässä olen löytänyt asiasta ja aiheesta kiinnostuneet ohjaajat. Pohdiskelen sitä, eikö sosiaalityön tutkimuksenkin tulisi viime kädessä palvella käytäntöä ja olla mukana vastaamassa näinä muuttuvien rakenteiden aikana myös uudenlaisiin pahoinvoinnin ongelmiin. Kysyn, miten sosiaalityön tutkimuksen näkökulmasta edistetään ja tuetaan sellaisten rakenteiden luomista, jotka vastaavat nykypäivän yksilöllistyviin tarpeisiin lisääntyvien pahoinvointiongelmien maailmassa. Näitä uusia ongelmia ja niiden kohtaamistapoja ei voida käsitykseni mukaan pelkästään palauttaa perinteisiin sektorinäkökulmiin ja niissä kehitettäviin käytäntöihin ja teorioihin ihmisestä. Ilman kokemusta ja osaamista kentän sosiaalityöstä ja kehittämisestä lienee näihin kysymyksiin vaikea vastata.

Haluan vielä korostaa, että en kirjoita sosiaalisten ongelmien yksilöllistämisen puolesta, vaan yksilöllisen kokemuksen käytöstä voimavaraistavassa sosiaalityössä parempien työmenetelmien aikaansaamiseksi.. Tämä voi merkitä vanhojen rakenteiden purkua ja uusien rakenteiden luomista ja uskallusta katsoa asioita poikkitieteellisesti. Sosiaalityötä on verrattu usein lääketieteeseen. Lääketiedettä ilman potilaita ja koeteltuja menetelmiä ei taida olla, oli lääke millainen tahansa. Miten sosiaalityön tutkimusta ja kehittämistä voisi olla ilman ymmärrystä sosiaalityön käytäntökokemuksista ja kokemuksen tutkimisesta? Kysymys kärjistyy nyt, kun sosiaali- ja terveysalan palvelurakenteita muutetaan. Helposti asiaa lähestytään pohtimalla sitä, tuottaako julkinen vai yksityinen taho palvelut. Näin ei huomioida riittävästi yksilöllisiä tarpeita huomioivien rakenteiden kehittämistä. Mikäli ne huomioitaisiin oltaisiin uusien sosiaalityörakenteiden luomisen lähtökohtien äärellä. Tarvitaan siis ihmisten tarpeista tehtävää sosiaalityötä ja sosiaalityötutkimusta.

Helena Palojärvi,
amm.lis.opiskelija (yhteisösosiaalityö)

Toukokuun 2008

Monisäikeisiä turvaverkkoja

Palasin äskettäin kahden viikon reissusta Andalusiasta. Olin siellä myös neljä vuotta sitten parin kuukauden ajan ja nyt teimme ystäväni kanssa nostalgiamatkan valon ja lämmön maahan. Vuosi sitten tulin Suomeen samoihin aikoihin Yhdysvalloista seitsemän kuukauden apurahatutkija-matkaltani. Nämä matkat Atlantin molemmille rannoille ovat saaneet minut pohtimaan turvaa ja turvaverkkoja. Kurkistus toiseen kulttuuriin voi parhaimmillaan olla antoisa ja merkityksellinen. Se voi myös olla enemmän kuin vain toisen kulttuurin havainnointia, ja yleensä se paljastaa ja nostaa esiin jotain omasta kulttuurista.

Molemmissa kulttuureissa minut on yllättänyt jonkinlainen laajennettu perhekeskeisyys tai vapaamuotoinen yhteisöllisyys, luonteva sosiaalisuus ja yhdessä olo. Yhdysvalloissa ihmiset tuntuivat kiinnittyvän muun muassa seurakuntansa (episkopaalit, luterilaiset, katoliset, presbyteerit, metodistit, kveekarit jne.) kautta yhteisöön, olivat olemassa kirkkonsa toiminnan ja ihmissuhdeverkostojen kautta. He puhuivat ”minun kirkostani”, ikään kuin kirkko ja seurakunta olisivat henkilökohtainen asia, kuin perhe. Ja dogmaattisen uskonnollisuuden sijaan ovet olivat leveälle avoinna myös muille kuin juuri kyseistä uskontoa tunnustavalle ihmiselle. Seurakuntayhteisö on siellä yksi keskeinen ihmisen turva. Tosin herää kysymys, mitä sitten, jos ihmisellä ei ole tätä yhteisöä? Muistan myös tuolta ajalta jutun New York Timesista, joka kiinnitti huomioni. Lehtijuttu kertoi asunnottomasta miehestä, joka oli vuosia elänyt kadulla tietyssä korttelissa New Yorkissa. Nyt mies oli kuollut ja korttelin asukkaat olivat kirjoittaneet hänestä muistokirjoituksen lehteen. Ihmiset todella kaipasivat häntä, koska hänen läsnäolonsa oli tuonut turvallisuuden tunnetta. Moni asukkaista oli tutustunut vähitellen miehen kanssa ja tämä oli myös pitänyt korttelin lapsia silmällä. Toisinaan mies oli suostunut ottamaan rahaa vastaan, jotta oli päässyt yöpymään yömajaan ja peseytymään, mutta koskaan hän ei ollut kerjännyt. Huomasin miettiväni lehtijuttua lukiessa, että oliko miehelle tarjottu muuta vaihtoehtoa kadulla elämisen sijaan. Kunta, kaupunki, sosiaalityöntekijät? Ja jos hän oli turvaverkko muille asukkaille, kuka oli hänen turvaverkkonsa? Ehkä suhde oli jollain tavalla vastavuoroinen. Samalla myös pohdin sitä, kuinka vahvana ”the land of freedom and opportunity” ajatus tästäkin jutusta nousi esiin. Vapaudella on vaan merkillisiäkin ilmentymiä.

Espanjassa taas perhekeskeisyys on edelleen silmiinpistävä piirre, vaikka espanjalainen ystäväni valistikin minua siitä, että perheen merkitys on muuttunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Eikä ole vaikea arvata mihin suuntaan… Perhekeskeisyyden yksi esimerkki konkretisoitui joka sunnuntai siihen, että rannat ja puistot täyttyivät espanjalaisista perheistä. Kun saapui ajoissa paikalle, saattoi seurata vierestä, miten muutaman tunnin aikana ympärille alkoi muodostua pienoiskyliä omine huvitelttoineen, kylmälaukkuineen, aurinkovarjoineen ja kokoontaitet-tavine piknik-ruokailuryhmineen. Mukaan kärrättiin abuelat ja abuelot (mummot ja vaarit) pyörätuoleineen ja eri sukupolvien ja joukon määrästä päätellen paikalle oli myös kokoontunut kummin kaiman serkut puolisoineen ja kaikki sitä lähemmät verisukulaiset. Espanjalaiset elävät arkeaan yhdessä ja suurella joukolla. Yksi mieleenpainuvimpia näkyjä oli myös varhaisteini-iässä oleva poika ja hänen äitinsä kävelemässä kaupungin kadulla käsi kädessä. Sitä en muista ihan äskettäin Suomessa nähneeni. Turva ja turvaverkko muodostuvat perheestä. Espanjalainen ystäväni kysyi minulta perheestä ja parisuhteesta puhuessamme, mihin tarvitsen miestä ja ehdotti, että turvaksi – tuomaan turvallisuuden tunnetta ja (taloudellista) turvaa. Minä taasen huomasin hämmästyväni ja vastaavani, että koen oloni ihan turvalliseksi ja turvatuksi ilman miestäkin.

Vaikka maailma globalisoituu ja sitä myöden maailman kylä pienenee, niin turvaverkkojen kirjo on edelleen monisäikeinen: pohjoismainen, jossa hyvinvointivaltio pitää meistä huolta, andalusialainen perhekeskeinen tai pienyhteisöllinen, kuten kansojen ja kirkkojen sulatusuunissa Yhdys-valloissa. Toki asiat eivät ole näin yksinkertaistettuja ja jos mietin omia turvaverkkojani, niin kyllä ensimmäiseksi tulevat mieleen perhe ja ystävät, eivät viranomaiset. Silti ne asiat, joita hämmästelin ja jotka peilin tavoin heijastivat minulle jotain omasta kuvastani kertovat siitä, että tietyt asiat ovat syvällä kulttuurissamme ja mentaliteetissamme, tavassa katsoa ja nähdä asioita sekä tavassamme määritellä sitä, mitä pidämme turvanamme tai mihin turvaamme.

Piia Puurunen

Elokuun 2008

Kulttuurin, taiteen ja hyvinvoinnin suhteesta

Kesällä tuli keskivertosuomalaisen tapaan vierailtua parissa taidenäyttelyssä. Mielenterveyden vuosihuollon virkaa toimittivat niiden lisäksi pari mukavaa musiikkitapahtumaa ja se, että lomalla oli kunnolla aikaa soitella omaksi (ja naapureiden) iloksi. Kesän kokemukset houkuttelivat pohtimaan, mikä merkitys taiteella, kulttuurilla tai luovalla toiminnalla on ihmisten hyvinvoinnille. Edellisillä termeillä tarkoitan oikeastaan mitä tahansa toimintaa, jossa on mahdollista ilmaista itseä (uutta) luovalla, kaavoihin kangistumattomalla tavalla. Se voi olla vaikka skiffle-musisointia, aikakauslehdistä löydetyistä kuvista taiteilua, piirroksia tai viestejä yleisten vessojen seinillä, yhteislaulutilaisuuksia tai puistokonsertteja, asukkaiden yhteinen projekti asuinalueellaan joutomaan muuttamiseksi merkitseväksi paikaksi, eri sukupolvien yhteinen tarinateatteriprojekti jne.

Kulttuuriharrastukset ja taide parantavat ihmisten hyvinvointia ja terveyttä, kertovat esimerkiksi Markku Hyyppä ja Hanna-Liisa Liikanen (2005). Tuoreen väitöskirjan mukaan kuvataideterapeuttinen toiminta kouluissa edistää oppilaiden itsetuntemusta ja oppimista (ks. Jyväskylän yliopiston väitösuutiset). Viime vuosina esimerkiksi kouluissa, lastensuojelussa ja vanhustyössä onkin lupaavasti toteutettu taiteeseen ja kulttuuriin liittyviä kehittämisprojekteja ja kokeiluja (esim. Krappala & Pääjoki 2004, Sava & Vesanen-Laukkanen 2004, Bardy & Känkänen 2005, Hohenthal-Antin 2006). Vuonna 2006 käynnistettiin valtakunnallinen Taide hyvinvointiyhteiskunnan uudistamisessa -ohjelmahanke, jonka on määrä kestää vuoteen 2016 asti. Hankkeen (jonka muuten löysin tätä kirjoittaessani) www-sivuilla tavoitteeksi esitetään ”kartoittaa taiteen ja kulttuurin mahdollisuuksia arjen hyvinvoinnin edistäjinä sekä rakentaa uudenlaista hyvinvointipolitiikkaa, jonka tärkeinä ja arkisina osina ovat myös taide ja kulttuuri”. Hankkeessa ovat mukana mm. Nykytaiteen museo Kiasma, Stakes, Teatterikorkeakoulu, Taideteollisen korkeakoulun taidekasvatuksen osasto, Kuvataideakatemia, Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskuksen Kaupunkikulttuuriyksikkö, Terveyttä kulttuurista -verkosto ja työministeriö (ks. Taide hyvinvointiyhteiskunnan uudistamisessa – ohjelmahanke).

Osallistuin jokunen vuosi sitten täydennyskoulutukseen, jossa opiskeltiin taideterapeuttisten menetelmien soveltamista erityisesti ryhmätyöhön. Koulutusprosessilla oli minulle ammatillisesti tärkeä merkitys. Erityisesti sen jälkeen olen kokenut luovan toiminnan, taiteen ja kulttuurin – en oikein osaa piirtää selvää eroa niiden välille – hyödyntämisen sekä käytännön asiakastyössä että opetustyössä toimivana lähestymistapana. Monta kertaa, ei toki kuitenkaan aina, tämä lähestymistapa on näyttäytynyt myös asiakkaille ja opiskelijoille mielekkäänä. Luovan toiminnan tai taiteen avulla on ollut mahdollista löytää ilmaisuja asioille, joista on vaikea puhua. Sen kautta on voitu etsiä uusia kohtaamisen tapoja ja näkökulmia suhteessa itseen ja elettyyn elämään, toisiin ihmisiin, yhteisöön tai yhteiskuntaan. Omassa elämässäni erityisesti musiikki ja elokuvat ovat tuoneet monissa kohdissa sekä iloa että lohtua.

Taidekasvatuksen professori Inkeri Sava (2007, 54) kirjoittaa, että “luovuus on yhteiskunnallinen ilmiö, mutta toteutuu yksilöllisen mielen ja yhteisön vuorovaikutuksena”. Savan mukaan taiteen keskeinen päämäärä ja tehtävä on maailman valaiseminen, sen näkyväksi tekeminen tai yleensä aistittavaksi tekeminen. Taide voi osaltaan herättää aistimaan ja näkemään sellaista, jota ei ennen ole osannut, halunnut tai uskaltanut nähdä.

Sava (2007, 72−73, 103) pitää luovuuden yhtenä välttämättömänä ja aina läsnä olevana ehtona epävarmuutta ja aukollisuutta, eräänlaista riittämättömyyden tai keskeneräisyyden tunnetta. Samasta asiasta kirjoittaa luovan työn ammattilainen, pianisti, säveltäjä ja kapellimestari Ralf Gothoni (1998) esseeteoksessaan. Gothonin mukaan tarvitsemme välineen luovuuden temmellyskentäksi. Välineen pitää kuitenkin olla tarpeeksi vaikeasti hallittavissa, ilman lopullista osaamisen mahdollisuutta. Gothoni toteaa, että palikoista tornin rakentaminen on lapsellekin luovuuden väline vain niin kauan, kun hän ei vielä hallitse tornin tekoa – tai ei hallinnan jälkeen keksi enää uusia, vaikeampia tehtäviä. (emt., 20−22).

Olen tavattoman iloinen siitä, että sosiaalialalla on kehitetty uusia toimintatapoja ja otettu taiteen ja kulttuurin merkitys vakavasti. Toivon, että kehittämistyö saa jatkoa. En kuitenkaan toivo, että taiteesta tai luovasta toiminnasta tulee tärkeä tai kiinnostava kysymys pelkästään sen välineellisen arvon vuoksi. Haasteen taidetta, kulttuuria tai luovaa toimintaa hyödyntävien työmuotojen soveltamiseen asettaa myös se, että niitä on vaikea palauttaa yksiselitteisiksi tai automaattisesti ”monistuskelpoisiksi” käytännöiksi. Mari Krappalaa ja Tarja Pääjokea (2004b, 13) siteeraten: ”Taide on epävarma käytäntö. Sen käynnistämistä prosesseista tai synnyttämistä merkityksistä ei voi olla varma.” Mutta samalla: ”Taiteen voima voikin piillä juuri siinä, että se voi asettaa liikkuvaan tilaan luutuneita käsityksiä, merkityksiä ja käytäntöjä”.

On ehkä paikallaan kysyä, miten taiteelle ja luovalle toiminnalle ja niille ominaiselle keskeneräisyydelle on tilaa tässä ajassa, jossa tehokkuus, taloudellisuus ja tuloksellisuus halutaan istuttaa yhä perustavanlaatuisemmiksi arvoiksi. Millainen paikka luovuudelle ja luovalle toiminnalle on niissä ’tehokkaissa’ ja ’tuloksellisissa’ asiakas-, opetus- tai kasvatuskäytännöissä, joiden nimiin nyt vannotaan? Tai Inkeri Savan (2007, 38) kysymyksiä lainaten: kuinka vapaa itseään toteuttava luova yksilö voidaan säilyttää yhteiskunnassa, joka samalla vaatii yksilön ja hänen (luovan) panoksensa suomalaisen yhteiskunnan käyttöön kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa? Onko itseään toteuttava, vapaasti luova yksilö todellisuudessa arvokas vain ja ainoastaan talouskasvun näkökulmasta?

Kesän kokemuksista jäi mieleen Mäntyharjulla nähty Olli Mantereen veistos ”Turvaverkko” – liekö ammattitautia. ”Turvaverkko” (ks. Taidekeskus Salmela) muodostuu kiinnipitävistä ja suojaa antavista elementeistä, mutta siitä huolimatta murtuman mahdollisuudet ovat aina läsnä. Sosiaalityössä, ja yleisemmin ihmisten kanssa tehtävässä työssä, olisi tärkeä tiedostaa, että taiteella, kulttuurilla tai luovalla toiminnalla voi olla hyvinvoinnin ja yhteisöllisyyden kokemusten syntymisessä suuri merkitys. Olisi myös hyvä selvittää, voiko ns. taideperusteisella tutkimuksella (art-based research, ABR) olla jotain annettavaa sosiaalityölle. Yhtä kaikki, tärkeää olisi uskoa todeksi ne taiteen ja kulttuurin mahdollisuudet, joilla voidaan tuottaa ihmisten arkielämään kiinnipitäviä elementtejä tai kuroa arjen katkeamia umpeen.

Johanna Moilanen
Tohtorikoulutettava,
Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos (sosiaalityö), Jyväskylän yliopisto

Lähteet:

Bardy, Marjatta & Päivi Känkänen (2005) Omat ja muiden tarinat. Ihmisyyttä vaalimassa. Stakes, Helsinki.

Gothoni, Ralf (1998) Luova hetki. Esseitä matkallaolosta musiikissa. WSOY, Helsinki.

Hohenthal-Antin, Leonie (2006) Kutkuttavaa taidetta. Taidetoiminta seniori- ja vanhustyössä. PS-Kustannus, Jyväskylä.

Hyyppä, Markku T. & Hanna-Liisa Liikanen (2005) Kulttuuri ja terveys. Edita, Helsinki.

Jyväskylän yliopiston väitösuutiset, 4.8.2008:

”Kuvataide terapia edistää oppimista ja itsetuntemusta”. http://www.jyu.fi/ajankohtaista/arkisto/2008/08/tiedote-2008-08-04-10-22-22-445347

Krappala, Mari & Tarja Pääjoki (toim.) (2004a) Taide ja toiseus. Syrjästä yhteisöön. Stakes, Helsinki.

Krappala, Mari & Tarja Pääjoki (2004b) Johdanto. Teoksessa Krappala, Mari & Tarja Pääjoki (toim.) (2004a) Taide ja toiseus. Syrjästä yhteisöön. Stakes, Helsinki, 5-14.

Sava, Inkeri (2007) Katsomme – näemmekö? Luovuudesta, taiteesta ja visuaalisesta kulttuurista. PS-Kustannus, Jyväskylä.

Sava, Inkeri & Virpi Vesanen-Laukkanen (2004) Taiteeksi tarinoitu oma elämä. PS-Kustannus, Jyväskylä.

Taide hyvinvointiyhteiskunnan uudistamisessa – ohjelmahanke:
http://www.kiasma.fi/index.php?id=1128&FL=1&L=0

Taidekeskus Salmela / Mantere, Olli: ”Turvaverkko”:
http://www.taidekeskussalmela.fi/index.phpoption=com_content&task=view&id=4&Itemid=2

Syyskuun kolumni

Århusin avoimen taivaan alla – ajatuksia tutkimuksen tekemisen tilasta

Kävin elokuussa Århusissa FORSA – konferenssissa, jonka teemana oli ’sääntely ja autonomia’. Vapaa-ajalla kuljeskelin pitkin Åboulevardenia – kanavanvarsikatua, jonka varrella saattoi istahtaa nauttimaan tanskalaista olutta ja smørrebrødiä. Katsellessani ympärilläni olevaa tilaa ja siinä liikkuvia ihmisiä, tunsin oloni kotoisaksi. Kotoisuuden tunne syntyi siitä, että ihmiset näyttivät rennoilta sekä ulkoisen habituksensa, että käyttäytymisensä suhteen. Jossain määrin samankaltaista kotoisuutta koin kesällä käydessäni Amsterdamissa, kaupungissa josta pidän erityisesti sen kansainvälisen luonteen ja helpon tilallisen hahmottamisen vuoksi.

Samanlaista kotoisuutta en tunne kotikaupungissani Helsingissä. Kotoisuuden tunne tai kokemukseni ei liity siis paikkaan, josta on kotoisin. Se liittyy ajallis-tilalliseen kokemukseen, joka on ennen kaikkea sosiaalinen ja pitää sisällään jonkinlaista yhteenkuuluvuutta ja samaistumista tai samankaltaisuutta. Kotoisuus sisältää lisäksi moninaisuuden kirjon ja etäisyyden. Se on helppoutta ja hyvää oloa. Kotona pääkaupunkiseudulla törmään toistuvasti kokemukseen, jossa koen tilan sosiaalisen rakentumisen sisältävän erilaisia rajoja ja pysähtyneisyyttä. Enkä nyt siis viittaa vain ihmisten välisiin suhteisiin, vaan kaikkiin niihin suhteisiin, joista tila koostuu. Näitä suhteita muodostetaan mm. kulttuuriin ja sen ilmentymiin, yhteiskunnallisiin ilmiöihin, fyysisiin tiloihin ja esineisiin sekä erilaisiin symbolijärjestelmiin, kuten kieleen.

Työssäni sosiaalialan osaamiskeskuksessa olen neljän viime vuoden aikana osallistunut useisiin keskusteluihin, joissa on määritelty näiden tehtäviä. Rajoja on vedetty ainakin suhteessa kuntien omaan kehittämistoimintaan ja palvelutuotantoon sekä tutkimusta tekeviin instituutioihin kuten Stakesiin ja yliopistoin. Erityisesti rajojen vetäminen on koskenut sosiaalialan tutkimuksen paikkaa. Pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskus SOCCA on omalta osaltaan osallistunut tähän keskusteluun pohtimalla, mitä osaamiskeskustutkimus voisi ja pitäisi olla. Erilaisten kehittämishankkeiden pyörityksessä on selvästi noussut esiin, miten tärkeää kehittämiseen on liittää monenlaista tiedontuotantoa kuten esimerkiksi tutkimusta kehittämisen tueksi. Osaamiskeskuksissa tehtävä tutkimus palvelee erityisesti käytäntöjen kehittämistä tutkimalla niitä sekä asiakkaiden elämäntilanteita.

Sosiaalialan tutkimus on maassamme vähäistä mm. siksi, että tutkimusrahoituksen saaminen on kovin vaikeaa. Alan tutkimukseen tarvitaan resursseja. Sen sijaan, että varjelemme omia reviirejämme, tulisi meidän alan tutkimusta tekevien tahojen tehdä entistä enemmän yhteistyötä tutkimuksen parissa. Osaamiskeskuksiin tulisi perustaa tutkijavakansseja tohtoreille. Näin saataisiin lisää korkeatasoista tiedontuotantoa mukaan alan kehittämiseen.

Voisiko tutkimuksen tila olla avoin, liikkuva ja kotoisa? Tilan teoreetikko, maantieteilijä Doreen Massey on määritellyt tilaa mm seuraavasti: ”Tilallisuus on siis sosiaalisesti rakentunutta. ’Tilan’ luovat loputtoman yksityiskohtaiset, uskomattoman monimutkaiset kytkeytymiset ja irtoamiset sekä suhteiden verkostot, jotka sijaitsevat kaikissa mittakaavoissa ja paikalliselta tasolta globaalille. Näiden suhteiden yhtäaikaisuus pakottaa tarkastelemaan niitä nimenomaan tilallisesta näkökulmasta. Myös tällä samanaikaisuudella on oma ulottuvuutensa ja hahmonsa. Samanaikaisuus ei kuitenkaan ole missään nimessä staattista.”

Tällaisena tilana haluaisin nähdä myös sosiaalialan tutkimuksen. Tilana, joka koostuu erilaisista samanaikaisista suhteista ja joka käsittää erilaisia organisaatioita, rakenteita ja fyysisiä paikkoja sekä keskenään vuorovaikutuksessa olevia ihmisiä. Tällainen tutkimuksen tila olisi kotoisa ja siinä olisi hyvä olla ja tehdä työtä.

Laki sääntelee osaamiskeskustoimintaa, mutta mielestäni antaa mahdollisuuden myös autonomiaan ja toiminnan rakentamiseen paikallisesti relevantilla tavalla. Kun asioita hahmotetaan tilallisesti, kuten Massey kehottaa, paikallisuus saa uusia ulottuvuuksia ja joissain tapauksissa menettää merkityksensä. Globaalistunut maailma lähentää meitä myös sosiaalisten ilmiöiden näkökulmasta eikä staattinen paikallisuus välttämättä ole paras näkökulma. Paikat (maantieteelliset alueet ja tutkimusinstituutiot/KN) tulisi Masseyn mukaan nähdä avoimina ja huokoisina kohtaamispaikkoina. Sosiaalialan tutkimukselle se merkitsisi entistä laajempaa liikkuvuutta paikasta toiseen ja erilaisten tutkimuksellisten intressien tilallisia kohtaamisia.

Kirsi Nousiainen

Lokakuu 2008

Havaintoja tohtorikoulutuksesta Pohjois-Irlannissa

Vietin viime kevään tammikuusta kesäkuuhun vierailevana sosiaalityön jatko-opiskelijana Pohjois-Irlannissa, Belfastissa (Queen’s University at Belfast), laitoksella nimeltä School of Sociology, Social Policy and Social Work (1). Kolmen oppiaineen kokonaisuudeksi laitos oli yhdistynyt hiljattain, vuonna 2005. Sen yhteydessä toimii lisäksi kaksi muuta yksikköä: ICCR (Institute of Child Care Research) ja ARK (the Northern Ireland Social and Political Archive). Vaihtokauden aikana minulle avautui oiva tilaisuus kurkistaa paikallisiin tohtorikoulutuskäytäntöihin, koska työskentelin osana laitoksen jatkokoulutettavien yhteisöä.

Jatko-opiskelijoiden koulutukseen hakeutumisreitit ja peruskoulutus-taustat olivat hyvin heterogeeniset. Perustutkintona saattoi olla Iso-Britanniassa tai ulkomailla suoritettu kandidaatin tai maisterin tutkinto joko samasta pääaineesta tai soveltuvasta oppiaineesta. Jatko-opiskelijaksi pystyi hakeutumaan itsenäisesti samaan tapaan kuin Suomessa tai suoraan johonkin rahoitettuun projektiin avoimen haun kautta. Kokopäiväisesti tohtorin tutkintoa tekevät työskentelivät joko rahoitettuina tai omakustanteisina. Osa opiskeli oman työnsä ohella osa-aikaisesti. Opiskelijoissa oli runsaasti ulkomaalaisia, joiden tutkimusaiheet ja -aineistot liittyivät usein omaan kotimaahan. Tutkimusten aiheet ja menetelmät kattoivat laajasti eri alueita, joskin konfliktialueita ja -tilanteita käsittelevät tutkimukset sekä vertailevan tutkimuksen ote tuntui painottuvan. Tekeillä olevista tutkimuksista valtaosa oli empiirisiä.

Jatko-opiskelijan ensimmäiset kuukaudet rekisteröitymisen jälkeen kuluvat omaa tutkimusaihetta käsittelevän kirjallisuuskatsauksen ja tarkennetun tutkimussuunnitelman laatimiseen. Opiskelijan on tietyn ajan sisällä laadittava kirjallinen työ, jossa hän aiempaan teoreettiseen ja empiiriseen tutkimukseen perustuen esittelee aiheen tutkimuksellisia katvealueita ja oman työnsä mahdollisen kontribuution, konkreettisen etenemis- ja aikataulusuunnitelman sekä käsittelee tutkimuksen eettisiä kysymyksiä. Kirjallinen työ ja siihen liittyvä suullinen esitys arvioidaan differentiation -paneelissa, jonka jälkeen päätetään sen sopivuudesta joko maisterin tai tohtorin tutkintoon. Tohtoriopiskelijaksi rekisterö-ityminen voi tapahtua vasta, kun tämän vaiheen on läpäissyt hyväk-sytysti.

Laitoksella oli noin 45 tohtorikoulutettavaa, joista osa työskenteli laitoksella ja osa koko yliopiston jatkokoulutettavien käyttöön tarkoitetussa työtilassa (postgraduate center). Laitoksella oli käytössä kaksi isoa – ja tiivistunnelmaista – työhuonetta, joissa molemmissa oli 11 työpistettä. Yhteisöllisyyteen panostettiin esimerkiksi opetushenkilö-kunnan ja tutkijoiden yhteisillä päivittäisillä aamukahveilla ja keski-viikkoisin toteutetuilla lounasseminaareilla, joiden tavoitteena oli lisätä vuoropuhelua laitoksen eri toimijoiden kesken sekä tehdä tutuksi tehtyä, meneillään olevaa ja suunniteltua tutkimusta. Tohtoriopiskelijat olivat myös aktiivisesti mukana jossakin laitoksen neljästä tutkimusklusterista (Contemporary Social Issues and Policy; Family Policy and Child Welfare; Identities, Lifestyle and Culture; Social Divisions and Conflict).

Aikatauluvaatimukset olivat erilaiset koko- ja osapäiväisille tohtori-opiskelijoille. Kokopäiväisesti työskentelevillä ideaalina on valmistuminen kolmessa vuodessa. Siihen pyritään tiiviillä ohjauksella, koulumaisella etenemissuunnitelmalla ja systemaattisella monitoroinnilla. Varsinaiseen opetukseen kuului neljä opintomodulia, joiden suorittaminen tapahtui puolessatoista tai kahdessa vuodessa oman tutkimustyön ohella. Lisäksi opiskelijat velvoitettiin osallistumaan erilaisiin seminaareihin ja konfe-rensseihin.

Tohtoriopiskelijalla on kaksi nimettyä ohjaajaa, joista ensimmäinen on päävastuussa opintojen ja tutkimuksen etenemisestä. Ainakin ensimmäisen ohjaajan tuli olla laitoksen henkilökuntaa. Yleisen käytännön mukaan ohjaustapaamista seurasi sekä ohjaajan että ohjattavan allekirjoittama yhteenvetokaavake, jossa oli eriteltynä ennen seuraavaa tapaamista tehtävät asiat. Kirjallisella yhteenvedolla tähdättiin myös yhteisymmärrykseen käsitellyistä ja sovituista asioista. Ohjaus-tapaamisten tiiviys toki vaihteli, mutta yleisen käytännön mukaisesti sellainen pyrittiin pitämään kuukausittain.

Tohtorikoulutus Belfastissa ei ole ilmaista, vaikka Iso-Britannian kontekstissa Queen’s yliopiston lukukausimaksut ovat keskivertoa. Koulutuksen maksullisuus nostattaa monenlaisia kysymyksiä: millaista vastinetta jatko-opiskelija rahoilleen saa, mitä opiskelijalla on lupa odottaa koulutuksen sisällöiltä, ohjaukselta ja muilta tutkimusta edistäviltä rakenteilta. Kuten arvata saattaa, näistä kysymyksistä opiskelijoilla oli hyvin erilaisia näkemyksiä.

Väitöstutkimuksen käsikirjoitus tarkastetaan tilaisuudessa nimeltä viva, jossa on läsnä kaksi – yleensä ulkopuolista – tarkastajaa, opiskelija ja ohjaaja. Tarkastustilaisuus ei ole julkinen. Tutkimusta ei myöskään julkaista ennen vivaa, koska tarvittavien korjausten tekeminen ja julkaisukuntoon saattaminen tapahtuu vasta vivan jälkeen. Tutkimuksen julkaiseminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys johtuen esimerkiksi rahoituksen puutteesta ja vaikeudesta saada sille kustantaja.

Suomalaisia ja pohjoisirlantilaisia tohtorikoulutuskäytäntöjä tuli vertailtua kevään mittaan useasti ja eri yhteyksissä, vaikka vertailujen tekeminen ei välttämättä tee oikeutta kohteelleen. Suurinta ihmettelyä meikäläisessä rakenteessa herätti väitöstutkimuksen tarkastuskäytännöt ja julkinen tarkastustilaisuus. On selvää, että molemmissa systeemeissä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Mielestäni voimme olla tyytyväisiä suomalaisen tohtorikoulutuksen laatuun ja tietynlaiseen joustavuuteen. Suomalaista sosiaalityön jatkokoulutusta rikastuttavat vaihtoehtojen erilaisuus sekä Sosiaalityön ja sosiaalipalveluiden valtakunnallinen tutkijakoulu, joista voi olla syystäkin ylpeä.

(1) Vaihtojakso oli osa jatko-opintojani ja se mahdollistui Suomen Akatemian rahoituksella.

Susanna Hoikkala